Olen aina halunnut lapsia, jo hyvin nuorena.

siirrettiin lasten tekoa ja lopulta se ei edes tuntunut niin tärkeälle. Esikoista alettiin sitten yrittämään yli kolmekymppisenä ja kun ei sitä luomusti kuulunut alettiin jo sopeutua mahdolliseen lapsettomuuteen. Nyt on kuitenkin jo kolmas tulossa (muut raskaudet alkaneet ekasta yrityksestä).



Me molemmat nelikymppiset nautitaan nykyään suuresti pikkulapsiperheen elämästä, mutta uskon jos ei sitä ekaa olisi tullut emme myöskään olisi tienneet mitä kaivata.

Et kaipaa vapaata elämäntyyliä ym?



ap

ennen kuin sitten 35-vuotiaana kävi niin, että saimme esikoisen. Hän on nyt 1v2kk. Olipa mahtava herätä tänäkin aamuna, kun klo 7.50 havahduin siihen, että viereisessä pinnasängyssä kuuluu jotain toimintaa. Avasin silmäni ja katsoin pinnasänkyyn, jossa lepäsi pieni lapseni silmät auki. Kun sanoin "huomenta XX", sieltä kuului "huoenna" ja sitten "lepää, potta". Totesin, että siellähän sinä lepäilet jo silmät auki. Nostan sinut pois ja mennään potalle.



Jotenkin niin ihana tuo pienen ihmisen maailma. Olen todella onnekas, että olen saanut kokea tämän :-)

nyt vanhempana osaat ajatella myös sitä vastuuta ja velvollisuuksia/sitoutumista, jonka lapset tuovat tulleessaan. Nuorempana katsoit asiaa vain niiden ruusuisten lasien läpi, jolloin huomasit pelkästään lasten tuoman ilon ja ihanuuden.



Olen meinaan itsekin ollut aina sellainen, että 2-3 lasta on saatava, mutta ensin opiskelut, vaikka vauvakuume olikin jo opintojen aikaan välillä melko voimakas. Järki silti miehen kanssa laittoi odottamaan. No, sitten lopulta valmistuimme ja kun minulla oli ne maisterin paprut kädessä, niin ei ollutkaan enää kiire lasten tekoon (vaikka gradua vääntäessä vielä olikin). Minä halusin töihin ja mies kuumeisesti lasta. 2,5vuotta valmistumisesta meni ennen esikoisen syntymää (vaikka sain jo ennen valmistumistani koulutustani vastaavan vakkarityön hyvällä palkalla, eli työttömyys ei ollut peikkona). Ja tuossa vaiheessa ajatus raskaudesta ei ollut enää niin ruusuinen eikä "kuumeinen" kuin olisi ollut muutamaa vuotta aiemmin. Nyt sitten meillä on tuo alle 1 vuoden ikäinen vauveli ja tekee jo toista mieli:) Jospa se raskaus taas tulisi vuoden kuluttua;)



Niin, ja ei ne velvollisuudet olekaan tuntuneet niin raskailta kun lapsi on oma, vaikka hieman asiaa ehdin jo pelätäkin..paremminkin tämä on tosi ihanaa aikaa, huolimatta siitä, että vauvamme ensimmäiset 4kuukautta olivat yhtä huutoa.

Mä muistan kun hoidin joskus siskoni lapsia ja se oli yhtä tuskaa. Aika mateli ja oli rasittavan tylsää. Sitten kun tuli se oma vauva niin ei ollutkaan rasittavaa eikä tylsää. Nyt on lapsia kaksin kappalein ja kolmatta kuumeilen.

jaksamme lapsiperhe elämää loistavasti vaikka minä olen 24h lasten kanssa. En kaipaa töihin (ihme) eikä taloudellisesti tee tiukkaa päinvastoin. Lomailukin lasten kanssa on lomaa. Mies on kyllä ihana ja tekee osansa pyytämättä.

tarvitse tehdä niin kuin muut tekee, ja kyseenalaistamaan omia valintojaan ja päämääriään. Asioita tekee enemmän tietoisesti kuin fiiliksellä. :) Näin ainakin itselläni on käynyt.



Nyt sun täytyy ap vain miettiä, millaisena näet loppuelämäsi? Näetkö siinä lapsia, lapsenlapsia? Kuinka tärkeää lapsen saaminen sulle on? Tuttujen lapsiin tai siihen, kuinka hyvin heidän seurassaan viihdyt, päätöstä ei kannata perustaa, sillä oma lapsi on aivan eri juttu kuin lapsenvahtina oleminen silloin tällöin! Kyse on siitä, että sinä tuot tähän maailmaan ihan oikean ihmisen, josta pidät huolta ja josta kasvatat aikuisen.