Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Perjantai-illan avautumista..
29.10.2010 |
Pakko avautua johonkin. Nyt on paha olo ja itkettää. Tämän hetkinen itku on varmasti monen tekijän summa, mutta päällimmäisenä varmaan lapsen saanti.
Olemme odottaneet raskautumistani noin 1½ vuotta, mutta vielä ei ole onnistunut. Kuvittelin suurin piirtein, että heti ensimmäisestä ehkäisymättömästä kuukaudesta 9kk eteen päin pitelisin pientä nyyttiä sylissäni. Niin ei vaan käynyt, ei. Tiedän myös, että meidän 1½ vuoden yrittäminen ei ole mitään verrattuna 10 vuoden yrittämiseen. Tiesin myös sen, etteivät kaikki saa lasta ensimmäisellä, toisella, kolmella yrityksellä, mutta jostain syystä en osannut kuvitella itseäni siihen tilanteeseen. No, siinä tilanteessa nyt ollaan. Kyllä se sieltä tulee, sanovat mies ja ystävät. Odotellaan.
Minulle suuret odotukset ja ennakkoluulot aiheuttivat joka kuukautista pettymystä ja surua, kun kuukautiset alkoivat kerta toisensa jälkeen. Tällä hetkellä olen katkera siitä, että kuulen ystäväpariskuntien tulevan raskaaksi juuri tuolla ensimmäisellä tai toisella yrittämällä. Osa niistä on jo kerennyt synnyttämäänkin, kun itse vielä odottelen raskautumista. Rankkaa. Täytyisi yrittää hymyssä suin vastaanottaa muiden iloisia uutisia ja sinkkuystävien hehkutusta, että se ja sekin saa lapsen. Nyt olen myös pettynyt iteeni, kun en enää osaa olla iloinen muiden puolesta vaan olen katkera, katkera. Toisten lapsen saanti herättää minussa nykyisin vain negatiivisia tunteita, kun ennen oman lapsen yrittämistä olin niin onnellinen muiden onnesta. Miten pystyn muuttamaan ajatuksiani?
Lisäksi tuntuu, ettei mies ymmärrä oloani eikä osaa tai halua lohduttaa taikka tukea minua tämän kanssa (katkeruuteni ja yrittämisen). Välillä koitan avautua hänelle, mutta sivuuttaa sanomani täysin tai vastaa yksisanaisesti, vaikka tämähän on yhteinen "projektimme". Kysyessään kertoo kyllä haluavansa lasta kanssani. Oma-aloitteisesti ei kyllä niin sanotusti vauvakuumeile. Suhtaudumme miehen kanssa tähän asiaan aivan eri tavoin. Mies taitaa olla enemmän optimisti eikä ymmärrä katkeruuttani. Minun tapani mukaan aiheutan stressiä tästä itselleni ja mies yrittää olla optimistinen. Tämän takia hän ei varmaan osaakaan ajatella miten minä tämän koen. Eikös ne miehet havahdu tilanteeseen vasta, kun lapsi on syntynyt.
Kiitos, jos jaksoit lukea.
Kommentit (18)
meillä ekaa yritettiin 2-vuotta. Miestä ei rassannut vaikka ei lasta tullutkaan. Mä olin ekan vuoden jälkeen ihan tosi katkera! Mutta, kun tärppäs , niin toinen tulikin ihan yrittäämättä. :) Ikäeroa sankareilla vain vähän yli vuosi. Tiedän, että nyt kuullostaa pahaltaa, mutta lääkäritki sanoo, että paras lääke lapsettomuuteen on raskautuminen.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tutkimassa missä vika? Menkää ihmeessä yksityiselle, ei ne tutkimukset kovin kalliita ole ja helpottaa sun oloa tehdä jotain konkreettista asian eteen. Jos ette ole vielä käyneet.
mutta tiedätkö itse milloin sulla on ovulaatio? Meillä oli aikaanaan seksiä niin harvoin että on todellinen ihme että tulin ekasta kierrosta raskaaksi. Varmaan sinä vuonna pantiin neljä kertaa tai jotain... En ole koskaan käyttänyt hormonaalista ehkäisyä vaan varmojen päivien ja kortsun & vaahdon yhdistelmää ja tiedän todella hyvin milloin on ovulaatio limoja ja panetusta seuraamalla. Anteeksi jos tämä on ilmiselvää ja jokapäiväistä kauraa pitkään lasta yrittäneille, mutta kerron nyt kumminkin.
Oi, onpa paha mieli puolestasi. Tunteet ovat kovin tuttuja, meillä meni neljä vuotta ja lapset saivat alkunsa hoidoilla. Jostain syystä venytimme tutkimuksiin menemistä, joten suosittelen sitä ehdottomasti teille. Naiselle asia on varmaan tuossa vaiheessa rankempi ihan siitä syystä, että sitä niin kovasti odottaa omassa kropassa tapahtuvia asioita...
Suosittelisin, että menette tutkimuksiin. Niitä tehdään ihan terveysasemalla, soita ja selitä tilanne. Tutkimuksiin pitää mennä tietyssä kierron vaiheessa, silloin otetaan erilaisia hormoniarvoja. Myös miehen siittiöt tutkitaan. Lisäksi kannattaa ostaa ovulaatiotestejä, mulla ongelmana oli se, etten ovuloinut kuin harvoin. Niin ja tutkimuksiin pääsee, kun on yrittänyt vuoden verran...
Itse olen miettinyt jälkikäteen, että olisi ollut helpompaa, jos olisimme menneet tutkimuksiin aiemmin. (siis oltiin yritetty jo kaksi vuotta) Jotenkin se epävarmuus rassaa. Ja ei se auta, että sanotaan, että lakkaa ajattelemasta. Jos vauvaa toivoo ja haluaa raskautua, niin tunteilleen ei mahda mitään.
Olethan löytänyt myös vertaistukea joltain palstalta. Itse selvisin sellaisen avulla ja nykyään parhaat ystäväni ovat siltä ajalta. :o)
Voimia ihan hirveästi. Mitä luultavimmin teilläkin on joskus oma nyytti sylissä ja saatte kokea vanhemmuuden onnea. Sitä teille toivon. Mutta muistattehan pitää parisuhteesta huolta. Meillä molemmat alkoivat vuosien myötä "pimittää" toiselta pahaa oloa ja siitä alkoi ns. puhumattomuuden aika. Se ei sitten lopulta johtanut mihinkään hyvään, joten vaikka koette asiat nyt eri tavalla niin PUHUKAA.
Tsemppiä. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato. ;o)
Yritä lopettaa ressaaminen ja yrittäminen niin uskon, että hyvin käy, jos kerran mitään lääketieteellistä syytä lapsettomuudelle ei ole löytynyt. Ainakin itselleni kävi niin. Kaksi vuotta odotettiin ja odotettiin ja toivottiin ja toivottiin.. mutta vasta kun lopetin raskaustestien tekemisen ja asian jatkuvan miettimisen olinkin raskaana. Ehkä asiaan auttoi myös uudet asiat; tulin raskaaksi saman tien kun vaihdoin työpaikkaa. Eräs lääkäri sanoikin, että naisella stressi voi vaikeuttaa raskaaksi tulemista, ihminen kun on psykofyysinen kokonaisuus. Eli relaa, yritä keksiä elämään vaihtelua, mielekkyyttä ja kivoja asioita joista nautit. Niin kauan kun on toivoa, on elämää :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja tiedätkö, sinä saat tuntea juuri noin! Eikä tätä varmaankaan voi ymmärtää kun asian itse omakohtaisesti kokenut. Minä koen olevani peruspositiivinen luonne, ja otti todella koville kun ei osannut iloita muiden onnesta vaikka tiesi ettei se ole minulta mitenkään pois. Erityisesti nuo ekalla onnistuneet otti päähän ihan suunnattomasti. Samoin kun kuulin ihan tuntemattomien hehkuttavan kaupan kassalla, että meillepäs syntyy vauva, just positiivinen raskaustesti tehtiin ja nyt jo pienelle leluja ostamassa... Arrrrgh, ihan tosissani sain itseäni pidellä, etten mennyt sanomaan muutamaa valittua sanaa..
Meillä lasta odotettiin kolmisen vuotta, ensimmäisen vuoden aikana oli kolme keskenmenoa ja sen jälkeen piiiiiiitkä odotus eikä mitään.. Ja kyllä minä katkeroiduin, ja lopulta masennuin. Onneksi sain ammattiapua masennukseeni. Hypnoterapiassa pääsin tunteideni alkulähteille ja opin pikkuhiljaa hyväksymään itseni ja tunteeni juuri sellaisina kun ne ovat. Ei ole olemassa vääriä tunteita. Ja uskotko, jäin sairaslomalle helmikuussa, huomasin heti huhtikuussa olevani raskaana, eli seuraavasta kierrosta tärppäsi! Ja tuolla tuo sängyssään nyt tuhisee maailman suloisin lapsi :) Eli minä tarvitsin tuon totaalisen pysähtymisen (lapsettomuuden ohella oli samaan aikaan monta muuta kriisiä ja muutosta) Ja kun annoin itselleni luvan surra ja vajota ihan alas, ei siitä ollutkaan sitten suunta kuin ylöspäon. Siihen asti oli vain pitänyt selviytyä kaikista pettymyksistä ja suruista hammasta purren.
Eli tällainen tarina minulla. Ja tuo katkeruus katosi sillä hetkellä kun päästiin vauvan kanssa kotiin, ja arkielämän pariin (sairaalassaolo ja alku kotona oli monen asian takia aika takkuista ja dramaattista...) Nyt ihailen muiden lapsia enemmänkin kuin moni muu ja todella arvostan tuota ihanaa rakasta aarrettamme.
Toivon ja uskon että teillekin vielä tämä maailman ihanin lahja annetaan. Ja Sinulle neuvona antaisin, että älä tuomitse tunteitasi vaan hyväksy ne sellaisina kuin ovat ja kun sen aika tulee, uskalla laskea niistä irti.
vaikken itse olekaan noin kauaa lasta joutunut yrittämään. Ymmärrän myös sen, miltä tuntuu, kun mies ei vaikuta olevan millänsäkään, jauhaa vain että tulee se lapsi sit kun on tullakseen. Näin oli meilläkin toisen lapsen kohdalla. Minä stressasin ja surin, kiukuttelin kaikkien kavereiden ja tuttujen raskausmahoista (hiljaa mielessäni ja miehelle), mies vain kohautteli olkiaan ja töksäytteli, että eiköhän se sitten tule kun on tullakseen. Jälkikäteen mies on kertonut, ettei hän uskaltanut omia ajatuksiaan ja tunteitaan yrittämisen ja "epäonnistumisen" suhteen tuoda julki, koska minä olin hänelle niin avoimesti surkeana. Hän pelkäsi, että hän olisi pahentanut mun oloani, jos olisi purkanut tuntojaan mulle.
Teilläkö on ensimmäinen lapsi yrityksessä? Käykää varmuuden vuoksi lääkärissä, käsittääkseni vuosi yrittämistä on jo sellainen aikaraja, jonka jälkeen pääsee tutkimuksiin. Ja tietysti se rentoutuminen, miten vaikeaa se sitten onkaan. Meillä se toinen lapsi tärppäsi heti, kun minä luovutin - yhtenä aamuna tokaisin miehelle, että "hitot, mä luovutan, en yritä enää yhtään" ja ilmoitin, että heti kun palaamme reissusta, varaan ajan uuden hormonikierukan asettamiseen (on toiminut mulla hormonaalisen migreenin hoitokeinona parhaiten). Matkamme kesti kolme viikkoa, ja neljä päivää ennen kotiinpaluuta alkoi pahoinvointi. Todellakin tiedän, ettei sitä voi vaan aivopestä itseään luovuttamaan, mäkin olin monta kuukautta jo ajatellut, ettei pitäisi stressata, kunnes tuli sitten se piste, että kypsyin täysin raskauden odottamiseen.
Mutta jos lohduttaa, et ole ainoa muiden vauvauutisista katkeroituva. Mulla on jo kaksi lasta, ja jokaisen vauvauutisen kuultuani tuntuu, että kateus ja katkeruus suorastaan kiehuu sisälläni, vaikken sitä ulospäin näytäkään. Minä haluaisin vielä enemmän lapsia, ja mulla olisi vielä 10-15 vuotta hedelmällistä ikää jäljellä, mutta mies on päättänyt, että hän ei halua enempää. Ainakaan toistaiseksi, voihan se toki olla että joskus tulevaisuudessa - mutta mahtaakohan olla niin kauan tulevaisuudessa se aika, ettei minusta enää ole lasten saamiseen? Ja tähän pitäisi vain sopeutua, koska toista ei voi pakottaakaan lapsia yrittämään. Tiettyyn lapsilukuun näköjään voi sitten toisen pakottaa vasten tahtoaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos ihanista kommenteista ja siitä, että vaivauduitte kommentoimaan. Kiva, että kerroitte omista kokemuksistanne. Saitte hymyn huulilleni ja kyyneleen virtaamaan poskellani. Ehkä se oli se toivon kyynel.
En ole jutellut muille ystävilleni katkeroitumisestani. Ainoastaan tuskastellut, että ei vieläkään napannu. Ehkä parempi niin. Ovat oikeutettuja nauttimaan raskaudestaan eikä kuuntelemaan minun voivotteluja.
Vuoden yrittämisen jälkeen olen tikuttanut ovulaatioita. Ovat tulleet normaalisti kierron puolessa välissä joka kerta. Ennen yrittämistä käytin vuoden Nuvaringiä, joten saattaahan sekin vielä vaikuttaa (?). Sitä ennen kondoomia.
Täytyisi lakata murehtimasta ja harrastaa seksiä enemmän. :D Yksi ystäväni tuttu sanoi, että harrastivat kuukauden jokaisena päivänä niin kyllähän sillä tavoin tulee. Minulle tuo olisi jo pakkoseksiä.
Kävin yksityisellä naistentautien lääkärillä sisätutkimuksessa ja alapäänultrassa. Hänen mukaansa kaikki ok. Sanoi, että jossain vaiheessa voi mennä spermatutkimuksiin. Jossain vaiheessa? Koska on tämä joku vaihe? "Tehän olette vielä nuoria, ei mitään hätää". Niin, helppohan se on sanoa :)
Voiko terveyskeskukseen vaan soittaa ja sanoa, että haluaa noita hormoniarvoja?
ap
Meillä myös noin. Joskus maininnut, ettei halua stressata, koska sitten minä stressaisin vielä enemmän. Ja niin vaikeata kun se onkaan sivuuttaa raskaudesta haaveilu. Ei sitä vaan pysty. Kyllähän sitä lasta toivovana tietää milloin on hedelmällisimmät hetket ja milloin kuukautisten pitäisi alkaa. Ilman lapsen yritystäkin odotan kuukautisten alkavan tai mietin, että ensi viikolla alkaa menkat. Niinhän ne sanoo, etttä stressi vaikuttaa raskautumiseen. Mielestäni minulla ei ollut mitään stressiä ensimmäisen vuoden aikana. Eikä elämässä muutenkaan tällä hetkellä. Ainoastaan tieto siitä, että taaskaan ei onnistunut, stressaa minua.
Ensimmäinen lapsi tosiaan kyseessä.
Välillä olen ilmeisesti alitajuntaisesti psyykannut itseäni siihen, että mitä jos me ei saataisikaan lasta. Olisiko elämä sen huonompaa? Voisimme matkustella ja panostaa parisuhteeseemme. Ehkä tämä vain on valmentamista itseäni siihen, jos jonain päivänä saisi tietää, ettei meidän ole mahdollista saada lasta.
ap
), mies vain kohautteli olkiaan ja töksäytteli, että eiköhän se sitten tule kun on tullakseen. Jälkikäteen mies on kertonut, ettei hän uskaltanut omia ajatuksiaan ja tunteitaan yrittämisen ja "epäonnistumisen" suhteen tuoda julki, koska minä olin hänelle niin avoimesti surkeana. Hän pelkäsi, että hän olisi pahentanut mun oloani, jos olisi purkanut tuntojaan mulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joidenkin geeni-yhdistelmät eivät vaan toimi,joten tyydy osaasi tai hanki uusi mies
tutkimuksiin vaan joutuu jonottamaan ja toiminta hidasta. Yksityisellä maksaa joitakin satasia nuo yhteensä ja toiminta on nopeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos mutta ei kiitos. Mieheni pidän. Jos noin ikävä tilanne on, etteivät geeni-yhdistelmämme toimisi, tuskin ero olisi ensimmäinen vaihtoehto "onneen". Mutta joo, periksi en anna saatika osaani tyydy.
ap
tutkimuksiin vaan joutuu jonottamaan ja toiminta hidasta. Yksityisellä maksaa joitakin satasia nuo yhteensä ja toiminta on nopeaa.
Kiitos tiedosta. Kauankohan mahdollinen jonottaminen kestää.. kuukausia, vuosia? Onko merkitystä kumpaan menee ensin: spermatutkimuksiin vai hormonikokeisiin?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko, että terkkarissa kovin pitkät jonot on. Kuukausissa ehkä. Kysymällä se selviää, ei muuta kuin maanantaina puhelin kouraan. ;o)
Naisena sitä pyörittelee vaikka millaisia asioita päässään, minkäs tunteilleen mahtaa. Mutta muista kuitenkin olla avoin omista tuntemuksistasi. Eihän sun tartte kavereillesi katkeruudesta kertoa, mutta tuskin sun kannattaa liikaa esittääkään. Voithan kertoa, että olet tosi surullinen, kun teillä ei ole vielä tärpännyt. Mä sain jotenkin ihmeellisesti pidettyä katkeruuden poissa, muutaman kerran se käväisi, mutta pysyi melko visusti taustalla. Tiedän katkeruuden pilanneen ystävyyssuhteita, joten kyllä sen kanssa tarkkana saa olla. Toisaalta luulisi, että aidot ystävät ymmärtäisivät sinun elävän kriisissä eivätkä ottaisi sitä niin kovin itseensä.
No joo, voimia kuitenkin!
tutkimuksiin vaan joutuu jonottamaan ja toiminta hidasta. Yksityisellä maksaa joitakin satasia nuo yhteensä ja toiminta on nopeaa.
Kiitos tiedosta. Kauankohan mahdollinen jonottaminen kestää.. kuukausia, vuosia? Onko merkitystä kumpaan menee ensin: spermatutkimuksiin vai hormonikokeisiin? ap
Heillä on kaksi vuotta yritystä takana, ja heille sanottiin, että mies on helpompi tutkia, siksi se tutkitaan ensin, ettei tarvitse turhaan käyttää aikaa ja vaivaa naisen tutkimuksiin, jos vika onkin miehessä. No, heistä ei kummastakaan ole löytynyt vikaa, itse väittäisin että suurin syy ongelmaan on siskoni lievä alipaino ja epäsäännöllinen kierto. He olivat kyllä saaneet muutaman kuukauden päähän ajan ihan Kättärille.
- se, jonka mies töksäytteli, kun ei halunnut pahentaa oloani, numeroani en enää muista
sisua vaan ja mieliala korkeammalle- perheterapia auttaa
Miehestä johtuvaa lapsettomuutta on paljon helpompi hoitaa kuin naisen. Suosittelen Väestöliittoa lapsettomuustutkimuksiin. Jos rahaa ei ole, sitten julkiselle puolelle, mutta siellä ne jonot sitten...
Kysyit milloin kannattaa lähteä tutkimuksiin. Kun yritystä on ollut yli vuosi. Jos olette yli 30v, jo aikaisemminkin.
Alue: Aihe vapaa
mulla oli samanlaisia tunteita ensimmäisen lapsen kohdalla. Siis tuota katkeruutta. Meillä kesti n. 4 vuotta tulla raskaaksi. Olimme sen ikäisiä, että lähes jokainen ystävä- ja lähipiiristämme odotti tai yritti lasta. Muilla natsasi heti mut ei vaan meillä. Katkeruudesta pääsin eroon VASTA, kun tulin itse raskaaksi. Nyt yritetään kolmatta toista vuotta, mutta en ole katkeroitunut. Varmaan osasyy se, että meillä lapsia on jo kaksi, kolmas on tervetullut :)
Tsemppiä!