Osa lasten ADHD-diagnooseista on

Elämä olisi kaikilla huomattavasti hankalampaa ilman niitä.

vaan yleistyy. Johtuuko siitä,että asioita tutkitaan vai siitä että lapset nykypäivänä ovat jotenkin erilaisia tämän hetkisen elämän myötä?6

siihen ei riitä että erottuu JOTENKIn joukosta.

Oli kaikkein pienin, syyskuussa syntynyt. Hajamielinen haaveksija. Opettaja on tosi tiukka tyttöjen suosija, Kaikki lähti menemään ihan pieleen, kun poika jäi silmätikuksi ja istutettiin opettajan pulpettiin kiinni vahdittavaksi. Paha mieli oli monesti seuralaisena, kun mikään ei kelvannut, eli negatiivinen palaute ruokki itseään.



Ihan varmasti poika erottui joukosta monella tavalla ja diagnoosi oli silloin kohdallaan, mutta hän lähti "toipumaan" muuton myötä 10-vuotiaana. Koulu vaihtui ja tilalle tuli lempeämpi opettaja, jolla oli päinvastainen ote koko kaveriin. Silmätikuksi erottelemisen sijaan laittoi hänet mm. istumaan luokan takariviin, jotta näkisi koko luokkansa päätä kääntelemättä. Se oli yliveto ratkaisu!



Uskoisin, että elämäntilanteemme muuuttuminen helpommaksi auttoi myös, pojan levottomuuteen saattoi olla henkisiäkin tekijöitä aikaisemmin. Hänen diagnoosinsa peruttiin 11-12 vuotiaana.



On edelleen vähän hajamielinen kaveri, tunneherkkä. Se on hänen persoonansa. Koulu sujuu todella hyvin, keskiarvo hipoo yhdeksikköä.

pitääkin laittaa taakse istumaan, että voi "valvoa" mitä luokassa tapahtuu. muuten pyörii etupenkissä, kuin hyrrä.

Oli kaikkein pienin, syyskuussa syntynyt. Hajamielinen haaveksija. Opettaja on tosi tiukka tyttöjen suosija, Kaikki lähti menemään ihan pieleen, kun poika jäi silmätikuksi ja istutettiin opettajan pulpettiin kiinni vahdittavaksi. Paha mieli oli monesti seuralaisena, kun mikään ei kelvannut, eli negatiivinen palaute ruokki itseään. Ihan varmasti poika erottui joukosta monella tavalla ja diagnoosi oli silloin kohdallaan, mutta hän lähti "toipumaan" muuton myötä 10-vuotiaana. Koulu vaihtui ja tilalle tuli lempeämpi opettaja, jolla oli päinvastainen ote koko kaveriin. Silmätikuksi erottelemisen sijaan laittoi hänet mm. istumaan luokan takariviin, jotta näkisi koko luokkansa päätä kääntelemättä. Se oli yliveto ratkaisu! Uskoisin, että elämäntilanteemme muuuttuminen helpommaksi auttoi myös, pojan levottomuuteen saattoi olla henkisiäkin tekijöitä aikaisemmin. Hänen diagnoosinsa peruttiin 11-12 vuotiaana. On edelleen vähän hajamielinen kaveri, tunneherkkä. Se on hänen persoonansa. Koulu sujuu todella hyvin, keskiarvo hipoo yhdeksikköä.

On aina ollut todella vilkas, vähän "tohelo" ja hajamielinen uneksija. Olen muutaman kerran jopa kysynyt lääkäreiltä ja neuvolassa, että mikä on vielä normaalia vilkkautta ja mistä pitäisi huolestua. Aina ovat sanoneet, että jos lapsi osaa keskittyä johonkin viisi minuuttia, hän on normaali. Ja osaahan poika, sellaisiin asioihin, jotka ovat hänestä mielenkiintoisia. Ainakaan vielä en ole saanut eskarissa palautetta suuntaan tai toiseen, mutta tuntuvat suhtautuvan positiivisesti pojan touhukkuuteen. :)

t. addun äiti

aika paljon kiinni myös neuvolan tädistä. Innokkaampi laittaa heti tutkimuksiin lähetettä ja epäilee kaikkea listoista poikkeavaa. Riippuu myös vanhempien koulutuksesta. Jos äiti on vaikkapa opettaja, neuvolan täti olettaa äidin heti ammattinsa vuoksi olevan joku ammatti-ihminen epäilemään jotakin neurologista sairautta lapsella.



Alkaa jopa tuntua siltä, että lapsen temperamentti ja persoonallisuus luokitellaan joksikin sairaudeksi. Hieman on menty metsään.

aika paljon kiinni myös neuvolan tädistä. Innokkaampi laittaa heti tutkimuksiin lähetettä ja epäilee kaikkea listoista poikkeavaa. Riippuu myös vanhempien koulutuksesta. Jos äiti on vaikkapa opettaja, neuvolan täti olettaa äidin heti ammattinsa vuoksi olevan joku ammatti-ihminen epäilemään jotakin neurologista sairautta lapsella. Alkaa jopa tuntua siltä, että lapsen temperamentti ja persoonallisuus luokitellaan joksikin sairaudeksi. Hieman on menty metsään.

Kannattaa lukea Liisa Keltinkangas-Järvisen kirja temperamentistä ja koulumenestyksestä, siinä valotetaan tuota asiaa hyvin.

Oikeasta diagnoosista ei voi erehtyä.

t. addun äiti

Miksi noita diagnooseja sitten puretaan? Ei adhd:stä kuitenkaan voi parantua jos sellainen oikeasti on.

loukata ketään kenen lapselle kyseinen diagnoosi on annettu. Kyse oli juuri siitä, että tehdäänkö diagnooseja nykyään leväperäisesti? Niin ja aloitukseni amerikkailais juttu, siellähän nyt muutenkin kaikki on hieman outoa, mutta siitä sitten vaan aloin miettiä.

Meillä on ad/hd lapsi ja mukana myös muita diagnooseja. Helpolla ei diagnoosia saatu. Lukuisia tutkimuksia ja vuosien taistelua.

Toki on joukossa näitä joilla on vain kasvatuksen puutteesta johtuvia, joita sitten helposti leimataan ad(hd diagnoosin alle.

Meillä lääkitys ja terapiat helpottaneet elämää. Kaikkien osalta. Rankkaa meillä on ollut. Ja niitäkin aikoja varmasti vielä tulossa. Kyllä sitä joskus toivoo, että lapsi olisi ns normaali.

huonosti kasvatetuille pikku kusipäilleen, jotta heidän itsensä ei edelleenkään tarvitsisi kantaa lastensa käytöksestä mitään vastuuta. Haluavat päästä helpolla, niin toivovat että lääkitys ja yhteiskunta työntävät lapsen sen vaiheen yli kun vanhempien pitäisi antaa lapselleen mahdollisimman tukevat eväät elämää varten.

Todella halveksittavaa toimintaa aikuisilta!

Aivan järjetontä on tuo nykymeininki jossa opettajien, vanhempien , psykologien ,lääkäreiden, kuraattorien ja kenen vielä muiden toimesta lasta luokitellaan, diagnosoidaan ja lääkitään. Menkää itse testeihin ensin! Aivan järjetöntä.



Kotikasvatus on retuperällä, opettajan mielivaltaiset mieltymykset ja mielipiteet, sekä vanhempien laiskuus on fataali yhditelmä, pienelle persoonalliselle lapselle, joka ei ole keskiarvo tavis suorittaja heti alkumetreiltä. Varmasti lääkityksestä on apua, sama olisi lääkitä kaikki suomen lapset, vilkkaista rauhallisia, ujoista ulospäinsuuntautuneita, hitaista vikkelämpiä, vikkelistä hitaampia...4

ja joka syksy toistuu tämä, että osa lapsista tulee adhd-leima valmiiksi otsassaan luokkaan. Siitä kierteestä on pienen lapsen vaikea päästä pois, kun kierrettä ylläpitävät aikuiset suhtautumisellaan.



Äärimmäisen surullista, mutta totta. Tuntemien "adhd -tapausten" vanhemmat eivät tunnu ymmärtävän omaa vastuutaan asioista. Vastuuta lykätään koululle, yhteiskunnalle ja helppoja ratkaisuja haetaan miettimättä omaa osuutta sen enempää.



Järkyttävää on lääkkeiden runsastunut käyttö, se huolestuttaa niin äitinä, opettajana kuin sivustaseuraajanakin.Ja että ei voi parantua? Sellaistakin joku kirjoitti, käsittämätöntä elinikäinen tuomio lapselle omilta vanhemmiltaan! Jos on terminaalivaiheessa oleva syöpä niin asia on noin, mutta että näissä tapauksissa, kun on kyse lapsesta? Pöyristyttävää.

Pahalta tuntuu, täytyy myöntää. Ihan kun lapseni olisi joku hylkiö ja toisen luokan kansalainen, jolla ei ole paikkaa tässä maailmassa.

huonosti kasvatetuille pikku kusipäilleen, jotta heidän itsensä ei edelleenkään tarvitsisi kantaa lastensa käytöksestä mitään vastuuta. Haluavat päästä helpolla, niin toivovat että lääkitys ja yhteiskunta työntävät lapsen sen vaiheen yli kun vanhempien pitäisi antaa lapselleen mahdollisimman tukevat eväät elämää varten.

Todella halveksittavaa toimintaa aikuisilta!

Ja kaikillahan se on juuri näin, koska se mitä sinä sanot on absoluuttinen totuus ja muita vaihtoehtoja ei ole??

, kun esiin hyppäsi taas käsittämättömät viestit vastauksissa.

Ensinnäkin, kun ihminen alkaa nimittelemään toisia, vesittää se koko tekstin ja luo lukijalle mielikuvan kirjoittajan omasta henkisestä olemuksesta.



Ja toiseksi, diagnoosi ei tule maitokaupan hyllyltä vaan perustuu lääketieteellisiin tutkimuksiin. Lasta on yleensä seurattu jo pidemmän aikaa.



Miksi sitten tarvitsemme diagnooseja ylipäätään?

Mahdollistaakseen esimerkiksi oikeanlaisen koulupaikan ja tarvittavat tukitoimet.

ja jos lapsi on vain vilkas, se ei riitä diagnoosin saamiseen.



t. 22