Erosin puoli vuotta sitten, enkä vieläkään tiedä, mikä meni pieleen. Omituista?

Itse kyllä hain eroa, kun siinä vaiheessa olin loppu töitten ja kaiken suhteen.Miehellekin työt olivat ykkössijalla, suhde muuttunut huonoksi kaverisuhteeksi, ei puhuttu vuosiin kuin töistä.



Meitä pidettiin ihanneperheenä, sellaista palautetta tuli ulkopuolisilta.

edes koskaan täysin ymmärtääkään?



Monia eri tekijöitä siihen kuitenkin useimmiten on syynä...

lähditte vaan eri suuntaan?

ihan parhaimmat ystäväni sanoivat jälkikäteen, että meidän myötä he menettivät uskon avioliittoon - jos meillä ei toiminut, ei kellään.



Vähän sama juttu, että suhde muuttui kaverilliseksi (ei huonoksi kuitenkaan) ja emmekä puhuneet tunnetasolla. Mutta miksi siihen mentiin, sitä en osaa sanoa. En osaa sanoa mitään, mitä jätimme tekemättä tai mitä olisi pitänyt tehdä.



Ehkä ainoa selitys onkin vain se, että suhteessa tulee kapinointivaihe kymmenen vuoden välein. Mutta miksi meiltä loppui tahtominen, jolla siitä olisi päästy yli?





ap

Puhuimme toki miehen kanssa aivan valtavasti. Mies sanoi, että haluaa toisenlaista elämää. Mutta miksi hän ei halunnut sitä minun kanssani, sitä en tiedä. Ja nyt kun kuuntelen hänen elämäänsä, mitä lapset kertovat, niin ihan samanlaista elämää se päällisin puolin on.



ap

Minä ajattelen niin, että nykyään ehkä liikaa korostetaan järkeä ja "päätä". Jokaiseen asiaan ikäänkuin pitäisi löytää aukoton syy-seuraussuhde. Kuitenkin on sanottu, että elämisiämme ja tekemisiämme ohjaa hyvin pitkälti tunteet. Ja ne eivät ole samalla tavalla loogisia kuin järki. Pieni tyttärenikin kysyi eräänä päivänä, kun tuli kinaa kaverin kanssa: Äiti voiko olla niin, että yhtaikaa en enäää halua leikkiä X:n kanssa ja kuitenkin haluankin? Niin se vaan taitaa elämässä olla. Tunteita voi olla sisäkkäin ja päällekkäin, eikä niistä aina muodostu selviä "raitoja ja ruutuja" vaan enemmänkin liukenevaisrajaista akvarellia. Ja se on toisaalta elämän suuri arvo, että se jää, viimekädessä osittain salatuksi.



Mutta jokin viestissasi sai minut miettimään, jäikö sinuun pelko, että seuraavakin parisuhde tulee päättymään, ellet ikäänkuin löydä syytä? Tai että jotenkin katosit itseltäsi?

Silloin voisi ajatella, että terapiaa/ itsensä tutkistelua on hyvä jatkaa.



Kirkkosisko on työssään ja elämässään myös huomannut, että jotkut teemat saattavat putkahtaa ikään kuin mielen kellarista esiin vuosienkin päästä. Joskus niinkin raskaiden aiheiden kuin vaikkapa perhetaustassa olevat syvät vaille jäämiset, eivät voi tulla esiin heti, vaan vasta sitten kun aika ja elämäntilanne on sopiva. Ero on aina luopumista ja hipaisee meissä jokaisessa olevaa yksinäisyyden kysymystä. Jospa jokin vastaus tulee, kun olet valmis. Tai sitten: Elämä On.



Kirkkosisko toivottaa sinulle siunausta ja iloa elämääsi

niin hirveästi pitää terapioida ja analysoida? Suhde ohi, tee surutyö ja jatka eteenpäin!



Elämässä pitää hyväksyä se, ettei yksiselitteisia vastauksia aina ole ja tarinoilla todellakin on se kaksi puolta.

Meiltä varmaankin loppui kohtaaminen ja keskustelu oikeista asioista. Elämä muuttui suorittamiseksi ja ehkä luovutin vähitellen itse. Tuntui, ettei millään ole merkitystä ja että näinkö loppuelämä menee.Mikään ei ollut enää hauskaa, vaan rutiinit hoidettiin mekaanisesti.

Suurin syy saattoi olla tunneyhteyden haalistuminen, mutta pohdin myös, mikä siihen johti. Väsyminen, yhteisen ajan puute, väärät odotukset?

Syytän kyllä itseäni monista asioista. En vaan jaksanut enää.

Olette kaikki oikeassa.



Minä olen analyyttinen ihminen, siksi analysoin. Olen myös käynyt Rosen-terpiassa, joka on pelkkää tunnetyöskentelyä. Olen todella paljon siis tehnyt tunnetyöskentelyä muutenkin.

Olen siis tehnyt kaikkeni, jotta selviän tästä voittajana.



Mutta miksi juuri nyt kirjoitan tästä on se, että eksäni oli eilen luonani iltapalalla. Siinä kun istuimme ajattelin, että tällaista oli se perhe-elämä: leppoisaa yhdessäoloa.

Olin jo ajatellut, että olen surutyöni jo tehnyt (juu, tämä tunteiden käsittely on kuin sipulia kuorisi, niitä tulee jatkuvasti lisää ja lisää), mutta tämä "kotoinen" tilanne nosti vanhan surun esiin: jos meillä oli leppoista, ei isoja riitoja, ei nalkuttamista eikä mitään - miksi näin kuitenkin kävi?



Siis toki löydän paljon näitä yksittäisiä syitä, mm. sitä miksi elämä meni suorittamiseksi, koska se ei sitä alunperin ollut, mihin se hauskuus katosi, vaikka sitä yritti ylläpitää yms.

Mutta vastausta en ole löytänyt.



Totta kai olen menettänyt uskon parisuhteisiin. En voi ymmärtää, että ihmiset haluavat uuteen parisuhteeseen eron jälkeen.



ap