Kuinka kauan pystyt olemaan puhumatta kellekään?

Kyllä jo 5 pv päästä (jos vaan lapsille olen puhunut) alkaa tuntua että hulluksi tulee.

Onneksi on työ ja työkaverit ja kaverit eikä tarvitse olla hiljaa. En ole sosiaalinen ihminen edes, ja kaipaan välillä omaa rauhaa, mutta kyllä silti olisi mukava päivittäin puhua jonkun aikuisen kanssa enemmänkin kuin kaupan kassalle heipat.

Siitä syystä en kestänyt kotonaoloakaan lasten kanssa.

kun luin Teemu Selänteen haastattelun, että se liikkuu aina jonkinmoisen possen kanssa, eikä voisi edes kuvitella, että kävisi vaikka kävelyllä yksin, saatika ravintolassa. Minusta se vaan kuulostaa ihan käsittämättömältä ja antaa jotenkin heikon kuvan ihmisestä. Aikuisten seuran kaipaaminen on toki luonnollista mutta jos MITÄÄN ei voi tehdä yksin niin on se minusta outoa.

välillä sitä menee toista kuukautta, ettei puhu kuin noin kerran pari viikossa kaupantädille kiitos ja hei.

Plus sit tietysti lisäksi täällä teille, vaikkei tää nyt ääneen puhumista ookkaan, niin seuraa kumminkin;)

välillä sitä menee toista kuukautta, ettei puhu kuin noin kerran pari viikossa kaupantädille kiitos ja hei.

Plus sit tietysti lisäksi täällä teille, vaikkei tää nyt ääneen puhumista ookkaan, niin seuraa kumminkin;)

monet ei kestäisi tuollaista ollenkaan. Useinhan ihmetellään ihmisiä, jotka pelkäävät sosiaalisia tilanteita, mutta minä ihmettelen enemmän ihmisiä, jotka pelkäävät olla itsensä kanssa. Että mikä siinä yksinolossa on niin ahdistavaa, että joku ei kertakaikkiaan kestä ilman päivittäistä ystävien seuraa.

Eri asia on kun lapset muuttaa pois kotoa tultuaan täysi-ikäisiksi.

Silloin omat vanhemmat on jo varmaan vanhoja jos on elossa ja heidän kanssaan tulee oltua sitten enemmän,siinäpä sitä puheseuraa riittää.

välillä sitä menee toista kuukautta, ettei puhu kuin noin kerran pari viikossa kaupantädille kiitos ja hei.

Plus sit tietysti lisäksi täällä teille, vaikkei tää nyt ääneen puhumista ookkaan, niin seuraa kumminkin;)

monet ei kestäisi tuollaista ollenkaan. Useinhan ihmetellään ihmisiä, jotka pelkäävät sosiaalisia tilanteita, mutta minä ihmettelen enemmän ihmisiä, jotka pelkäävät olla itsensä kanssa. Että mikä siinä yksinolossa on niin ahdistavaa, että joku ei kertakaikkiaan kestä ilman päivittäistä ystävien seuraa.

oma surunsa on, että ihminen voikin olla niin yksin. Ystäviä ei koskaan ole ollut, vanhemmat kuolleet, sisarukset eivät välitä pitää yhteyttä..

Joskus sitä miettii, että montakohan kuukautta sitä lojuisi kuolleena, ennenkuin kukaan kaipaisi.. Tai halvaantuneena, ennenkuin kituisi kuoliaaksi..

Ääh, joo. Oikeasti en kyllä kaipaa ketään oven taakse hätyyttelemään, mutta voisihan tuota s-postia joku joskus laittaa.

Eikä siinä mitään ihmeellistä mielestäni ole, jos ei osaa olla yksin. Mä saatan olla vaikka viikonkin yksin (en käy töissä), mutta meitä on moneksi.

mutta en välttämättä "tule hulluksi", jos seuraa ei ole. Se riippuu elämän kokonaistilanteesta.



Itse valikoitu yksinolo ei mua haittaa ja joskus sitä kaipaankin, mutta se on kurjaa, jos ei ole oikein ketään pitkiin aikoihin tavannut, kenenkään kanssa jutellut ja se vain jatkuu ja jatkuu. Silloin voi olla niin, että pinnalliset juttukontaktit vain alleviivaavat sitä yksinäisyyttä ja yksin oloa.



Lisäksi pitkittynyt yksinäisyys tekee mulla usein sen, että asiat muuttuvat jotenkin suhteettoman suuriksi, varsinkin murheet.

...koskaan kokeillut, mutta todennäköisesti hyvin pitkään. Olen aina ollut ns. yksinäinen susi. Tarvitsen omaa rauhaa päivittäin.

Olen helposti 2-3 päivää yksin, enempään ei ole ollut mahdollisuutta.

mutta jos ajattelee, että keskustella jonkun kanssa tai olla tekemisissä.....ei tarvitse olla päivittäin. Kaipaisin omaa rauhaa paljon enemmän kuin mitä siihen on ollut mahdollisuuksia vuosiin.....