Onko kellään ikinä fiilis, että elämme ihan kuplassa ja merkityksettömiä asioita vouhaamme

Just siltä musta tuntuu. Teen työkseni käännöksiä, ja sellaisen konsulttipaskajargonin äärellä ei voi olla hiljentymättä ja ajattelematta, että täähän ei oikeasti tarkoita MITÄÄN.



Voisin kirjoittaa tästä asiasta pitemmästikin, mutta kun on niin helvetin nuutunut olo. Kiitos avauksesta, mukavaa kuulla, että samanmielisesti ajattelevia löytyy.

Olen asunut eräässä kolmannen maailman maassa ja sen jälkeen olen lähinnä voinut pahoin Suomessa. En kiistä sitä, etteikö Suomessa olisi köyhiä ja vähäosaisia mutta kun on nähnyt sitä absoluuttista köyhyyttä ihan vierestä, oksettaa todellakin nämä valittajat. Samoin kuin oksettaa ne luksuslaukkujen ja merkkikenkien perässä juoksijatkin.



Arvostan itsekin laatua materiaaleissa, ja yritän ostaa mahdollisimman vähän. Silti jotenkin tuntuu, että tosi monen ihmisen elämän sisältö on joihinkin tavaroihin säästäminen. Eikö se ole ihan sairasta?

Just siltä musta tuntuu. Teen työkseni käännöksiä, ja sellaisen konsulttipaskajargonin äärellä ei voi olla hiljentymättä ja ajattelematta, että täähän ei oikeasti tarkoita MITÄÄN. Voisin kirjoittaa tästä asiasta pitemmästikin, mutta kun on niin helvetin nuutunut olo. Kiitos avauksesta, mukavaa kuulla, että samanmielisesti ajattelevia löytyy.

jonkun markkinointipaskajargonin äärellä, kun hehkutetaan jostain ihan turhista tuotteista... kaikesta sitä ihmisille maksetaankin kovia liksoja... (vrt. jotkut sairaanhoitajat ja muut jotka tekee ihmiskunnan kannalta oikeasti merkittävää työtä - mutta ei vaan niin tuottavaa tän bisnesnäkökulman kannalta)

Välillä mietin oikeasti, miten kauan tää voi jatkua näin, vai romahtaako tää koko systeemi jossain kohtaa. Toisaalta en mitenkään toivo sitä kylläkään, itsekin kun elantoni ja elämäntapani ylläpidon itselle ja perheelle saan just tällä tavoin... olisi se vaikea muuttaa elämäntapaansa. VAikka mulle kelpaakin moni asia mitä siellä stadin keskustassa kävellessä taas saa tuntea olevan ihan köyhis-luuserijuttua.

ap

joskus teininä jo.



Ei tulisi mieleenkään olla töissä missään talouselämässä just ap:n aloituksessa tuomien asioiden takia.



Toisaalta se talouskupla on niin iso, että jonkun pitää kannatella sitä ilmassa. Muuten se pian räjähtää...



Itse työskentelen ihmisten parissa - ja onhan se tietysti selvinnyt, että ilman taloutta taas ei olisi näitä muita työpaikkoja, joten vähän siinä samassa kuplassa kyllä ollaan.

sisäistää tuon olemisen ja tekemisen... Itselläni se ongelma, että sitten taas töissä ollessa helposti tempaudun liikaa mukaan niin että perhe kärsii. Olen joko niin kunnianhimoinen ja/tai vastuuntuntoinen, että koen että työt pitää tehdä hyvin ja täysillä. Sitten taas kun yritän priorisoida perhettä, tuntuu että teen työni "huonosti" enkä saa työstä mitään tyydytystä ja koen sen pakkopullana. Omassa työssäni joutuu jonkin verran matkustelemaan, mutta ei nyt viikkoja... muutamia kertoja kuussa ehkä, vaihdellen 1-5 pv kerrallaan. Lisäksi työmatkani konttorille on aika pitkä (väh. 45 min autoll). Onkohan tuo liikaa pienten lasten äidille? Toisaalta jos vaihdan nyt työpaikkaa, niin joudun uuteenkin työhön panostamaan ihan täysillä ja se vasta onkin stressaavaa... eikä tietenkään voi mitään 30h työviikkoa yrittää neuvotellakaan. ap

..ehkä kohtalaisesti olen sisäistänyt asian. Jos esim. minulla olisi oma firma, on aivan varmaa, että tilanne olisi huonompi. Takuulla päivät olisivat ympäripyöreitä ja stressi kova, jos duunia tekisi suoraan ns. omaan kukkaroon.

Itse harrastan priorisointia nimenomaan työajan suhteen. Kun olen töissä, olen tehokas. Teen varmasti paljon tehokkaammin töitä kuin moni muu. Lisäksi työnantajallakin on merkitystä. On monia firmoja, joissa "pitää" olla paikalla esim. 9 tuntia joka päivä ihan vain siksi, ettei kehtaa lähteä ennen esim. klo 17:ta. Meillä asiat ajatellaan täysin sen mukaan, että miten hoidat työsi ja mitä tulokset ovat, ei sen mukaan kuinka monta tuntia käytät työpaikalla aikaa. Reissut ovat sitten erikseen, ja ne nyt sitten vain pitää hoitaa. Niitä nyt vain kuuluu valtaosaan vaativammista duuneista, ja se asia on hyväksyttävä tiettyyn rajaan asti.

En ihan tajunnut, mitä tarkoitat, että jos yrität priorisoida perhettä, niin sitten sinusta tuntuu että teet työsi huonosti? Miksi näin? Jos käytät töissäoloaikasi tehokkaasti, niin miksi tunnet noin? Olet aamulla päättänyt, että päiväsi päättyy esim. klo 16, ja siihen saakka painat hommia täysillä. Mistä siis moinen fiilis?

Afrikkaan avustustöihin. Vieläkin kaduttaa etten lähtenyt. Liike-elämässä minäkin töissä. Nyt sitten yritän omaatuntoani parantaa osallistumalla SPR:n keräyksiin ja minulla on myös kummilapsi Intiassa. Jotenkin vain tuntuu ettei se ole tarpeeksi... Ehkä eläkkeellä sitten slummeihin apu-mummoksi :D

sisäistää tuon olemisen ja tekemisen... Itselläni se ongelma, että sitten taas töissä ollessa helposti tempaudun liikaa mukaan niin että perhe kärsii. Olen joko niin kunnianhimoinen ja/tai vastuuntuntoinen, että koen että työt pitää tehdä hyvin ja täysillä. Sitten taas kun yritän priorisoida perhettä, tuntuu että teen työni "huonosti" enkä saa työstä mitään tyydytystä ja koen sen pakkopullana. Omassa työssäni joutuu jonkin verran matkustelemaan, mutta ei nyt viikkoja... muutamia kertoja kuussa ehkä, vaihdellen 1-5 pv kerrallaan. Lisäksi työmatkani konttorille on aika pitkä (väh. 45 min autoll). Onkohan tuo liikaa pienten lasten äidille? Toisaalta jos vaihdan nyt työpaikkaa, niin joudun uuteenkin työhön panostamaan ihan täysillä ja se vasta onkin stressaavaa... eikä tietenkään voi mitään 30h työviikkoa yrittää neuvotellakaan. ap

..ehkä kohtalaisesti olen sisäistänyt asian. Jos esim. minulla olisi oma firma, on aivan varmaa, että tilanne olisi huonompi. Takuulla päivät olisivat ympäripyöreitä ja stressi kova, jos duunia tekisi suoraan ns. omaan kukkaroon. Itse harrastan priorisointia nimenomaan työajan suhteen. Kun olen töissä, olen tehokas. Teen varmasti paljon tehokkaammin töitä kuin moni muu. Lisäksi työnantajallakin on merkitystä. On monia firmoja, joissa "pitää" olla paikalla esim. 9 tuntia joka päivä ihan vain siksi, ettei kehtaa lähteä ennen esim. klo 17:ta. Meillä asiat ajatellaan täysin sen mukaan, että miten hoidat työsi ja mitä tulokset ovat, ei sen mukaan kuinka monta tuntia käytät työpaikalla aikaa. Reissut ovat sitten erikseen, ja ne nyt sitten vain pitää hoitaa. Niitä nyt vain kuuluu valtaosaan vaativammista duuneista, ja se asia on hyväksyttävä tiettyyn rajaan asti. En ihan tajunnut, mitä tarkoitat, että jos yrität priorisoida perhettä, niin sitten sinusta tuntuu että teet työsi huonosti? Miksi näin? Jos käytät töissäoloaikasi tehokkaasti, niin miksi tunnet noin? Olet aamulla päättänyt, että päiväsi päättyy esim. klo 16, ja siihen saakka painat hommia täysillä. Mistä siis moinen fiilis?

tai siis ehdin olla reilun vuoden nykytyöpaikassani ennen kuin jäin äitiyslomalle.

Normaalisti olisin käyttänyt vapaa-aikaani että olisin oppinut kunnolla firman tuotteet - tekemistähän on työpäivän aikana niin paljon, että sellainen perusteellinen opiskelu ja asioihin perehtyminen jää vähemmälle.

No, kun siihen ei ollut aikaa, enkä halunnut kaikkia iltoja uhrata kun oli lapsia, nuorin silloin 1v., niin koko ajan tuntui että en oikein osaa hommaani.

Samoin kun en matkustanut asiakkaisiin niin paljon kuin olisi ehkä pitänyt, että olisi tehnyt tosi kunnolla hommansa.

Tuntui koko ajan että pitäisi olla "draivikkaampi" ja "energisempi".

Tosin esimieheni vaikutti olevan ihan tyytyväinen ja onneksi ymmärtää perhearvojen päälle, siinä olen onnekas.

Siksikään en oikein uskalla heti firmaa vaihtaa, kun tiedän että monesta paikasta ei oikein voi lähteä klo 16 kotiin, vaikka kuinka olisi tehnytkin töitä koko päivän kunnolla...

Nyt kun palaan töihin, on tietty taas "kaikki" muuttuntu, että vaikka varmaan saankin muutaman viikon perehdytysjakson, en usko että ehdin kaikkea oppia kunnolla.

Esim. asiakastapaamiseen valmistautuminen vie mulla aina aikaa kauheasti kun on niin paljon asioita (meillä on tosi laajat tuotepaletit ja asiakkaat tietty olettaa että tunnen kaikki historiat jne.; olen siis koko alalla uusi), ja sitten en tule sopineeksi niitä tapaamisia niin paljon kuin ehkä voisi, ja sitten koen että en tee työtäni kunnolla...

ap

vaatteissa (lasten ja jopa omissakin) olen kyllä oppinut nyt käyttämään aika paljon kirppiksiä hyödyksi.



Leluja / tavaraa ostaessa mietin, onko sille paikkaa ja tarvetta oikeasti.



Mutta sitten mulle on kuitenkin tärkeää, että koti olisi jotenkin kauniin ja harnmonisen näköinen, ja kulutan aika paljon kodinsisustukseen.

Etenkin kun olemme muuttaneet hiljattain, niin uutta kotia on pitänyt laittaa.



Siitäkin koen syyllisyyttä, että rahatilanteestamem johtuen, ostan paljon Ikeasta yms. "halpaa". Toisaalta me kyllä käytetään niitäkin tuotteita monia monia vuosia, ei ne niin huonoja ole laadultaan. Selkeän ja neutraalin näköisinä niitä on helppo vaihdella huoneesta ja käyttötarkoituksesta toiseen.

Ja jos jostain luovutaan, myyn tai annan ne eteenpäin, roskiin en paljoakaan vie.



Mutta välillä tuntuu, että onko sekin ihan väärin, että ostaa kotiin tapettia / seinämaalia, koristetyynynpäällisiä, uusia asioita yms.

Eihän sen nyt luulisi niin väliä olevan, onko seinät minkä väriset, astioita riittäisi vähempikin jne.

Ja vielä pahempi? - pihan laittoon ollaan laittamassa paljon rahaa varmaan ihan pankkilainalla. Vaikka olisiko sen oikeasti väliä, onko pihassa sorapinta vai pihakivet? Onko koristekukkia vai ei?



Toisaalta nuo asiat tuntuu olevan mulle tärkeitä ja tuovan jonkinalaista mielenrauhaa, että koti on jotenkin "seesteinen".

Mutta tähän samaan "kuplaan" kai ne kuuluu yhtä kaikki, mistä alussa kritisoin.



ap

vaatteissa (lasten ja jopa omissakin) olen kyllä oppinut nyt käyttämään aika paljon kirppiksiä hyödyksi.

Leluja / tavaraa ostaessa mietin, onko sille paikkaa ja tarvetta oikeasti.

Mutta sitten mulle on kuitenkin tärkeää, että koti olisi jotenkin kauniin ja harnmonisen näköinen, ja kulutan aika paljon kodinsisustukseen.

Etenkin kun olemme muuttaneet hiljattain, niin uutta kotia on pitänyt laittaa.

Siitäkin koen syyllisyyttä, että rahatilanteestamem johtuen, ostan paljon Ikeasta yms. "halpaa". Toisaalta me kyllä käytetään niitäkin tuotteita monia monia vuosia, ei ne niin huonoja ole laadultaan. Selkeän ja neutraalin näköisinä niitä on helppo vaihdella huoneesta ja käyttötarkoituksesta toiseen.

Ja jos jostain luovutaan, myyn tai annan ne eteenpäin, roskiin en paljoakaan vie.

Mutta välillä tuntuu, että onko sekin ihan väärin, että ostaa kotiin tapettia / seinämaalia, koristetyynynpäällisiä, uusia asioita yms.

Eihän sen nyt luulisi niin väliä olevan, onko seinät minkä väriset, astioita riittäisi vähempikin jne.

Ja vielä pahempi? - pihan laittoon ollaan laittamassa paljon rahaa varmaan ihan pankkilainalla. Vaikka olisiko sen oikeasti väliä, onko pihassa sorapinta vai pihakivet? Onko koristekukkia vai ei?

Toisaalta nuo asiat tuntuu olevan mulle tärkeitä ja tuovan jonkinalaista mielenrauhaa, että koti on jotenkin "seesteinen".

Mutta tähän samaan "kuplaan" kai ne kuuluu yhtä kaikki, mistä alussa kritisoin.

ap

Mä saan tosin mielenrauhaa siitä, että haalin tavaraa aika paljon kirppareilta. Mutta esim. omia ja miehen vaatteita on pakko ostaa uutena, ja koska ei oo rahaa, ne pitää ostaa tyyliin Henkkamaukalta, ja sehän on aivan hirvittävän epäekologista. Ne vaatteet on niin myrkyllisiä, että mulle tulee huono olo jo viidessä minuutissa siellä kaupassa.

#5

paskanjauhantafirmasta, josta nolotti lähteä klo 17 kotiin ja koko ajan tunsin, etten tee tarpeeksi vaikka painoin niskalimassa 8-17 joka päivä. Vaihdoin normaaliin firmaan, jossa tunnen, että minua arvostetaan ja lähden klo 16 jälkeen kotiin. En nimittäin ota työntekoa niin hirveän tosissaan, että minua oikeasti kiinostaisi jonkun tuotteen myynti enkä oikein ymmärrä ihmisiä, jotka kohkaavat "yli" jonkun perhanan budjetin takia. Perhe on minulle aina ykkönen. Teen työni hyvin, mutta siinä kaikki.



Lisäksi viime vuonna siskoni kuoli, jolloin arvot terävöityivät vielä enemmän. Naistenlehtien muoti-ja laidutusjutut tuntuivat silloin maailman typerimmältä luettavalta...ja tuntuvat vieläkin.

Just siltä musta tuntuu. Teen työkseni käännöksiä, ja sellaisen konsulttipaskajargonin äärellä ei voi olla hiljentymättä ja ajattelematta, että täähän ei oikeasti tarkoita MITÄÄN.

Voisin kirjoittaa tästä asiasta pitemmästikin, mutta kun on niin helvetin nuutunut olo. Kiitos avauksesta, mukavaa kuulla, että samanmielisesti ajattelevia löytyy.

Minulla kirkastuu elämän tarkoitus tavoitehorisonttien, innovaatioyhteisöjen ja kannattavan kasvun äärellä. Vuosikertomusrumban jälkeen keväällä on aina totaalisen zen-olo, eli on ihan pakko pitää taukoa ja keskittyä kasvien hoitoon.

Itse en ole koskaan 'ostanut' tätä business-bulshittiä, mutta kyllä kai siihen joku tyhmempi uskoo. Itse paskan kirjoittajat todennäköisesti kirjoittavat kieli poskessa ja rahastusmielessä, mutta mistä sen tietää vaikka joku muu ottaisi ne jutut tosissaan. Sillä kai niistä joku jotain maksaa.

Eli juu, moni varmaan elää kuplassa.