Adoptio ei ole hylkääminen.

Juuri näin. Minut adoptoitiin 5 vk vanhana enkä ole koskaan päässyt asian yli. Olen niitä lapsia joilta asia salattiin ja sain tietää totuuden vahingossa. Sen jälkeen en voinut enää luottaa adoptiovanhempiini. Lisäksi äitini kyttäsi minua aina ja jos tein jotain hänen mielestään sopimatonta huorittelikin. Pelkäsi että minusta tulisi biologisen äitini kaltainen.
Kaipasin aina pois. Minut oli selvästikin otettu lapsettoman pariskunnan "vanhuudenturvaksi". Elämä on kovaa mutta olen selvinnyt.
Koskaan ei muuten puhuta adoptiolasten lapsien tilanteesta, seuraava sukupolvi on yhtä hämmentynyt.

Eli sinusta lapsen on parempi syntyä perheeseen jossa se saa huonoa kohtelua?



Serkkuni tuskin oli toivottu lapsi ja hän joutui piilottamaan päivisin (5 vuotiaana) äidin kaljapullot ja tölkit kaappeihin, ettei isä nää niitä kun tulee kotiin - koska muuten olisi tullut riitaa. Äiti kompuroi räkäkännissä päivittäin ja 2 + 5 vuotias lapsi joutuivat sellaista kestämään. Tämä viisivuotias serkkuni myös piti huolta pikkuveljestään, kun äiti 'unohti' antaa ruokaa. :-)

kakkoselle vastasin siis.



Hyvä Ap, olen samaa mieltä kanssasi!

kakkoselle vastasin siis. Hyvä Ap, olen samaa mieltä kanssasi!

ole sitä mieltä, että olisi hyvä syntyä perheeseen, johon ei ole toivottu, mutta minusta se juuri on hylkäämistä, kun antaa pois. Ja hyvä, että tuollaiset niin tekee, soisi useammankin niin tekevän.

Meillä on adoptiotytär 11 v ja hän käsittelee parhaillaan tätä hylkäämiskokemustaan.

kipuilua, vaikka adoptioperhe on paras mahdollinen perhe hänelle.Kyllä se vaan siementää lapseen huonommuuudentunteen, se on psykologinen tosiasia.

Riippuu ihan siitä miten asia lapselle kerrotaan. jos hänelle höpötetään koko ajan ,että voi voi kun sinut on hyljätty ja sinulle varmasti tulee siitä traumoja, niin tuleehan niitä. Jos taas kerrotaan, että äiti ei voinut sinua itse hoitaa ja siihen on ollut jokin syy. Sinua ei ole hylätty, vaan äiti on antanut sinulle mahdollisuuden kasvaa meidän lapsenamme ja äiti on ajatellut sinun parastasi, ei ehkä tulekaan traumoja.

Tohdinko udella tämän keittiöpsykologin ikää, koulutusta ja adoptiotietoutta?

Lapsi pohtii, miksi biologinen äiti ei voinut häntä pitää. Eikö halunnut pitää? Pitikö jonkun mahdollisista biologisista sisaruksista? Missä on biologinen isä, miksi hän ei voinut tai tahtonut pitää? Mitä heille kuuluu nyt?

Ihmisen perusolemukseen kuuluu pohtia kuka minä olen, mistä tulen, ja minne olen menossa. Itsensä voi todella tuntea vasta sitten, kun tuntee juurensa.

Riippuu ihan siitä miten asia lapselle kerrotaan. jos hänelle höpötetään koko ajan ,että voi voi kun sinut on hyljätty ja sinulle varmasti tulee siitä traumoja, niin tuleehan niitä. Jos taas kerrotaan, että äiti ei voinut sinua itse hoitaa ja siihen on ollut jokin syy. Sinua ei ole hylätty, vaan äiti on antanut sinulle mahdollisuuden kasvaa meidän lapsenamme ja äiti on ajatellut sinun parastasi, ei ehkä tulekaan traumoja.

Riippuu ihan siitä miten asia lapselle kerrotaan. jos hänelle höpötetään koko ajan ,että voi voi kun sinut on hyljätty ja sinulle varmasti tulee siitä traumoja, niin tuleehan niitä. Jos taas kerrotaan, että äiti ei voinut sinua itse hoitaa ja siihen on ollut jokin syy. Sinua ei ole hylätty, vaan äiti on antanut sinulle mahdollisuuden kasvaa meidän lapsenamme ja äiti on ajatellut sinun parastasi, ei ehkä tulekaan traumoja.

Kukaan terve lapsi ei jää traumatta tuosta hylkäämisestään, osa selviää vain pienemmillä ja helpommalla...

mene kysymään keltä tahansa adoptiolapselta, että kokeeko hän, että hänen biologiset vanhempansa hylkäsivät hänet, lähes jokainen vastaa kyllä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivät he arvostaisi adoptiovanhempiaan ja ymmärtäisi biologisia vanhempiaan.



Samoin, kysy lähes keltä tahansa äidiltä joka on antanut lapsensa adoptioon, että kokeeko hän hylänneensä lapsensa, niin lähes jokainen kokee, vaikka ymmärtää tehneensä ehkä viisaankin ratkaisun.

Kun ei sitä adoptoitua lasta useimmiten ole hylätty.

Kun ei sitä adoptoitua lasta useimmiten ole hylätty.

Omat vanhemmat ovat antaneet pois, se on hylkäämistä.

Joku on keksinyt tämän hylkäämisjutun ja kun sitä joka tuutista toitotetaan, niin vaikuttaahan se adoptoituun lapseen.

että ei pidetä itse vaan annetaan pois! Hylkääminen ja heitteille jättö kaksi eri asiaa!

kyllä jokainen adoptiolapsi kysyy miksi, miten ja mitä ym ym??

eikä varmaan kukaan selviä siinä vain onnellisena, sillä kyllä se juurikin lapsesta tuntuu että on hylätty, annettu pois.

nykyään on miljoona ja yksi keinoa että ei tule raskaaksi jos ei halua tai voi ottaa vaikka katumuspillerin, satuttaa vähiten muita ja kantaa vastuun valinnoistaan

aikuisilla on kaksi mahdollisuutta toimia.

1. Aletaan hokea, että aivan, sinun täytyy nyt alkaa käsitellä tätä hylkäämistä. Ja lapsi saa vahvistuksen ajatuksilleen. Ahaa, minut on siis vanhempienikin mielestä hylätty. Kuskataan lapsi psykologille, joka myöskin vahvistaa tätä hylkäämisteoriaa. Ja lapsi ahdistuu.

2.Selitetään lapsen kehitysvaiheen huomioon ottavalla tavalla, että äidillä on ollut jokin todella vaikea elämäntilanne. Hän on rakastanut sinua niin paljon, että on antanut sinut meille. Kukaan ei ole sinua hyljännyt, vaan äitisi on huolehtinut niin, että sinua rakastetaan. Ja lapsi todennäköisesti saa sen tuntuman, että äiti ei tosiaan olekaan minua ilkeyttään hylännyt.

välttämättä ole mikään unelmaperhe, siellä voi yhtähyvin olla hyväksikäyttäjä, ero tai mitä vaan edessä, ei siis välttämättä huonolta biologiselta kasvattajalta hyville fyysisille kasvattajille...

aikuisilla on kaksi mahdollisuutta toimia.

1. Aletaan hokea, että aivan, sinun täytyy nyt alkaa käsitellä tätä hylkäämistä. Ja lapsi saa vahvistuksen ajatuksilleen. Ahaa, minut on siis vanhempienikin mielestä hylätty. Kuskataan lapsi psykologille, joka myöskin vahvistaa tätä hylkäämisteoriaa. Ja lapsi ahdistuu.

2.Selitetään lapsen kehitysvaiheen huomioon ottavalla tavalla, että äidillä on ollut jokin todella vaikea elämäntilanne. Hän on rakastanut sinua niin paljon, että on antanut sinut meille. Kukaan ei ole sinua hyljännyt, vaan äitisi on huolehtinut niin, että sinua rakastetaan. Ja lapsi todennäköisesti saa sen tuntuman, että äiti ei tosiaan olekaan minua ilkeyttään hylännyt.

Lapselle ei saa valehdella. Me adoptiovanhemmat emme voi tietää mitään lapsen äidin elämäntilanteesta ja siitä, miksi hän on antanut lapsen pois. Totta kai me sanomme että äiti varmaan halusi sinulle hyvän elämän, eikä voinut itse sitä antaa, jne. SILTI lapsi pohtii omaa taustaansa ja perimäänsä, olisi huolestuttavaa jos ei pohtisi!

Pienenä lapsena riittää selitys siitä, että sinut synnyttänyt äiti antoi sinut meille omaksi lapseksi. Murrosiässä alkavat pohdinnat olla paljon syvällisempiä, eikä adoptiovanhempien arvailut enää riitä vaan lapsi tahtoo faktatietoa asiasta.

Minut on adoptoitu. Ja totta on, että lapsena joutui paljon miettimään mistä olen, miksi näin on käynyt. Mikä vika minussa on?

Pelkäsin välillä, että oma biologinen äitini on joku taposta tuomittu, niuvanniemen vaki-asukas, tai sitten kassi-alma joka notkuu jossain alkon nurkilla ja nukkuu yöt veneen alla. Siinäkö minun perimä ja tulevaisuus?

Ja vaikka aina puhutaan, miten tarkkaan perheet tutkitaan ennen adoptiolapsen saamista... Totuushan on, että myös adoptiovanhemmat eroavat. Tulee isäpuolia ja äitipuolia, masennusta, työttömyyttä, alkoholi- ja päihdeongelmaa. On väkivaltainen isäpuoli tai kaksi ja samaan aikaan lapsi kipuilee oman perimänsä ja alemmuudentunteensa kanssa. Kuka sitten määrittelee, että parempi on antaa adoptoitavaksi? Biologinen äitikö? Harvan maallikon psykologiset kyvyt ovat sellaiset, että varsinkaan raskaana ollessaan pystyisi järkevästi päätöksiä tekemään.

Ei tarvitse valehdella vaan kertoa asian siten kuin itse sen ajattelee. Todennäköisesti kun äiti tosiaan on ajatellut lapsensa parasta. Ja nykyisinhän lapsi saa jossain vaiheessa etsiä biologista sukuaan.