esimurkkuikäisen raivo

teini voi raivota järjettömästio, mutta väkivaltaisuus ei ole koskaan normaalia, enkä usko että sellainen menee ohi itsestään. hakekaa apua ajoissa

Ymmärtäväinen vanhempi toki sietää joskus reippaatkin tunteenilmaukset, mutta rajansa kaikella.



Jos (varhais-)nuori ei suostu puhumaan asiasta rauhallisella hetkellä, on turha kuvitella että mitään menee perille kun esineet taas lentää.



Nyt vaaditaan vanhemmilta rajuta työntekoa. Nuorelle pitää sanoa, missä kulkee raja mielenilmauksissa. Ja molemmat vanhemmat pitävät siitä rajasta yksissä tuumin kiinni. Ja johdonmukaisesti joka ainoalla kerralla kun raja rikotaan (tavarat lentää, ilmenee fyysistä väkivaltaa tai sen yritystä), pitää langeta seuraamus, josta myös pidetään kiinni. Kännykkä pois määräajaksi, taskurahat jumiin, kotiaresti...



Lisäksi on mahdollista, että nuorta vaivaa jokin sairaus tai hänellä on jokin salaisuus, joka painaa. Hänet pitäisi saada lääkäriin, joka sitten (ehkä) ohjaa eteenpäin. Lääkärissä käyminen voisi olla myös keino saada vanhemmille tukea, sillä hankalaksi heittäytyvän teinin hankaluus voi olla paljonkin riittoisampaa kuin vanhempien kärsivällisyys ja lujuus.



Ehdotan ap:lle joka tapauksessa, että keskustelee oikean asiantuntijan kanssa. Tämä on avoin keskustelupalsta, jossa on tarjolla harkitsemattomia asenteita ja kokemattomuuden suomaa hölinää.



Voimia kiukkupussin kanssa!

ja omasta mielestäni väkivalta ei kuulu näistä mihinkään. Tuo uhmaikäinen yrittää joskus lyödä, mutta joutuu jäähylle heti. Näin toimisin oman esimurkun kanssakin eli omaan huoneeseen jos rupeaa väkivaltaiseksi ja sillä menettää myös viikkorahansa tms. esim. puhelin tai netti tai jotain joka on nuorelle tärkeää. Näin meillä toimittaisiin myös tuon murkunkin kanssa.

Jonkinlainen keskusteluyhteys pitäisi saavuttaa kuitenkin. Pahaolo voi olla mutta se pitää purkaa jotenkin muuten kuin toisia satuttamalla eli mikäli tuo pureminen ja potkiminen ja lyöminen on toistuvaa... suosittelen hakemaan apua ajoissa.

Minä olen pyrkinyt viettämään jonkinlaista kahdenkeskeistä aikaa jokaisen kanssa erikseen, myös siis murkkujen. Ollaan sitten käyty shoppailemassa tai harrastuksissa tms. mutta näissä tilanteissa kahdenkeskeinen keskustelu onnistuu paremmin ja luontevammin. Ei kuitenkaan väkisin, vaan pikkuhiljaa... Joskus se nuori ei halua puhua mitään ja toisella kerralla onkin paljon asiaa sydämellä.

Tää on kyllä sellaista luovimista ja lutvimista eli tuntosarvet pystyyn, mutta älä hyväksy tai hyssyttele väkivaltaa.

Tsemppiä!