Eikö saa riidellä?

Mutta ap kai jättää osan viesteistä noteeraamatta?



Minusta tunteissa ei ole mitään väärää, joskus saa jokaselta pinna kärähtää ja karjua tai sanoa väärin mutta sitten asiat pitää sopia ja ne sovitut asiat sitten jättää taakseen.



Lapsien aikana on hyvä riidellä, ei tartte lähtee riehumaan koska puhumalla asiat läpi ne selviää helpommin ja vähemmin kuluttaa siinä itseään.



Mutta minusta kannattaisi muistaa että ollaan vaan ihmisiä ja jokasella on oikeus tunteisiin ja niitä saa purkaa. Ei todellakaan mitään hakkaamisia, hajottamisia tai turhaa riehumista mutta ei aina tartte loppuun saakka vaan niellä kaikkea kakkaa.



Vanhempien kovat riidat saattaa pelottaa lasta. Omat vanhemmat tappeli kun me pienet oltiin nukkumassa ja kai ne yhä tänäpäivänä kuvittelee ettei me tiedetty mitään riidoista. Se vasta on pelottavaa kun kaikki tapahtuu seinien sisällä, sovintoja en nähnyt koska nukahdin peloissani niihin riitoihin peiton alle.

Riidat alkoi yöllä ja aamulla kaikki oli hyvin ja tätä jatkui pitkään.



Kannattaa riidellä lasten nähden, puhua juttuja ennenkö ne on liian vaikeita selvittää ilman kovaa riitaa ja lasten nähden teette sovintoja.

Lapseni opettaja kauhistui, kun sanoin että tuli riitaa jostain asiasta ja nyt sitten meidän kehitysvammainen reagoi siihen. No ei reagoinut, vaan ei halunnut kouluun.

No varompa jatkossa sanomasta.

Samaa kastia on naapurit. Tekopyhää sakkia kaikki.

Kenellekkään ei voi nykyään tunnustaa mitään omasta elämästä.

No ollaan nyt samanlaisia, kuin amerikkalaiset.

No meidän riidat nyt onkin niin dramattisia. Vähän suukopua ja mies välillä karjuu.

16V. ollaan yhdessä oltu.

Kitkaa syntyy aina parisuhteessa. Mitä niille tehdään, lakaistaan maton alle? Ja sitten luultavasti erotaan..



Ja kyllä lasten on hyvä nähdä se, että vaikka toinen on eri mieltä ja riidellään, niin silti rakastetaan ja välitetään. Kunhan muistaisi vaan aina sopia lasten nähden, se meiltä joskus unohtuu.



Terveisin helposti tulistuva pariskunta (sanallista riitelyä, ei lyömistä tms.)

riitelyongelma oli se, että toinen osapuoli ei koskaan, siis KOSKAAN sovitellut tai sopinut, kantoi kaunaa kuukausitolkulla, otti aina mukaan vanhoja asioita, piti päivien mykkäkouluja ja ei IKINÄ pyytänyt anteeksi tai myöntänyt tehneensä mitään väärää.



Minun yhteenvetoni tuosta aivan helvetillisestä grillauksesta, jota ei edes tekisi mieli kutsua parisuhteeksoi on, että voi riidellä, jos osataan sopia. Jos ei osata sopia, pitää muuttaa mökkiin johonkin helvetin korpeen yksin, eikä pidä pilata muiden ihmisten elämää hitaalla korventamisella ja syyllistämisellä.

mutta ei aggressiivista, hillitöntä huutamista, varsinkaan, jos siihen sekoittuu toiseen ihmiseen liittyvää arvostelua, nimittelyä tmv. Ja ehkä vielä jälkikäteen osoitetaan lapsille, että ei tarvitse pelätä, ei jää kireää ilmapiiriä, mykkäkoulua tmv, jossa lastenkin pitää miettiä tarkkaan, että uskaltaako sanoa mitään kummallekaan vanhemmalle.





Toisaalta kaipa en osaa sanoa mitään, kun itse en riitele huutamalla, eikä parisuhde kestäisi, jos miehenikään niin tekisi. Pahimmillaan jos ärtymys iskee, niin sitten käydään kävelyllä/juoksulenkillä vetämässä pahin ärtymys pois ja palataan kun voidaan puhua tai ainakin olla samassa tilassa toisen kanssa.

tarpeellista, vaikka siltä tuntuukin suomalaista naista katsellessa. Hotellihuonetta ei tarvitse buukata, ja juuri julkaistun seurantatutkimuksen mukaan riitely on lapselle huomattavasti pienempi stressin/traumojen aiheuttaja kuin ero.



Capiche?

Jos mies on kusipää eikä nätisti sanominen tuota mitään tulosta...

Minusta asioista saa olla erimieltä ja sanoa sen ääneen, mutta jos riitely paisuu käsistä niin, että aletaan karjumaan, nimittelemään tai saati jos käydään käsiksi tai heitellään tavaroita niin sellainen riitely ei todellakaan sovi lasten silmille eikä korville. Asioita saa minusta puida kipakkaankin sävyyn ja toisaalta uskon, että lapsillekin tekee ihan hyvää nähdä, että asioista voidaan olla erimeiltä ja vähän riidelläkin, mutta sen jälkeen sovitaan ja tilanne on ok sen jälkeen.

Minusta asioista saa olla erimieltä ja sanoa sen ääneen, mutta jos riitely paisuu käsistä niin, että aletaan karjumaan, nimittelemään tai saati jos käydään käsiksi tai heitellään tavaroita niin sellainen riitely ei todellakaan sovi lasten silmille eikä korville. Asioita saa minusta puida kipakkaankin sävyyn ja toisaalta uskon, että lapsillekin tekee ihan hyvää nähdä, että asioista voidaan olla erimeiltä ja vähän riidelläkin, mutta sen jälkeen sovitaan ja tilanne on ok sen jälkeen.

Päämäärätön huutaminen ja solvaaminen ja asioiden ylidramaattinen käsittely ei ole aikuisten eikä lasten etu.



Kannattaa hengähtää syvään ja miettiä mitä oikeasti sanoo, kun alkaa kiukuttaa. Välillä on ihan hirveää kuunneltavaa miten puolisot saattavat puhua toisiaan, homotella/huoritella, solvata milloin mistäkin ja iskeä toista arkaan paikkaan.



Itsellä on pinna kasvanut, mutta jälkikäteen sitä on monesti itseään hiljaa kiitellyt ettei sanonut niitä kaikkia karmeuksia mitä suutuksissa päässä pyöri.

Kyllä lapset voi ihan hyvin nähdä, että asioista ollaan eri mieltä ja niistä jopa riidellään. Mutta pitää myös nähdä koko prosessi, eli kompromissi tai muu ratkaisu ja sovinnon teko. Mielestäni on erittäin hyvä, että lapset näkevät käytännössä, ettei elämä ole pelkkää hymistelyä ja joojoota, että pitää olla valmis joustamaan, pitää pystyä käsittelemään ongelmat, ratkaisemaan ne JA sopimaan. Niin ja tietenkin se, että vaikka vanhemmat välillä kinaisivatkin, niin rakkaus ei siihen lopu eikä ero tule vääjäämättä.



Missä muualla lapsi sitä turvallisesti oppisi kuin omassa kotona?

jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan, hän rupesi puhumattomaksi, istui pimeässä kädet sylissä huokaillen, valmisti perheelle ateriat muttei syönyt muiden kanssa... ja tätä saattoi kestää parikin viikkoa, niin pitkään että hän sai tahtonsa läpi.



Toinen vaikuttamiskeino oli valuttaa vesiä silmistä ja nyyhkiä, että "kaikki minä olen teidän eteenne tehnyt ja näin te minua kiitätte"-syyllistäminen.



Ei ole kypsä ongelmanratkaisutapa kumpikaan. Pidän kunnon riitelyä ja sen jälkeen sopimista parempana.

Kiitos teille. Sain taas asiat vähän perspektiiviin. Meillä saatetaan siis sanoa vähän kovemmalla äänellä, mutta tosi harvoin oikeasti huudetaan toisillemme, eikä tod heitellä esineitä tai käydä käsiksi (paitsi lapset kyllä yrittää...). Toisaalta ei sellaista puhumatonta mökötystäkään ole. Kai tää sit on kuitenkin ihan normaalia aikuisten käytöstä.



ap

Sanailu on arkipäivää. Nimittely ja käsirysy ei ole.

Riitelyhän on aina pyrkimys ongelman ratkaisuun. Lapsikin oppii siitä aina jotain.

Jos minä en sais suuttuessani HUUTAA ja KARJUA vihaa pihalle, niin auta armias seuraamuksia.



Seurustelin aikanaan pojan kanssa, jonka mielestä riitely oli lapsellista. Koska olin nuori (18)ja kyseessä eka poikaystävä, yritin sitten hillitä itteni suuttuessani. Ne asiat, jotka sitten jäi huutamatta painoivat mieltä NIIIIIIIIIIIIIIN pitkään, ja purkautuivat ajan myötä. Ja tietty paisuneet naurettaviin mittasuhteisiin. Jos todella kiukuttaa ja raivostuttaa, on ihan turha tulla mua neuvomaan, että keskustelkaa näistä hillitysti ja asiallisesti.



Ihmiset on erilaisia. Ja tapa suuttua kuuluu näihin ominaispiirteisiin. Mulla se on hetken mieletön karjuminen, aivan hullunlailla. Jos se multa kiellettäisiin, mieleni sairastusi.



Ja en todellakaan suutu kunnolla usein, jos tuosta sen kuvan sai että päivittäin naama punasena rääkyän. Tietty pienempiä epäselvyyksiä ja erimielisyyksiä selvitetään kevyesti kinastellen.

Kyllä lapset voi ihan hyvin nähdä, että asioista ollaan eri mieltä ja niistä jopa riidellään. Mutta pitää myös nähdä koko prosessi, eli kompromissi tai muu ratkaisu ja sovinnon teko. Mielestäni on erittäin hyvä, että lapset näkevät käytännössä, ettei elämä ole pelkkää hymistelyä ja joojoota, että pitää olla valmis joustamaan, pitää pystyä käsittelemään ongelmat, ratkaisemaan ne JA sopimaan. Niin ja tietenkin se, että vaikka vanhemmat välillä kinaisivatkin, niin rakkaus ei siihen lopu eikä ero tule vääjäämättä.

Missä muualla lapsi sitä turvallisesti oppisi kuin omassa kotona?