Miten hoidat omien vanhempiesi vanhenemisen, kun eivät enää

leikkauksesta toipuvasta isästäni ja syöpädiagnoosin saaneesta äidistäni. Aika kokonaisvaltaista on...

isä kuoli 4 vuotta sitten ja äidin kanssa en ole asunut, sisarpuolet hoitavat sitten. Huoltajani kuoli vuonna 1994 ja hänen oma tyttärensä hoiti häntä.

En hoida mitenkään.

äitiäni omaishoidin pari vuotta, olihan se aika raskasta aikaa etenkin kun itsellä oli samaan aikaan pienet lapset. Asuttiin naapureina mikä toki helpotti asiaa.

Veljeni voi hoitaa äitini hautaan jos haluaa.

Isääni hoidin kotona veljenia avustuksella puolisen vuotta, loput 2 kk meni sairaalassa. Äitiäni avustin viikonloppuisin sisarusteni kanssa ( mulla 300 km matka). Loput 2 v äiti eli kivassa vanhainkodissa. Toki vanhemmista luovpuminen, heidän kuntonsa romahtaminen ja lapsi-vanhempi suhteen kääntyessä toisenpäin, tulee olemaan vaikeaa. Mutta kaikilla se on edessä...

jotta olisi helpompaa järjestää auttaminen.

kun äitini jäi eläkkeelle vähän aikaa sitten (ja isäni on jäänyt jo aikaisemmin), he muuttivat kanssamme samalle paikkakunnalle ja tuohoin lähelle rivitaloon. Nyt pystyn aika pitkälle hoitamaan heitä, kun se aika tulee. Sitten kn he eivät enää pärjää kotona, toivon heidän pääsevät hyvään vanhainkotiin.

Nyt mietityttää omat kohtalot, onhan nuo lapset sanoneet autetaan sitten kun apua tarvitsette. Onneksi ollaan vielä hyvässä kunnossa, jaksetaan alakoululaisiakin silmälllä pitää.

kun mikään ei heitä vaivaa, vaikka vuoropäivin käyvät lääkärissä ja labrassa, keskussairaalassa ja aluesairaalassa. Esim viime viikolla jokaisena arkipäivänä jossain lääkärissä, joka lähettää sitten eteenpäin, ja kummallista kyllä kun kysyy mitä lääkäri sanoi, mykkiä ovat kaikki lääkärit



Toistaiseksi menee hyvin kun sokea taluttaa rampaa ja kumpikaan ei halua juosta.

Eivät kauheesti halua osallistua mun elämään, nähdä lapsia tms. niin miksi ihmeessä....? Mut ja veljeni hoidattivat mummolla hyvin pitkälti, joten helpolla pääsivät omien lastensa kanssa. Lastenlapsia eivät hoida ja minäkin olen heille vain ilmainen kyyditsijä ja lääkkeiden/tupakan/matkojen kustantaja. En osallistu loppumetreillään enää yhtään mihinkään.

ja ihan vielä ei ole ajankohtaista, toki piakkoin kuitenkin. Asumme samalla paikkakunnalla, eli pystyn olemaan apuna paljonkin tarvittaessa kuin myös lapseni. Jo nyt isommat kauppareissut käytän.



Mutta sitten, kun hän ei enää pärjää kotona, en tiedä, minne hänet voi laittaa, missä hyvää hoitoa yms. Pitänee sitten tutkia asioita enemmän.



Kotiini en valitettavasti äitiäni voi ottaa, en ole ihan varma haluaisinkokaan?, mutta siis meille ei edes mahdu.

Mutta laitospaikka on ensisijainen ajatus; en halua revetä työn, oman kodin ja omaishoitajan roolin välissä *4 vanhusta.



Oma äitini hoiti kiltisti hautaan niin äitinsä kuin anoppinsa ( miehet kuolivat nopeasti paljon aiemmin) mutta siinä sivussa me omat lapset saimme selvitä murrosiästä ihan itseksemme. Kukaan ei koskaan ollut kotona vaan syöttämässä mummoa tms.

isä 49v ja äiti 48v. Kun sen aika tulee ,että apua tarvitsevat niin eiköhän sitä löydy. ja siinä vaiheessa omat lapsenikin ovat jo isoja samoin isosiskoni lapset.

Sitten meilä on vielä pikkuveli ja sisko joten eiköhän pärjätä.

Huippu vanhemmat ovat olleet ja ovat ihanat isovanhemmat lapsillemme. Aina valmiita auttamaan joten niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Isääni, jos häntä nyt isäksi voi edes kutsua muuta kuin biologisessa merkityksessä saa pärjätä aivan omillaan kuten olen itsekin tehnyt isästäni huolimatta...

Ihanko tosiaan noin moni lähtee kostolinjalle..? En huolehdi, eivät hekään huolehtineet...



Jokainen tekee sen, minkä kykenee. Vanhempiemme sukupolvessa on paljon tavallaan tunnekylmiä ihmisiä, jotka eivät ole osanneet olla lasten / lastenlasten kanssa. Ei siinä pahuudesta ole kyse, vaan kyvyttömyydestä. Jos seuraava sukupolvi päättää maksaa samalla mitalla, niin siinähän se sukupolvien ketju sopivasti jatkuu.



t. väkivaltaisen alkoholistin pahoinpidelty ja laiminlyöty tytär, joka on onnekseen selvinnyt hyvin ja aikoo myös hoitaa vanhempiaan tarvittaessa, sillä rakastaa heitä kaikesta huolimatta.

Olen työskennellyt niin monessa vanhusten paikassa, että tiedän, että niihin paikkoihin en äitiäni halua.

Älä arvostele muiden päätöksiä, koska et voi tietää mitä kauheuksia päätöksien tekijät ovat kokeneet...

enkä ole katkera. Mutta en myöskään omaishoitaja.

mutta anoppia ja appiukkoani olisin valmis hoitamaan. Niin paljon ovat meitä auttaneet, että ollaan heille paljosta velkaa. Toivottavasti siihen ei koskaan jouduta kenenkään kohdalla.