1v4kk yliarka eikä luota kehenkään vieraaseen. Elokuussa alkaisi pk- mahdoton yhtälö?

pakko saada opinnot hoidettua jouluun mennessä ja sitten tammikuussa töihin. En pysty enää opiskelemaan tytön kanssa, vaatii liikaa seuraa ja nukkuu vain tunnin päikkärit. Opiskelen yliopistossa ja pakollisia läsnäoloja on paljon. Joudun vääntämään kandityönikin syksyn aikana.

En silti pidä lasta pk:ssa 8-17 vaan aina tarpeen mukaan ja haen kuitenkin aina ennen neljää kotiin. Isä vie yhdeksäksi, ei tule liian pitkiä päiviä.

Toinen lapsemme aloitti pk:n saman ikäisenä ja ihan reipas ja tasapainoinen hänestä on kasvanut. Esikoinen oli kotona kolme vuotta enkä näe tässä asiassa mitään suurta eroa kehityksessä..



ap

Meillä oli pojan kanssa ihan samanlaista, kuin olisin itse kirjoittanut viestisi. Hän vaan oli ja on edelleen (3 v.) luonteeltaan tosi arka. Meillä valitettavasti kävi huonosti päivähoidon kanssa, poika ei sopeutunut sinne, ja lopulta luovuin itse opinnoistani, jotta sain hänet takaisin kotiin.



Meillä tosin asiaan vaikutti se, että lapsella ja pph:lla ei oikein synkannut. Pph oli mukava, mutta tosi rempseä täti, joka ei ollenkaan voinut ymmärtää lapseni "mamoilua" eikä sitä, että tämä tarvitsisi aikaa sopeutua.



Kakkoselle: aina ei ole valinnanvaraa. Minulla esim. tilanne, jossa opintoihin sai lapsen syntymän takia vuoden lykkäystä. Mies oli sen jälkeen 5 kk kotona, mutta taloutemme ei olisi kestänyt pidempään opiskelija-koti-isä -budjettia. Miehen oli pakko mennä töihin ja minun opiskelemaan, muuten olisin menettänyt opiskelupaikkani.

että vaikka koko perhe on esim. isovanhemmilla, niin äiti puuhaa jotain muuta ja se mummi sitten hoitaa ja leikkii. Seuraava vaihe on sitten se, että mummi vie pihalle/kylpyyn/leikkipuistoon. Poissaolot aina lyhyitä ja niin, että periaatteessa äiti on lähellä/läsnä. Lisäksi et saa reagoida lapsen itkuun itse hätääntymällä vaan vain toteamalla ihan rauhallisesti, että äiti puuhaa nyt tätä ja mummi leikkii. Jos lapsi menee ihan tolaltaan, niin tietysti voit rauhtoittaa hänet, mutta et ryhdy leikkimään tai puuhaamaan mitään mukavia vaan se mukavia puuhaava on mummi ja äiti on vain läsnä turvallisena aikuisena.



En tiedä tyttösi tapausta, joten voin liioitella sanoessani, että kuulostaa aika voimakkaalta eroahdistusreaktiolta. Voisitko ehkä kysyä apua esim. neuvolasta? Voi hyvinkin olla, että kyseessä on vain vaihe, jolloin ei kannata yhtään horjuttaa tytön perusturvallisuutta ja että jo kuukauden kuluttua tilanne on eri. Mutta minulle tuli toki heti mieleen, että ollaan lähellä jo normaalin ja epänormaalin rajaa.



Oma lapseni oli oikea äititakiainen vielä toukokuussa. Aloitimme totuttelun muihin hoitajiin siten, että anoppi tuli muutamaksi tunniksi meille kotiin, kun esim. kävin kampaajalla. Kävimme myös ahkerasti isovanhemmilla, ja siellä ollessamme leikin paljon isomman lapsen kanssa tai tein muita hommia, jolloin lapsi joutui jäämään isovanhempien hoiviin. Hyvin sujui, ja eka pidempi kerta hoidossa isovanhemmilla oli kesäkuussa (6 tuntia). Hyvin sujui. Mekin aloitamme päivähoidon elokuussa, ja meillä tilanne on täysin toinen kuin reilua kuukautta aiemmin, jolloin todella pelkäsin sitä hoidon aloitusta.

kaksi lasta kuitenkin jo kasvatettu ja jotain kokemusta siis löytyy. ei tälläistä ole ollut kellään koskaan. huolestuttaa. en tosin tiedä, mitä siellä neuvolassa osattaisiin sen enempää sanoa...sulta tuli ihan hyvät ohjeet ja tolleen ollaan tehtykin, mummi ei vaan kuitenkaan kelpaa. syliin ei mene vapaaehtoisesti ja jos olen lähellä (lapsi näkee mut), ojentaa vaan käsiään minua kohti ja itkee, vaikka mitään hätää ei ole.



aika näyttää...harmittaa vaan ihan kauheesti, myös isovanhempien takia, jotak eivät tietenkään ymmärrä, miksei lapsi halua olla heidän kanssaan.



ap

omista vanhemmistaan, mutta yksin nukahtamaan opettaminen on traumatisoivaa :(

Viittaan siis tuohon yhteen ketjuun jossa monet ovat sitä mieltä että äidin ja isän on hyvä olla lapsen lähellä kun hän nukahtaa, ettei pientä lasta saisi opettaa liian aikaisin isoksi.

Lapsentahtisesti pitäisi edetä, miksei sitten hoitoon viemisissä, häh?

sen kummempia sanoa/neuvoa kuin että hiljakseen aloitella ja tutustua paikkaan isän ja äidin kanssa eikä pitkiä päiviä jos mahdollista hoidossa. Tiesitkö, että n. 1,5 -vuotiaana lapsilla on eroahdistuskausi joka kestää sinne n, 2 -vuotiaaksi. Ehkäpä teidän tytöllä on juuri meneillään voimakas eroahdistukausi. Silloin olisi syytä välttää pitkiä aikoja erossa vanhemmista. Tsemppiä!

sen kummempia sanoa/neuvoa kuin että hiljakseen aloitella ja tutustua paikkaan isän ja äidin kanssa eikä pitkiä päiviä jos mahdollista hoidossa. Tiesitkö, että n. 1,5 -vuotiaana lapsilla on eroahdistuskausi joka kestää sinne n, 2 -vuotiaaksi. Ehkäpä teidän tytöllä on juuri meneillään voimakas eroahdistukausi. Silloin olisi syytä välttää pitkiä aikoja erossa vanhemmista. Tsemppiä!

Sen jälkeen on jäänyt varsin hilpeänä tuttujen hoitajien huomaan, jopa haluaa välillä lähettää äidin asioille, jotta pääsisi esim. tädin kanssa leikkimään.

Nyt, 3-vuotiaana, poika alkaa olla reippaampi, ja hän onkin menossa syksyllä pk:hon. Odotan sitä toiveikkaana, koska poika on selvästi reipastunut, ei enää pelkää niin paljon vieraita.

t. 4

Ja pieniä lapsia ei tarvitse _karaista_ itsenäiseksi, vaan mennä ihan lapsen tahtisesti. Inhottavia kommentteja sellaiset, että lapsen pitäisi jo 1-vuotiaana olla jotenkin itsenäinen eikä riippuvuutta vanhemmista saisi näyttää. Pitäisi olla niin reipas ja rohkea. Kaikki lapset vaan eivät ole sellaisia.

Meillä ainakin parhaaksi strategiaksi osoittautui tietty lapsentahtisuus. Pakottaminen ja "karkaaminen" salaa pahensivat tilannetta. Uskon, että lapsi reipastuu, kun on kypsä siihen; karaiseminen ei auta. Tietysti ymmärrän, jos on pakko mennä töihin/opiskelemaan tms. mutta muuten koettaisin antaa lapselle mahdollisimman paljon aikaa, hellyyttä ja turvallisuudentunnetta.



t. 4

Ja pieniä lapsia ei tarvitse _karaista_ itsenäiseksi, vaan mennä ihan lapsen tahtisesti. Inhottavia kommentteja sellaiset, että lapsen pitäisi jo 1-vuotiaana olla jotenkin itsenäinen eikä riippuvuutta vanhemmista saisi näyttää. Pitäisi olla niin reipas ja rohkea. Kaikki lapset vaan eivät ole sellaisia.

Tämä ei ole mikään oma kasvatusteoriani, vaan ihan käytännössä toimivaksi huomaamani toimintatapa.

t. 4

jota villi poika töni ja tökki perhekerhossa kahtena peräkkäisenä kertana. Reppana alkoi itkeä niin lohduttomasti ja loppuajan piti silmällä missä tuo poika liikkui. Poika jää kyllä mummon hoitoon useammaksi tunniksi ihan iloisena ja ei itke. Meillä pelkää uusia tuttavuuksia ja sitten noita villejä lapsia. Tavalliset lapset ei onneksi pelota poikaa niin paljoa ja uskaltaa mennä lähelle, kunhan on ensin 10-15 minuuttia tutkinut tilannetta.

Olen ajatellut asian niin, että lapsen paras itsetunnon kohottoja ja "itsenäistymistä" kehittävä tekijä on turvallisuuden tunne, joka lapselle tulee mm. siitä että lapsi tietää, että vanhemmat aina vastaavat hätään ja itkuun ja lapsi ylipäätään kokee olevansa rakastettu ja arvostettu juuri sellaisena kuin on.



Itsellä myös 1,5v poika jolla eroahdistusta ilmassa...Saattaa itkeä vieraita, kova ääniä, äidin sylissä vaan hyvä olla... tai isänkin.. Onneksi pystyn olemaan kotona. Ymmärrän kuitenkin että kaikki eivät pysty, en halua ketään syylliistää lapsen hoitoon viemisestä. Jaksamista kaikille äideille!



11.

vaan tutustutaan ensin ja luotetaan sitten. Päiväkotiin kannattaa varata ihan kunnolla aikaa tutustumiseen, vaikkei sitä kai vieläkään joka paikassa suositella. Oma tyttöni oli myös hyvin ujo pienenä, eikä halunnut ketään vierasta lähelle, eikä missään tapauksessa esim. koskea itseään. Istuin seurana päiväkodissa n. viikon kun aloitti päiväkodissa 2-vuotiaana, sitä ennen jo käytiin pihalla leikkimässä ja juttelemassa.

Eka syksynä tyttö ei juuri leikkinyt muiden kanssa tai jutellut hoitajille, mutta ei myöskään itkenyt tai sanonut ettei haluaisi mennä hoitoon. Viihtyi parhaiten hiljaisimman hoitajan kanssa. Kerroin hoitajille, että on hitaastilämpenevää tyyppiä eikä saa pakolla "reipastuttaa". Päiväkodista tuli hänelle kuin toinen koti, koska oli samassa paikassa kunnes lähti kouluun. Oppi tuntemaan siellä kaikki, rymysi poikien kanssa ja leikki barbeilla tyttöporukassa jne. Kouluun mennessä oli hyvin seurallinen ja itsenäinen, sai koulussa nopeasti myös uusia kavereita, vaikka vanhat tutut tulivat sinne myös. Edelleenkään ei tykkää puhua täysin vieraille aikuisille, mutta tutustuu nopeasti.

kaksi lasta kuitenkin jo kasvatettu ja jotain kokemusta siis löytyy. ei tälläistä ole ollut kellään koskaan. huolestuttaa. en tosin tiedä, mitä siellä neuvolassa osattaisiin sen enempää sanoa...

Ei varmaan tässä vaiheessa neuvolassa muuta sanota kuin että seurataan kehitystä. Tämä voi olla varhainen merkki jostain erityisyydestä, tai sitten se on jotain ohimenevää. Muutaman vuoden kuluttua tiedät paremmin.

Oma lapseni oli päivähoidossa aloittaessaan hyvinkin takertuvainen ja pitkänpuoleisesti meni ennen kuin alkoi jäädä huutamatta. Päiväkodin ammattilaiset kuitenkin pärjäsivät paremmin kuin esimerkiksi isovanhemmat. Perhepäivähoito ei välttämättä ole tällaiselle lapselle hyvä paikka: päiväkodeissa on nähty laajempi kirjo erilaisia lapsia.

Kavereiden kuopus meni hoitoon 2v2kk ikäisenä. Äiti oli todellakin POP tuolloin, edes isi ei kelvannut esim. nukuttamiseen tai iltapuuhiin tms. AINA olisi pitänyt olla äiti. Mummon ja Papan kanssa jäi, kun äiti ja isi lähtivät kerran viikossa harrastukseen.

Lapsi huusi hoidossa ekat kolme kuukautta (tekivät lempeän alun ja muutenkin hoitopäivät melko lyhyitä, kun isä on kaupassa töissä eli..) ja illat oli sitten äidissä kiinni.

Mutta kappas, kolmen kuukauden päästä BING lapsi reipastui ja isikin alkoi kelpaamaan, vaikka äiti olisikin ollut kotona ;D



Meidän päikkärissä on ollut paljon tuollaisia "äiti takiaisia" ja meillä on sellainen systeemi pienten puolella, että jokaiselle lapselle annetaan ns. oma hoitaja ja lapsi oppii yleensä luottamaan just siihen tätiin ja hänen syli kelpaa, vaikka muut tädit olisikin hui kauhistus lapselle. Ja tietty annetaan lapselle aikaa tutustua täteihin ja muihin lapsiin. Lapsi saa halutessaan istua kauempana, kun lauletaan tai saa kuunnella satua kauempana tuolilla, kun täti istuu patjalla ja kainalossa on pari mukeloa ja sylissä yksi. Ei pakoteta tulemaan syliin kuuntelemaan satua tai edes samalle patjalle istumaan.

sillä juuri noin puolentoista vuoden iässä lapsella on ns. uudelleenkiinnittymisen kausi, jolloin lapsi "tarraa" hyvin voimakkaasti äitiin kiinni. Se kuuluu normaaliin kehitykseen: lapsi ymmärtää itsensä äidistä erilliseksi henkilöksi, ja siten pelko että äiti häviää näköpiiristä aktuaalistuu. Silloin erot äidistä ovat lapselle erityisen hankalia.



Kyse on siis normaalista lapsen kehitykseen kuuluvasta vaiheesta ja on kurjaa, että juuri eroahdistuksen ollessa suurimmillaan lapsi pitää totuttaa päivähoitoon. Puolen vuoden kuluttua olisi jo helpompaa.