Haluaisin 3. lapsen, mutta en raskautta! Onko muita samassa tilanteessa olleita?

tosin sillä erotuksella että haaveilen toisesta lapsesta. Itse olen ajatellut, että oikea hetki vauvan yrittämiselle on sitten, kun kuume nousee niin kovaksi että on yksinkertaisesti valmis "ehdoin tahdoin pilaamaan elämänsä 9:ksi kuukaudeksi". (näin hitusen huumorilla sanottuna:) Vaan enpä tiedä, milloin moiseen uskaltaudun vaikka kovasti vauvan haluaisinkin, raskausaika pelottaa. :/ Tosin pelottihan se jo ennen esikoisen odotusaikaakin, mutta jotenkin kummasti se tuntui luontevalta kun raskauden h-hetki koitti. Toivottavasti niin käy toistekin, ettei pelkän pelon takia joudu jättämään toista lasta yrittämättä. Ilolla otetaan siis täälläkin vastaan selviytymiskokemuksia!

Mulla kanssa tilanne, että ne 9 kk elämästä jää elämättä. Silti raskautta toivon, eli olen vain päättänyt olla ajattelematta asiaa ja olla välittämättä siitä. Mulla ei kuitenkaan oo menneet raskaudet ihan sängyn pohjalla, joten ajoittain pääsen myös talosta ulos. Mutta en myöskään pysty raskausaikana elämään likikään normaalia elämää, ja kyllä se harmittaa. Ahdistaa myös se, ettei raskausvaivoista saisi puhua eikä ainakaan valittaa. Joten sen lisäksi, että on taukoamaton huono ja kurja olo, niin tuntuu vielä yksinäiselle ja sitä kautta vielä kurjemmalle.



Mutta yritän olla murehtimatta etukäteen, ja ottaa vastaan sen mitä tulee.

On niin mukavaa kun saa lapsen valmiina. No, onhan siinä tietysti se että pitää ottaa samalla mieskin :D

kyllä, haluaisin kovasti kolmannen lapsen, mutta en jaksaisi millään raskausaikaa. Tokan kanssa raskaus oli puolivahinko, ja se kauhistus ja pelko oli alussa musertavaa, mutta meni ohi aikanaan. Raskauksista en ole nauttinut pätkääkään kummallakaan kertaa.

helppo ratkaisu: adoptoin vauvan :)

ja voin lämpimästi suositella :D

helppo ratkaisu: adoptoin vauvan :) ja voin lämpimästi suositella :D

Mikäpä olisikaan sen "helpompaa" kuin saada adoptoitua vauva.

kertoisitko vähän adoptioprosessistasi, esim. ulkomailta/Suomesta, kuinka pitkään prosessi kesti, kuinka tiukat kriteerit vaadittiin?



Toivottavasti ei haittaa että tässä ketjusa vähän aiheen vierestä kyselen. :)



t.2

Paria adoptoivaa ystäväpariskuntaa seuranneena tuntuu siltä, ettei todellakaan ole!



Prosessi kestää parista vuodesta jopa viiteen vuoteen. Ja on henkisesti, monine kartoituksineen (perheen yksityisyyteen puututaan rankasti), odotteluineen, aikataulujen venymisine ja pettymyksineen henkisesti kaikkea muuta kuin helppo taival. Odotusaika on moninkertainen fyysiseen raskauteen verrattuna ja lisäksi saapuva lapsi on aina jollain tapaa erityistarpeinen.



Ja siis todellakin on lämpimästi adoption kannalla, mutta ei kai se nyt ainakaan helpompi tie vanhemmaksi ole kuin raskaus...

no kyllä meidän kohdalla adoptio oli raskauden yritystä plus raskautta plus synnytystä plus synnytyksen jälkeistä aikaa huomattavasti helpompi!

toki prosesseissa on eroja ja "mitä vaan" voi sattua (kuten tietysti biovauvaakin odotettaessa) mutta meillä kaikki meni ERITTÄIN hyvin ja hienosti ja saimme ihanan, oman, maailman täydellisimmän ;-) vauvan syliimme!

todella ikimuistoinen hetki!

(meillä siis kv-adoptio ja prosessin kokonaiskesto oli neuvonnan aloittamisesta vauvan saamiseen n.3 vuotta)



t. se adoptiota suositellut

En tiedä mitään inhottavampaa kuin olla raskaan. Toisessa raskaudessa vaivat kymmenkertaistui. Olin väsynyt ja sen myötä varmaan hiukan masentunut, fyysisistä vaivoista puhumattakaan. Raskauden viimeiset 4kk nukuin todella huonosti. Haaveilen myös kolmannesta, mutta en taida uskaltaa!

Tuttu jenkkipariskunta "haki" vauvan Venäjältä 8 vuotta sitten. Uskomattomalta kuulostaa, mutta päätöksestä kesti 8kk ja vauva oli heillä sylissä

mä en millään viitsis vaivautua raskaaksi tuloon.:) Mun eka raskaus ei ollut sinänsä rankka, että itse raskaus ois aiheuttanut ongelmia. Mut se oli henkisesti raskasta aikaa monin tavoin, ja lopussa sairastuin bakteerista ja olin todella, todella kipeä, en voinut kävellä ja olin ihan muiden armoilla ja autettavana monta viikkoa. Synnytys oli hyvin pitkä tuosta sairastamisesta johtuen osittain, mutta siinä ei ollut komplikaatioita. En halua ajatella että noista mitään traumoja jäi, vaikka päälimmäinen tunne on, että raskausaikana juuri mitkään odotukset ei toteutuneet - mä luulin että sen pitäis olla onnellista aikaa, edes jotenkin. Jotenkin hirvittää lähteä samaan rääkkiin uudelleen, haluaisin vaan lähinnä unohtaa että joskus olen raskaana ollut.

Oli vika raskaus niin kamala ja sen jälkeiset komplikaatiot niin vaikeat että ei todellakaan harkita uutta raskautta.



Lapsen haluaisin, esimerkiksi pienen kiinalaisen tytön mutta mies ei ymmärrä haluani ollenkaan. Se siitä sitten.



Olen toki tyytyväinen elämääni kahden biologisen lapsen äitinä, mutta lapsiluku 2 tuntuu jotenkin kärjistävän montaa asiaa. Uskon että 3 olisi paljon tasapuolisempi.

hirveä raskausaika terveysongelmineen, varsinkin toinen synnytys aivan painajaismainen ja kaupanpäälle vauva joka ei nukkunut kuin pienissä pätkissä. Kun elämästä katoaa raskautumisen jälkeen 2 vuotta, ei vaan jaksa.

Nyt jo yli 40 v ja ihan sinut sen kanssa, että enempää ei tule. Alunperin haaveissa oli neljä.

Raskaus on mulle ollut aina helppo, sen sijaan synnytykset vaikeita ja niin olisi todennäköisesti neljäskin. Mutta pahinta on sen jälkeen; hormonitoiminnan muutokset pahentavat perussairauttani, joten pari vuotta menee raskauden jälkeen, ennen kuin olen toipunut ennalleni :-( Tämän vuoksi neljäs jäänee saamatta.