ystävien näkemisestä

Ahdistaa, harmittaa, masentaa - taas kerran...



Minulla on facebookissa melkein 100 ystävää ja kännykästä löytyy saman verran numeroita, mutta sitten kun haluaisin seuraa niin ei, ei ja ei...



Olen äitiyslomalla, vauva ei ole vielä syntynyt ja surkuttelen jo nyt, että tätäkö meidän elämämme on? Elämistä neljän seinän sisällä vastoin omaa tahtoa... Toki uloskin voi mennä, mutta ei se korttelin ympäri kävely kovin paljoa hohdokkaampaa yksin ole.



Haluaisin laajan ystäväpiirin, kavereita, ystäviä, kahviseuraa, perhetuttavia - mitä vaan sosiaalista, mutta ei... Silloin tällöin joku esim. työkaveri osoittaa kiinnostustaan ja kutsuu minut esim. tupperware-kutsuille, kiittää käynnistä ja toteaa "olisi kiva vaikka kahvitella joskus". Minä hölmönä uskon ja soittelen parin viikon jälkeen, että sopisiko se kahvittelu, mutta näköjään se olikin vain jenkki-kulttuurista tuttua kohteliaisuutta eikä aito kutsu... Ehdottamani ajankohta (esim. koko viikko) ei sovi, eikä vastaehdotusta ikinä tule.



Myönnän, että olen joskus lukio-ikäisenä itse mokannut ystävyyssuhteeni roikkumalla kiinni poikaystävässä ja viettämällä aikaa vain hänen kavereidensa kanssa. Mutta sen jälkeen olen aktiivisesti yrittänyt saada uusia kavereita niin opiskelu- työ- kuin harrastusporukoistakin. Mutta ei...



Mieheni yrittää sanoa, että "näithän sinä sitäkin kaveria viime viikolla, eikö sulle mikään riitä". Mutta viikkokin on pitkä aika olla yksin kun sitä ei itse halua. Muutamia kavereita minulla siis on, mutta heillä on aikaa nähdä ehkä parin kuukauden välein. Onko kaikilla ihan oikeasti niin kova kiire vai olenko vain epätoivottua seuraa...



Kavereilleni en tilanteesta valita, vaan yritän olla positiivinen kun nähdään. En haluaisi, että he soittelevat säälistä tai alkavat karttaa minua vielä enemmän. Mutta en vain tiedä mitä tehdä, on niin pirun yksinäinen olo...