Sijaishuollon härski huoma

Tässäpä kokemus siitä , mitä huostattu saa keskimäärin 70- 100 000 euroa vuodessa veronmaksajien rahoja maksavalta perhekotisijoitukselta:

"Perhekoti Olliver on aivan kammottava paikka. Minä itse olen asunut perhekoti Olliverissa 9-vuotta, mutta nyt onnekseni asustelen jo omassa asunnossa. Vatsa vanhemmalla iällä tuli tajuttua se minkälaista elämää perhekoti Olliverissa todella on tullut elettyä.

Perhekoti Olliverin "vanhemmat" tekevät työtään vain rahan takia. Se on näkynyt monessakin asiassa. Kaikkien vuosien jälkeen jotka ehdin asua tässä kyseisessä perhekodissa minulle tuli aivan selväksi, että perhekoti Olliver tarjoaa perhekodinpuolella huostaanotetuille lapsille vain katon pään päälle ja ruokaa. Millään muulla ei ole tuntunut olevan väliä, vaikka lapset tarvitsevat paljon muutankin voidakseen hyvin.

Perhekoti Olliverin "vanhempien" omille biologisille lapsille (2kpl) ostettiin aina uusia kausivaatteita pelejä yms. mitä vain lapsi oman ikäkehityksensä mukaan tarvitsee, mutta me perhekodin puolella asuvat saimme tyytyä vanhoihin peleihin, ja meille kaivettiin varastosta muiden vanhoja vaatteita ja kenkiä. Muistan miten yksikin talvi minulle kaivettiin varastosta 4 - kokoa liian suuret kengät, ja ne olivat poikien mallia.

Koko yhdeksän vuotta jouduin nukkumaan sängyssä, jossa minulla oli pehmusteenani vain patjan suojus, mutta perhekodin "vanhempien" biologisille lapsille kyllä hommattiin uudet sängyt ja patjat yms, mutta ei tietenkään meille perhekodin puolella asuville. Mehän, kun emme olleet missään nimessä samasssa arvossa verrattuna heidän omiin biologisiin lapsiinsa.

Muut perhekodissa asustavat saivat sentään onnekseen nukkua vanhoilla patjoilla, jotka oli kaivettu varastotiloista, mutta kun minulle ei patjaa riittänyt, niin oli vain tyydyttävä patjansuojukseen. Ei ollut varaa valittaa, oli vain tyydyttävä siihenki vähäiseen.

Jouduin joka vuosi ostamaan vaatteni omalla rahalla, mutta rahaa ei säästössä useasti ollut, joten ei sitten saanut vaatteitakaan kovin useasti ostettua.

Perhekodin "vanhemmat" tuntuivat aina olevan sitä tyytyväisempiä mitä enemmän meidän perhekodissa asuvien vanhemmat ja sukulaiset hommasivat meille vaatteita ja muita käyttötarvikkeita, vaikka he saivat omasta yritystoiminnastaan rahaa siihen, että meillä olisi hyvä olla, ja saisimme uusia vaatteita ja muuta tarvittavaa, mutta ei. Se on ollut aina liian vastenmielistä tässä perhekodissa.



Mitä vähemmän sukulaiset olivat yhteydessä perhekodin puolella asuviin lapsiin, sitä tyytyväisempiä perhekoti Olliver "vanhemmat" tuntuivat olevan, jotta lapset/nuoret eivät pääse purkamaan kenellekkään omaa pahaa oloaan. Sosiaalityöntekijöiden palavereissa, jotka pidettiin perhekodilla puolivuosittain ei uskaltanut ilmaista omia tuntemuksiaan, koska tiesi, että saa jälkeenpäin kärsiä siitä. Kertoi mieluummin sosiaalityöntekijälleen, että kaikki on hyvin, kuin että olisi saanut kauheat huudot.



Perhekoti "olliverin" vanhemmat onnistuivat kaikki 9-vuotta kieroilemaan, ja onnistuvat varmasti vieläkin kieroilemaan sosiaalityöntekijöiden silmien edessä. He saavat asiat näyttämään siltä, että sosiaalityöntekijät automaattisesti ajattelevat, että kaikki on niin kuin pitääkin, ja ovat tyytyväisiä, mutta niin asiat eivät kyllä ole ikinä olleet, eivätkä kyllä ikinä varmasti tule olemaankaan.



Koko yhdeksän vuotisen aikani perhekoditi Olliverissa en uskaltanut ilmaista omia mielipiteitäni, koska jouduin aina pelkämään vastareaktiota. Käytännössä koko yhdeksän vuoden ajan jouduin olemaan aivan joku muu mikä todellisuudessa olen. Vanhemmalla iällä pakonomainen mielistely, ja se, että ei voinut ilmaista omia mielipiteitään alkoi ahistaa. Vielä tänäkin päivänä, vaikka olen kohta asunut vuoden poissa perhekodista, niin saan välillä ahistavia kohtauksia.



Muistan miten jokaisena talvena meitä seisotettiin parhaimmillaan 2 tuntia 20 asteen pakkasessa, ja sisälle ei ollut mitään asiaa ennen kuin siihen lupa erikseen annettiin. Vanhat polvista kulahtaneet haalarit eivät hirveästi lämmittäneet, ja vaikka aluksi koitti kehittää itselleen jotakin aktiviteettiä, että pysyisi lämpimänä, niin jossakin vaiheessa kylmyys iski kuitenkin välttämättä. Muistan miten kerrankin menin ystävällisesti kysymään ulko-ovelta, että pääsisikö jo sisälle, mutta vastaus oli seuraavanlainen: "me kyllä sitten kerromme, kun sisälle pääsee, että jankkaamisesta tulee vain koko ajan lisää aikaa".

Muistan miten itkin monesti pahaa oloani kylmässä pakkasessa, kun sormet olivat lähes jo tunnottomat, ja vihdoin kun sisälle pääsi, niin ei aina edes välttämättä pystynyt omilla sormillaan vähään aikaan mitään tekemään, kun ne olivat niin jäässä, ja niitä alkoi koskea. Tuollaisissa tilanteissa aina toivoi, että kunpa olisi jossain muualla."



http://keskustelu.suomi24.fi/node/9114397