Onko kellään ikinä fiilis, että elämme ihan kuplassa ja merkityksettömiä asioita vouhaamme

Olen vaihtamassa ihmisläheisempään alaan. En jaksa enää kartuttaa osakkeenomistajien tuloja. En jaksa sitä, että pitäisi olla aina enemmän ja parempaa ja kauniimpaa.



Työelämässä monet ovat siinä "menestyksen" imussa ja ihmettelevät perhekeskeisiä valintoja. Kuitenkin elämän kannalta juuri ihmissuhteet ovat tärkeimpiä. Harvoinpa pomo on itkemässä kuolinvuoteellasi. Sinut on jo korvattu osaavammalla ja nuoremmalla työvoimalla...

mutten niinkään kauppakeskusten äärellä.



Opiskelin aikoinaan hoitoalalle juuri tuollaisista ideologisista syistä mutta nyt huomaan senkin ajatuksen lässähtäneen enkä koe enää oikein motivaatiota auttaa ketään edes rahaa vastaan.



Tuntuu niin turhalle tämä kaikki höseltäminen, kai tässä joku tarkoitus on mutta itse en ole sitä nähnyt enää aikoihin. Nyt kun olen jo toista vuotta työttömänä ja olen tehnyt päätöksen, etten enää edes aio hakea töitä niin pikkasen helpottaa.

Vastaisuudessa yritän nauttia hyvin pinnallisista asioista kuten kauniista vaatteista, jäätelöstä kesähelteellä ja pitkistä yöunista.

mutta että teemme hitosti turhaa..."Turhuuksien turhuus, ei mitään uutta auringon alla"

Mielestäni työelämässä on tärkeää olla sopivan itsekäs. Joo, ymmärrän, ettei jotakuta kiinnosta olla kasvattamassa osakkeen omistajien tuloja. Ei se minullekaan niin tärkeä asia ole. MUTTA minä ajattelen ihan puhtaan itsekkäästi, että saan firmalta hyvän toimeentulon, ja olen muutenkin tässä yrityksessä suht tyytyväinen. Niinpä teen firman eteen TYÖAJALLA parhaani, koska firmakin arvostaa minua riittävästi. En missään nimessä tekisi samoin, jos pomoni olisi mul**u ja firman arvot egoistiset, ei-lainkaan perhettä arvostavat jne. Tällöin pyrkisin ehdottomasti muualle.



Ei liike-elämässä lähtökohtaisesti mitään vikaa ole. Toki on aloja, joissa sitten törmää koko ajan silkkaan jargoniin, ja voinee miettiä työntarkoitusta. Itse myyn verraten helposti ymmärrettäviä tuotteita tosin aika vaativassa ympäristössä. Ei tässä myymisessä sinänsä mitään pahaa mielestäni ole. Myyminen on kautta aikan ollut ammatti siinä missä hoitaminen tai opettaminenkin.



Tärkeintä liike-elämssä toimiville on tajuta ne elämän tärkeimmät asiat, joita aika moni tässä ympäristössä ei tajua. Minulla ei ole mitään tarvetta lähteä "tekemään jotain tärkeämpää" vaan nimenomaan pitää huoli siitä, että pidän perheen listan kärjessä nyt ja aina.



Ilokseni muuten sanon silti, että liike-elämä yleistäen on muuttunut paljon perhettä arvostavammaksi 10 vuodessa. Todella monessa firmassa oikeasti arvostetaan työn ja perheen yhteensovittamista ja tajutaan kuinka tärkeästä asiasta on kyse. Mikäli et ole tällaisessa firmassa töissä, niin voin kertoa, että ruoho todellakin voi olla vihreämpää aidan toisella puolen. Se ei toki tarkoita, että työn vaatimukset sinänsä olisivat yhtään pienemmät.



Olipahan sekavaa ajatusten virtaa, mutta tulipahan kirjoiteltua...;-)



2

Tai no, en ole koskaan ollut tavaran perään, mutta nykyään olen myös sitä mieltä, että ne elämän pienet nautinnolliset asiatkin ovat yliarvostettuja. Kansa hölkkää kuin psykoosissa, koska on muka niin kivaa olla hyvässä kunnossa. Newsflash - henki lähtee lopulta joka tapauksessa, ja huonolla tuurilla jäät auton alle juoksulenkillä. Samoin ns. hyvä ruoka on ihan pelleilyä, hengissä pysyy leivällä ja maidollakin ja jos ei syö liikaa, ei myöskään liho. Ei siinä mitään karppauksia tarvita. Kauniit vaatteetkin ovat yhtä tyhjän kanssa: jos ruho muistuttaa virtahepoa, ei tarpeeksi kauniita vaatteita olekaan, ja silti ihminen voi olla ihan viehättävä, mutta sisäisesti.



Ja tämä viesti ei muuten ole ironinen.

olen alkanut arvostamaan vapaa-aikaa ja perhettä. Parin vuoden sisällä minulla on tilanne jolloin voin pitää kesälomaa toukokuun, kesäkuun ja heinäkuun. Velat on kohta poissa. Olen itsekin bisnesmaailmassa ja monesti olen miettinyt, että edistän tavaroiden menekkiä ja kuitenkin on niin ettei ihmiset niitä todella tarvitsisi. Varmaan moni on sellaisissa tehtävissä, että edistää tyhjänpäiväisten tavaroiden menekkiä kuluttajille.

Monesti olen miettinyt, että lääkärinä, opettajana, sähkömiehenä, palomiehenä jne. olisin saanut paljon hyödyllistä aikaan, mutta nyt siis olen markkinatalouden oravanpyörässä.

siinä, että en viitsi itsekään kuitenkaan vaihtaa uraa myyntihommista/liike-elämästä ja opiskella vaikka lähihoitajaksi tms., kun palkka siinä putoaisi niin paljon.



Ja kun on iso perhe, niin tunnen kyllä siitä ihan ENSISIJAISTA vastuuta. JOs palkkani paljon putoaisi, tarkoittaisi sen automaattisesti paljon pienempää kotia meille (murrosikäiset lapset tottuneet kuitenkin että on omat huoneet ja nuoremmatkin kasvaa vauhdilla...)



Jotenkin en siis koe sitäkään reiluna, että toteuttaisin vain jotain omia ideologioitani ja vaihtaisin huonommin palkattuun työhön.

Etenkin kun tiedän että esim. hoitotyö on tosi raskasta, enkä välttämättä sitä jaksaisi ihan fysiikkanikaan puolesta.



SE vaan rassaa, että pitäisi osata / jaksaa asiakkaiden kanssa keskustella milloin mistäkin golfista ja hienoista matkoista yms., jotka ei mun elämänpiiriin kuulu.

Matkat on viime aikoina olleet ihan perusmassaperhelomia jos niihinkään ollut varaa, ja sitten elämä pyörinyt lasten ja kodin ympärillä.

Ja mitään turhan syvällisiä just maailman tilanteesta tai politiikasta nyt ei oikein voi kauheasti lähteä asiakkaiden kanssa ruotimaan, ettei mene törmäyskurssille...



ap

Leipä, maito, vähän lihaa tai munia, tomaattia, porkkanoita jne. niin aika hyvin selviää hengissä eikä liho liikoja.

Onko elämässä muuta tarkoitustakaan kuin selvitä hengissä aikansa?

Yksinkertaisuus rules! Ei kannta tavoitella mitään ihmeellisiä koska sitten jos semmosta saa, se ei ole kivaa kuitenkaan.

Tai no, en ole koskaan ollut tavaran perään, mutta nykyään olen myös sitä mieltä, että ne elämän pienet nautinnolliset asiatkin ovat yliarvostettuja. Kansa hölkkää kuin psykoosissa, koska on muka niin kivaa olla hyvässä kunnossa. Newsflash - henki lähtee lopulta joka tapauksessa, ja huonolla tuurilla jäät auton alle juoksulenkillä. Samoin ns. hyvä ruoka on ihan pelleilyä, hengissä pysyy leivällä ja maidollakin ja jos ei syö liikaa, ei myöskään liho. Ei siinä mitään karppauksia tarvita. Kauniit vaatteetkin ovat yhtä tyhjän kanssa: jos ruho muistuttaa virtahepoa, ei tarpeeksi kauniita vaatteita olekaan, ja silti ihminen voi olla ihan viehättävä, mutta sisäisesti.

Ja tämä viesti ei muuten ole ironinen.

Leipä, maito, vähän lihaa tai munia, tomaattia, porkkanoita jne. niin aika hyvin selviää hengissä eikä liho liikoja.

Onko elämässä muuta tarkoitustakaan kuin selvitä hengissä aikansa?

Yksinkertaisuus rules! Ei kannta tavoitella mitään ihmeellisiä koska sitten jos semmosta saa, se ei ole kivaa kuitenkaan.

Olen samaa mieltä, mutta tämä on hyvin vaarallinen tie kansantalouden kannalta. Jos ihmiset keskimäärin olisivat tyytyväisiä yksinkertaiseen elämään ja priorisoisivat esim. perhe-elämän turhan kaman tavoittelun kustannuksella, koko länsimainen yhteiskunta muuttaisi muotoaan. Kukaan ei ostaisi statusasuntoja, statusautoja, statusvaatteita, ja pian tarjolla olisi vain peruskamaa perushintaan. Ja miten ne pienikikkeliset tai perusturvaltaan järkkyneet pienet ihmiset sitten pystyisivät vakuuttamaan itsensä omasta erinomaisuudestaan?

Juuri eilen junassa katselin uusia hienoja taloja mitä nousi uudelle asuma-alueelle junaradan varteen. Ajattelin, että niistä pyydetään sikakovia hintoja eivätkä ne ole mun ulottuvissani mitenkään.

Mutta ajattelin myös, että itseasiassa en edes sellaista asuntoa halua. En halua olla hienosti laitettu rouva hienossa talossa ajamassa kalliilla autolla. Haluan olla tavallinen nainen matkustamassa junassa muiden tavallisten ihmisten keskellä. Niidenkin, jotka haisevat hielle ja syrjäytymiselle ja köyhyydelle. Se on paljon rehellisempää ja oikeampaa elämää.

Leipä, maito, vähän lihaa tai munia, tomaattia, porkkanoita jne. niin aika hyvin selviää hengissä eikä liho liikoja.

Onko elämässä muuta tarkoitustakaan kuin selvitä hengissä aikansa?

Yksinkertaisuus rules! Ei kannta tavoitella mitään ihmeellisiä koska sitten jos semmosta saa, se ei ole kivaa kuitenkaan.

Olen samaa mieltä, mutta tämä on hyvin vaarallinen tie kansantalouden kannalta. Jos ihmiset keskimäärin olisivat tyytyväisiä yksinkertaiseen elämään ja priorisoisivat esim. perhe-elämän turhan kaman tavoittelun kustannuksella, koko länsimainen yhteiskunta muuttaisi muotoaan. Kukaan ei ostaisi statusasuntoja, statusautoja, statusvaatteita, ja pian tarjolla olisi vain peruskamaa perushintaan. Ja miten ne pienikikkeliset tai perusturvaltaan järkkyneet pienet ihmiset sitten pystyisivät vakuuttamaan itsensä omasta erinomaisuudestaan?

Leipä, maito, vähän lihaa tai munia, tomaattia, porkkanoita jne. niin aika hyvin selviää hengissä eikä liho liikoja. Onko elämässä muuta tarkoitustakaan kuin selvitä hengissä aikansa? Yksinkertaisuus rules! Ei kannta tavoitella mitään ihmeellisiä koska sitten jos semmosta saa, se ei ole kivaa kuitenkaan.

Olen samaa mieltä, mutta tämä on hyvin vaarallinen tie kansantalouden kannalta. Jos ihmiset keskimäärin olisivat tyytyväisiä yksinkertaiseen elämään ja priorisoisivat esim. perhe-elämän turhan kaman tavoittelun kustannuksella, koko länsimainen yhteiskunta muuttaisi muotoaan. Kukaan ei ostaisi statusasuntoja, statusautoja, statusvaatteita, ja pian tarjolla olisi vain peruskamaa perushintaan. Ja miten ne pienikikkeliset tai perusturvaltaan järkkyneet pienet ihmiset sitten pystyisivät vakuuttamaan itsensä omasta erinomaisuudestaan?

eihän välttämättä tule mitään yhtäkkistä "kuplan" romahdusta, hiljainen asennemuutoksin voi tapahtua muutamassa vuosikymmenessä.

Että ihmiset alkaa arvostamaan enemmän muita asioita kuin tavaraa ja statusta.

Arvostetaan ystävyyssuhteita, perhettä, mielenrauhaa.

Onhan tällainen "downshiftaus"-trendi jo ollutkin vuosia - tosin se on lähinnä mahdollinen niille, jotka on olleet suht ok ammateissa.

Ihan köyhälle huonopalkkaiselle duunarille (siivooja, kaupan kassa, lähihoitaja, joku perustoimistotyöntekijäkin) joka silti painaa niska limassa väh. 8h päivän, on vähän vaikea siitä ehkä enää vähentää.

Jäisikö sitten ihmiskunnalla aikaa pohtia jotain tärkeämpiäkin asioita, kuin että miten saisi ihmiset ostamaan taas jotain "tarpeetonta", kun siinä nyt on hei uusi cooli väri!

Jäisikö enemmän resursseja esim. tieteelle? Ja tuhottaisiin vähemnän luontoa?

Vai kävisikö niin, että ihmiset turhautuisi kun ei huomio menisi kaikkeen markkina-bullshittiin, ja sitten tulisi vaan sotia enemmän tms.?

ap

kyllä tulee monesti mietittyä, miten ihmeen keinotekoisessa maailmassa me eletään.

Minusta ne, jotka ovat hankkineet itselleen hyväpalkkaisen työnö, joka ei vie fyysistä terveyttä (eikä todennäköisesti mielenterveyttäkään) ja kuitenkin miettivät kulutustottumuksiaan, lahjoittavat järjestöille jne. ovat kaikkein fiksuimpia, sillä he turvaavat sekä oman perheensä elintason että auttavat muita.



Minä opiskelin aikanaa ideologisita syistä itseni alalle, jossa työtä on pääkaupunkiseudun ulkopuolella vähän ja sekin pätkissä. Me elämme aika ekologisesti, KOSKA sitä rahaa ei ole kulujen jälkeen käytettävissä juuri mihinkään. Työtön idealisti on aina vähemmän hyödyllinen sekä yhteiskunnalle, aatteille että itselleen kuin työssäkäyvä idealisti, vaikka se työssäkäyvä tekisikin työtä joka ei aina tunnu mielekkäältä.

Ei voi mitenkään yleistää, että kaikki hyväpalkkaisessa työssä olevat olisivat muita ekologisempia fiksummuudesta puhumattakaan.

Minusta ne, jotka ovat hankkineet itselleen hyväpalkkaisen työnö, joka ei vie fyysistä terveyttä (eikä todennäköisesti mielenterveyttäkään) ja kuitenkin miettivät kulutustottumuksiaan, lahjoittavat järjestöille jne. ovat kaikkein fiksuimpia, sillä he turvaavat sekä oman perheensä elintason että auttavat muita.

Minä opiskelin aikanaa ideologisita syistä itseni alalle, jossa työtä on pääkaupunkiseudun ulkopuolella vähän ja sekin pätkissä. Me elämme aika ekologisesti, KOSKA sitä rahaa ei ole kulujen jälkeen käytettävissä juuri mihinkään. Työtön idealisti on aina vähemmän hyödyllinen sekä yhteiskunnalle, aatteille että itselleen kuin työssäkäyvä idealisti, vaikka se työssäkäyvä tekisikin työtä joka ei aina tunnu mielekkäältä.

Työtön idealisti on aina vähemmän hyödyllinen sekä yhteiskunnalle, aatteille että itselleen kuin työssäkäyvä idealisti, vaikka se työssäkäyvä tekisikin työtä joka ei aina tunnu mielekkäältä.

Jos se työ nyt on esim. älyttömien direktiivien tai lakipykälien väsäämistä, joiden ainoa tosiasiallinen vaikutus on ihmisten elämän hankaloittaminen, tai jonkun turhan luonnonvaroja tuhlaavan tuotteen myynti, sanoisin työttömän idealistin olevan hyödyllisempi kokonaisuudessaan.

niin kyllä suurin osa heistä elää hyvin epäekologisesti. Kuluttavat ja ostavat paljon, reissaavat ympäri maapalloa, perheissä lähes aina kaksi autoa (joista toinen saattaa olla iso maasturi tai urheiluauto), iso okt jne. Itse koen, että olemme aika lailla poikkeuksia tässä porukassa, kun yritämme pitää kiinni ekologisuuden periaatteista edes jossain määrin.

t. sivusta keskusteluun hypännyt

Ei voi mitenkään yleistää, että kaikki hyväpalkkaisessa työssä olevat olisivat muita ekologisempia fiksummuudesta puhumattakaan.

Minusta ne, jotka ovat hankkineet itselleen hyväpalkkaisen työnö, joka ei vie fyysistä terveyttä (eikä todennäköisesti mielenterveyttäkään) ja kuitenkin miettivät kulutustottumuksiaan, lahjoittavat järjestöille jne. ovat kaikkein fiksuimpia, sillä he turvaavat sekä oman perheensä elintason että auttavat muita.

Minä opiskelin aikanaa ideologisita syistä itseni alalle, jossa työtä on pääkaupunkiseudun ulkopuolella vähän ja sekin pätkissä. Me elämme aika ekologisesti, KOSKA sitä rahaa ei ole kulujen jälkeen käytettävissä juuri mihinkään. Työtön idealisti on aina vähemmän hyödyllinen sekä yhteiskunnalle, aatteille että itselleen kuin työssäkäyvä idealisti, vaikka se työssäkäyvä tekisikin työtä joka ei aina tunnu mielekkäältä.

kun elämä pyöri ruuanlaiton, vaipanvaihdon ja siivoamisen ympärillä. Joskus hyvä ja viihdyttävä konsulttijargon on todellakin parempi vaihtoehto.

Juuri eilen junassa katselin uusia hienoja taloja mitä nousi uudelle asuma-alueelle junaradan varteen. Ajattelin, että niistä pyydetään sikakovia hintoja eivätkä ne ole mun ulottuvissani mitenkään. Mutta ajattelin myös, että itseasiassa en edes sellaista asuntoa halua. En halua olla hienosti laitettu rouva hienossa talossa ajamassa kalliilla autolla. Haluan olla tavallinen nainen matkustamassa junassa muiden tavallisten ihmisten keskellä. Niidenkin, jotka haisevat hielle ja syrjäytymiselle ja köyhyydelle. Se on paljon rehellisempää ja oikeampaa elämää.

Leipä, maito, vähän lihaa tai munia, tomaattia, porkkanoita jne. niin aika hyvin selviää hengissä eikä liho liikoja. Onko elämässä muuta tarkoitustakaan kuin selvitä hengissä aikansa? Yksinkertaisuus rules! Ei kannta tavoitella mitään ihmeellisiä koska sitten jos semmosta saa, se ei ole kivaa kuitenkaan.

Olen samaa mieltä, mutta tämä on hyvin vaarallinen tie kansantalouden kannalta. Jos ihmiset keskimäärin olisivat tyytyväisiä yksinkertaiseen elämään ja priorisoisivat esim. perhe-elämän turhan kaman tavoittelun kustannuksella, koko länsimainen yhteiskunta muuttaisi muotoaan. Kukaan ei ostaisi statusasuntoja, statusautoja, statusvaatteita, ja pian tarjolla olisi vain peruskamaa perushintaan. Ja miten ne pienikikkeliset tai perusturvaltaan järkkyneet pienet ihmiset sitten pystyisivät vakuuttamaan itsensä omasta erinomaisuudestaan?

En ajattele, että eläisimme missään kuplassa. Ajattelen kyllä, etät moni vouhkaa ihan turhista ja vähemmän tärkeistä asioista. Tiedostan täysin, etteivät ne elämän oikeasti tärkeät asiat liity millään lailla esim. mainitsemaasi bisnekseen. Toimin varsin hyvällä pallilla liike-elämässä, mutta koskaan ei oma ura ole ollut minulle "se" isoin juttu. Toki vaativassa tehtävässä joutuu tekemään tiettyjä uhrauksia, sillä töitä on toki jokaisen tehtävä teki niitä sitten varastossa tai vaativammassa pestissä. En silti esim. ikinä lähtisi rahan/aseman perässä tehtävään, jossa joutuisin reissaamaan paljon ja siten olemaan vaikkapa viikkoja poissa kotoa.



Perhe (suku ja ystävät) ovat se tärkein juttu, ei mikään muu. Tästä kaikki lähtee.

sisäistää tuon olemisen ja tekemisen...



Itselläni se ongelma, että sitten taas töissä ollessa helposti tempaudun liikaa mukaan niin että perhe kärsii. Olen joko niin kunnianhimoinen ja/tai vastuuntuntoinen, että koen että työt pitää tehdä hyvin ja täysillä.



Sitten taas kun yritän priorisoida perhettä, tuntuu että teen työni "huonosti" enkä saa työstä mitään tyydytystä ja koen sen pakkopullana.



Omassa työssäni joutuu jonkin verran matkustelemaan, mutta ei nyt viikkoja... muutamia kertoja kuussa ehkä, vaihdellen 1-5 pv kerrallaan.

Lisäksi työmatkani konttorille on aika pitkä (väh. 45 min autoll).



Onkohan tuo liikaa pienten lasten äidille? Toisaalta jos vaihdan nyt työpaikkaa, niin joudun uuteenkin työhön panostamaan ihan täysillä ja se vasta onkin stressaavaa... eikä tietenkään voi mitään 30h työviikkoa yrittää neuvotellakaan.



ap