Äidit! Jos olisit lapsettomana

lapsettomana päässyt kurkistamaan tähän elämään, olisi lapset jääneet tekemättä. Ennen lapsen syntymää mulle toitotettiin joka suunnasta että lasten kanssa on niin helppoa, ne vaan syö ja nukkuu. No, 2 lapsen kokemuksella voin sanoa että ei ne ainakaan nukkunu ole. Huonoja nukkujia molemmat, jopa kymmeniä heräilyjä yhdessä yössä. Siihen päälle allergiat, astma ja lukematon määrä sairasteluita. Univelkaa 6 vuoden takaa...



Tai ehkä olisin yhden uskaltautunu tekemään, mutta toinen olisi saattanut jäädä tulematta.

olisin voinut auttaa jo lapsia saaneita ystäviäni ihan pienilläkin teoillani.

Siis että vapaaehtoisesti saanut itsensä tähän jamaan, 3 lasta, huh.



Viime yö: kolmaskin lapsi sitten sai vatsataudin, alkoi oksentaa yöllä (tietenkin) klo 24.00 ja jatkaa edelleen. Olen jo itseni ja 2 muuta lasta taudista hoitanut, joten mies hoiti tämän yön.



Minä sen sijaan taas kerran yöllä rasvasin ja vaihdoin vaippaa pienimmälle, allergikkoatoopikolle, joka sai yöraivarit aamuyöstä ja nyt olen ihan pää pyörällä töissä lepäämässä (ööh, tai täällä netissä piipahtamassa juuri).



Parisuhde vetelee viimeisiä, kun ukko kuorsaa mahdottomasti ja kotimme makkarit riittävät 3 lapselle, ei 3 lapselle + äidille ja isälle erikseen :(



Mutta en kadu, tää nyt on vaan tätä. Olin lapsettomana minänä aika hukassa itseni kanssa. Nyt olemassaololleni on aika konkreettinen tilaus ja kyllähän tää tästä taas joskus helpottaa... kai

välit vanhoihin ystäviin eivät olisi katkenneet lasten saannin ja muuton myötä. Ja siis lapseton minäni tätä elämää kurkkiessaan varmasti olisi täynnä parisuhdeneuvoja eikä voisi ymmärtää, miten meidän täydellinen suhde on ajautunut tähän tilaan.



Se mihin en vaan tajunnut varautua on se, kuinka kuluttavaa vanhemmuus pidemmän päälle on parisuhteelle. Ennen lapsia oltiin miehen kassa niin läheisiä, parisuhde oli mielestäni (ja ehkä olikin) täydellinen, ja tuntui että tämähän riittääkin mulle - en mä niin tarvitse niitä läheisiä ystävyyssuhteita (joihin olin niihin aikoihin erinäisistä syistä hyvin pettynyt).



Mutta vajaa vuosikymmen tätä arkista TYÖTOVERUUTTA miehen kanssa vähän muuttaa asioita. Luotettava henkireikä kodin ulkopuolella oliskin ollut kullanarvoinen, mutta myöhäistä on!

varmaan kysyisi, miksi minun lapseni huutavat ja riehuvat. Miksi ne temppuilevat ruokapöydässä ja tappelevat keskenään :) Lapsethan saa kuriin ja tottelemaan lempeällä äänellä ja vain katsomalla heitä kohti kauniisti hymyillen :)



Mutta lapseton minäni olisi ilosta suunniltaan siitä, että elämäni meni näin hienosti, enkä sortunut niille pahoille teille, jolle olin ajautumassa.



Lapseton minäni myös ymmärtäisi, että lapset tuovat todella hurjasti iloa elämään. Saattaisi kuitenkin kauhistella tätä työmäärää ja miettiä, miten kummassa tuommoisesta voi selvitä. Kolme näin pientä lasta.

Harmittaa näin jälkikäteen, ettei tajunnut miten kovilla lasten vanhemmat voivat välillä olla ja miten pienellä olisi itse tilannetta voinut helpottaa. Käyttää vauvaa vaunulenkillä, että äiti saa levätä, auttaa kodin siivouksessa tai tuoda jonain päivänä ruuat, jotain. Nyt kahden vuoden äitikokemuksella olen viisaampi ja voin jatkossa tarjota apuani ystävilleni. Nyt se vaan on hankalampaa kun itsellä on lapsi, täytyy kaikki suunnitella vähän paremmi.

En itsekään oikein osannut vaikeina aikoina pyytää apua, eikä kovin montaa avuntarjousta tullut. Jos olisi tullut olisin kyllä ilolla ottanut vastaan ja olisin ikuisesti kiitollinen ystävälleni.

Minä kyllä ainakin tajusin mitä elämä lapsien kanssa on.



Minulla oli kasvatustapoja joita mietin miehen kanssa ennenkö esikoinen saatiin ja samoilla linjoilla oltiin ja niissä on pysytty.



Kodin siivoon en voi sanoa mitään, mikä yhdelle on vallaton sotku on toiselle ihan siedettävää.

Meillä pennut osallistuu siivoamiseen, mies myös mutta kotona ollessani minä teen valtaosan kun mies töissä niin on sitten aikaa olla yhdessä.

että mulla on näin paljon lapsia ja vielä unelma ulkomailla asumisesta toteutui ja että uran, perheen ja ulkomaat voi sovittaa yhteen näin hienosti

en itsekään lapsettomana tajunnut, kuinka kuormittavaa lapsiperheen elämä on. Mä kyllä yritin autaa kavereita esimerkiksi vahtimalla lapsia, mut mun oli hyvin vaikea ymmärtää kuinka tärkeitä ne lapsenvahtikeikat kavereille oli, ja koin sen itse tosi työläänä ja tylsänä hommana. En myöskään tajunnut, miksi se sama kaveri, jota autoin vahtimalla hänen lapsiaan (että hän pääsi ilman lapsia jonnekin) ei koskaan vaivautunut järjestämään minkäänlaista keskutelurauhaa silloin kun itse menin sinne kylään. Nyt ymmärrän aivan eri tavalla, kuinka paljon perheelliset arvostaa sitä että heidän lapsistaankin ollaan kiinnostuneita, ja että heistä oli mahtavaa että joku näennäisesti kesti sen melun ja häiriön mikä lapsista oli.



En myöskään itse tajunnut kuinka paljon lapset muuttavat parisuhdetta. Ihmettelin vain mitä kavereiden parisuhteille tapahtui lapsen tulon myötä. Kaiken kaikkiaan en ymmärtänyt yhtään perheellisten valitusta yhtään mistään, vaan ärsyynnyin siihen helposti ja mietin että pakkoko niitä lapsia sitten oli tehdä. Vähämpä tiesin. ;)

Toki ymmärrän kaikkien kirjoittajien pointit ja jokaisella on aina erilainen tilanne. Omani on kuitenkin hieman erilainen.



Kärsin lähes 3 vuotta lapsettomana. Ja se tosiaan oli kärsimystä. Vieläkin , vaikka minulla 1 lapsi onkin ja toinen toiveissa, muistan tarkkaan kuinka raskasta se elämä ennen lasta oli henkisesti.



Jos lapseton minäni tietäisi kuinka ihanaa oman lapsen saaminen ja lapsen kanssa oleminen on.. Hui kamalaa, olisin ollut vieläkin masentuneempi. En olisi koskaan voinut kuvitella, miten upeaa elämä pienen ja vähän isommankin lapsen kanssa voi olla.



Jos oisin tiennyt tämän kaiken, olisin hinkunt lapsia jo paljon aiemmin :)

Mutta kyllä silti lasten sitovuus, parisuhteen muutokset ja ylipäätään elämän erilaisuus vähän yllättivät. Ei suunnattomasti mutta vähän kuitenkin. Olin toki auttanut kavereitani vähän (vienyt syötävää ja vahtinut pari kertaa lapsia), mutta vähän tietysti. Ihmettelin kovasti, kun en saanut tästä vastavuoroisuutta (en tajunnut, että ei parin lapsen kanssa tulla noin vain vahtimaan vauvaa).



Yllättävintä on muutos toisen lapsen kanssa. Tuntuu, että yhden kanssa pääsimme minne vain ja kaikki oli helpompaa, vaikka siis kahdenkin kanssa olemme käyneet vauvan ekana vuonna kahdella ulkomaanmatkalla jne. Silti sen yhden kanssa on helpompaa, vaikka meidän kakkonen siis on ollut aivan mielettömän helppo tapaus.



Ylläriaiheita tulee koko ajan vastaan. Positiiviset ylittävät negatiiviset. Tätähän halusin todella pitkään ja välillä osasin ajatella jopa negatiivisiakin asioita etukäteen! Rankinta oli hoidot ja jos olisin tiennyt silloin lapsettomana ennen hoitoja niiden rankkuudesta, olisi voinut ihan niiden takia lapset jäädä tekemättä. :(



Mutta kohti uusia hoitoja, jos se kolmas vielä saataisiin...