Entäs elämässään menestynyt 30v? mitä hänen elämänsä näyttää

-mieluisassa työssä käyvä

-hyvä itsetunto

-perhe (lapsia tai ei) ja ystäviä

-tasapainoinen ja aktiivinen

ja toivon että silloin:

- olen terve ja tasapainoinen

- minulla on kaikki läheiseni "tallessa"

- olen naimisissa edelleen mieheni kanssa

- asun jossain muualla kuin Suomessa

- olen vaihtanut työpaikkaa (toki siis työpaikkani on Suomessa, eli mikäli en asu täällä, en ainakaan ole enää samassa). Ei nykyisessäkään ole mitään vikaa, mutta alan olla jo saanut siitä kaiken irti. Haluaisin haastavan työn. Unelmani olisi työskennellä kehitysyhteistyössä.

- maallista mammonaa en niin kaipaa, laitan rahani matkusteluun eli toivoisin että olisin toteuttanut unelmani Karibian matkasta=)

30-vuotias ja oikein tyytyväinen. Olen asettunut paikoilleni ja tiedän mitä elämältä haluan. Meillä on itserakennettu koti, joka vastaa meidän tarpeita ja jossa halutaan asua. Molemmilla työt hyvällä mallilla ja arki luistaa. Lapsia on kaksi ja pihassa farmari volvo :)



Ehkä monen mielestä ankean tavallista, mutta minusta taivaallista.

että toivoisi sekä itsensä että muiden olevan tyytyväisiä omiin valintoihinsa. Itse esimerkiksi en missään nimessä halua taloa tai farmarivolvoa, kaupunkiasunto ja pikkuinen urheiluauto tänne, kiitos=) Mutta tärkeintä mielestäni on elää elämää itselleen, ei kenellekään muulle.

30-vuotias ja oikein tyytyväinen. Olen asettunut paikoilleni ja tiedän mitä elämältä haluan. Meillä on itserakennettu koti, joka vastaa meidän tarpeita ja jossa halutaan asua. Molemmilla työt hyvällä mallilla ja arki luistaa. Lapsia on kaksi ja pihassa farmari volvo :)

Ehkä monen mielestä ankean tavallista, mutta minusta taivaallista.

en tiedä mitä haluan, mutta mikäs tässä.

Korkeakoulututkinto, kaksi lasta, naimisissa, aina tehnyt paljon töitä itsestä ja muista välittämättä, sillä ja miehen avuilla saavutettu kai jossain määrin "ylemmän keskiluokan" materiaalisesti hyvä elämä. Noin ulkokuorisesti mulla olisi kai usean mielestä tosi hieno elämä ja olen siinä menestynyt.



Tosi asia on, että olen täysin pihalla siitä mitä haluan. Mikään ei tunnu miltään, en ymmärrä yhtään mitä tekisin seuraavaksi, jos tavallaan kaikki tavoittelemisen arvoiset asiat on jo tässä vaiheessa saavutettu, avioliitto rakoilee, itkettää, etten ole malttanut olla lasteni kanssa silloin, kun ovat olleet pieniä, itsestäni en tiedä mitään, vaikka työni on tietää kaikesta kaikki ja pitää jokainen lanka käsissä. Omaa elämää se ei ole tainnut koskea.



Olen siis elämässä useimmilla osa-aluilla menestynyt, itseni kanssa en kai lainkaan. Ehkä tämä on sitä kolmenkympin kriisiä....

ollut oikea aika painaa jarrua, kun muut näyttävät vain lisäävän vauhtia.



Mulla on nyt 27-veenä 2 lasta ja molemmat saavat olla kotona kaikessa rauhassa, pienempikin sen 3 ensimmäistä vuottaan.



Juuri ennen kuin täytän 30v on taas töihin lähdön aika ja eiköhän siellä ihan mielenkiintoisia haasteita odota. Uskon, että jokin kiva työ löytyy kun taskussa on 2 yliopistotutkintoa ja olen oikeasti sellainen tyyppi, jonka itsekin palkkaisin jos olisin rekrytoimassa.



Talo löytyy ja se täyttää haaveet ja unelmat. Ei varmaankaan kaikkien, mutta meidän. Maksettu alle 10 vuodessa, jos ei haluta sitten matkustella tai tehdä jotain muuta repäisevää.



Nelikymmpisenä on sitten aika hankkia sijoitusasunto, vanhuuden turvaksi.



Miehen kanssa ollaan oltu 11v yhdessä, ja kyllä se kipinä on meillä vielä toisiimme.



Mulla on pieni mutta tiivis ystäväpiiri. Sukulaisten kanssa sujuu vähän heikommin, mutta eihän kaikkea voi saada.



Lapset on ihania. Kauniita, älykkäitä, rauhallisia mutta reippaita. Se ei taida olla juurikaan mun ansiotani, mutta siitä huolimatta saan nauttia lasteni ansiosta "onnistuneen äidin" roolista ja tunteesta. Ja onhan se kivaa.



Kun täytän 2,5 vuoden päästä 30v. aion juhlan kunnniaksi tehdä kaksi asiaa: juosta puolimaratonin ja rakastella mieheni kanssa milanolaisessa luksushotellissa; en samana päivänä tosin ;)

Uskon, että monet pitävät minua menestyneenä tai onnekkaana. Olen kolmekymppinen, olen naimisissa, lapsia on kolme, on uudehko omakotitalo, 2 autoa, vene jne. Matkustellaan ainakin kerran vuodessa. Sekä minulla että miehelläni on yliopistotutkinto. Mieheni on ikäisekseen erittäin korkeassa asemassa työelämässä. Itse en ole koulutustani vastaavassa työssä, mutta viihdyn työssäni ihan hyvin.



Näyttää hyvältä juu, mutta silti olen ollut useita kertoja masentunut ja rikki, vaikka harva sitä tietääkään.

ruveta downshiftaamaan.!!

Haluaisin haastavan työn. Unelmani olisi työskennellä kehitysyhteistyössä.

matkusteluun eli toivoisin että olisin toteuttanut unelmani Karibian matkasta=)

ja mene kehitysyhteistyöhön Karibialle? Monet sen alueen maathan ovat tosiasiallisesti kehitysmaita (ODA-mittapuulla).

ikää 34 v.



- olen onnellisesti naimisissa ja minulla on 2 lasta

- olen terve, kaikki läheiseni ovat myös

- minulla on hyvä koulutus sekä mielenkiintoinen, vakituinen, hyväpalkkainen työpaikka

- minulla ystäviä ja tasapainoinen elämä (perhe-elämä, työ, parisuhde, ystävät ja oma-aika)

- asumme vastavalmistuneessa unelmiemme omakotitalossa Helsingissä

- tulotaso riittää ylläpitämään mukavaa elintasoa (matkustelua, ulkoistettu siivous jne.).

jota olen aina välttänyt. Olen aina keskittynyt asioihin mitkä tuntuu oikeilta ja hyviltä sillä hetkellä ja mielestäni en olisi voinut tehdä toisinkaan.

Minulla ei ole koulutusta koska olen keskittynyt tärkeimpiin asioihin mm. musiikinlajiin jota ei voi opiskella missään koulussa ja lapsiin joita on viisi. En ole juuri halunnut jättää lapsia liian vähälle huomiolle, olen pitänyt lapsia tärkeimpänä saavutuksenani jo ennen kuin heitä on ollut olemassa. Opiskeluja ja töitä olen tehnyt perheen toimivuuden ehdoilla. Mies myös tekee musiikkia työkseen koska ei millään voisi tehdä mitään muutakaan, se on vaan niin sen juttu. Eletään kädestä suuhun, ei omisteta mitään paitsi 1500e arvoinen vanha auto.

Minulla on ollut aina ajatus että koska elämä on lyhyt sitä ei kannata tuhlata turhiin asioihin esim. sen takia että muiden mielestä pitäisi saavuttaa tietyt asiat. Loppujen lopuksi millään ei ole mitään väliä jos ei ole onnellinen, ei millään saavutuksilla. Ajattelen että olen vapaa koska tahansa hankkimaan koulutuksen tai tavoittelemaan mammonaa, mutta vielä en ole kokenut sitä tärkeämmäksi kuin niitä asioita joita nyt teen, aika ei riitä kaikkeen ja jostain olisi luovuttava jos tekisi jotain muuta.

Sitten olen saavuttanut kaiken kun asun Etelä - tai Väli-Amerikassa ainakin osan ajasta ja on rahaa matkustella ja kun lapseni ovat onnellisia aikuisia. Tai ehkä ei sittenkään, lapsenlapsiakin varmasti saan ja lapsia ehkä päälle 40v tai jopa 50v vielä. Ja kiinnostun koko ajan uusista harrastuksista ja asioista joten saavuttamista on aivan loputtomasti.

t. 34v

Korkeakoulututkinto, kaksi lasta, naimisissa, aina tehnyt paljon töitä itsestä ja muista välittämättä, sillä ja miehen avuilla saavutettu kai jossain määrin "ylemmän keskiluokan" materiaalisesti hyvä elämä. Noin ulkokuorisesti mulla olisi kai usean mielestä tosi hieno elämä ja olen siinä menestynyt.

Tosi asia on, että olen täysin pihalla siitä mitä haluan. Mikään ei tunnu miltään, en ymmärrä yhtään mitä tekisin seuraavaksi, jos tavallaan kaikki tavoittelemisen arvoiset asiat on jo tässä vaiheessa saavutettu, avioliitto rakoilee, itkettää, etten ole malttanut olla lasteni kanssa silloin, kun ovat olleet pieniä, itsestäni en tiedä mitään, vaikka työni on tietää kaikesta kaikki ja pitää jokainen lanka käsissä. Omaa elämää se ei ole tainnut koskea.

Olen siis elämässä useimmilla osa-aluilla menestynyt, itseni kanssa en kai lainkaan. Ehkä tämä on sitä kolmenkympin kriisiä....

Haluaisin haastavan työn. Unelmani olisi työskennellä kehitysyhteistyössä.

matkusteluun eli toivoisin että olisin toteuttanut unelmani Karibian matkasta=)

ja mene kehitysyhteistyöhön Karibialle? Monet sen alueen maathan ovat tosiasiallisesti kehitysmaita (ODA-mittapuulla).