En usko, että harmittelen myöhemmin "työäitinä" oloa

Mutta nyt kun näitä työkavereitani, sekä miehiä, että naisia on jäämässä eläkkeelle, moni katuu.



Moni sanoo, että tässä vaiheessa elämää kun tajuaa jo jotain, ymmärtää, että kukaan ei ole itkenyt, ettei tehnyt enemmän töitä lasten kustannuksella vaan itkee sitä, ettei ollut enemmän lasten kanssa töiden kustannuksella.



Oma äitini oli kotona ja eläke on huono. On silti onnellinen ja ei ole katkeroitunut. Jäi jopa työttömyyseläkkeelle 55 vuotiaana kun laki vielä salli tällaisen porsaanreiän. On vanhankansan ihmisiä ja oppinut säästämään.



Toinen neuvo, mitä hän antoi minulle, että älä tapa itseäsi rahan takia. Kun sitä omaisuutta ei matkaan saa.

että ihmiset kertovat kahvipöydässä myös helpommin yleisesti hyväksyttyjä fraaseja, kuten "olisinpa hoitanut lapsia kauemmin kotona heidän ollessa pieniä" kuin vastavirtaan meneviä ja omaa epäonnnistumista alleviivaia kommentteja "kylläpä olin hölmö, kun nuorena luulin, että mies elättää minut vanhanakin ja hoidin vuosikausia yhteisiä lapsia kotona. Nyt on äijällä nuorempi kelkassa ja oma eläkkeeni ei riitä sellaiseen elämään, kun mitä lastenlasten kanssa haluaisin viettää ja kovasti harmittaa."

ja huomiotta jää kahvipöytäkeskusteluissa. Jos et ole sellaisia kuullut, sellaisia ei vain työkavereidesi lähipiirissä ole.

se aika kun lapset on lapsia, on todella lyhyt. Suurimman osan elämästäsi lapsesi ovat aikuisia ja elävät omaa elämäänsä (siis tietenkin niin pitää ollakin). Mutta sitä yhdessäasumista ja perheellä tekemistä lasten kanssa, sitä on vaan niin lyhyen aikaa...

koska haluaisin tehdä lähinnä kaikkea, eikä yksi ihmiselämä ja tunnit päivässä kerta kaikkiaan riitä.



Olen töissä - harmittaa, kun haluaisin tehdä kotona enemmän. Haluaisin lukea, maalata, sisustaa, kutoa mattoja, leipoa, kutoa sukkaa, ommella, ulkoilla, haravoida, leikkia ja askarrella lasten kanssa, pitää nurkatkin siistinä, opetella kasvivärjäystä, kierrellä kirppiksiä, käydä kirjastossa, uppoutua sisustuslehtiin, löhötä riippumatossa, haistella tuulta, opettaa lapsille asioita luonnosta, käydä retkillä ja vaelluksilla, taidemuseoissa, museoissa, pyöräretkillä, uimassa, jumpassa, joogata, opetella jotain itämaista taistelulajia, piirtää sarjakuvan, jatko-opiskella, täydennyskouluttautua, opiskella muurariksi, opiskella marjaviinien ja -liköörien valmistusta, säilöä kellari pullolleen, laittaa lisää kukkapenkkejä, istuttaa omenapuita, mehustaa, marjastaa, sienestää, kuivata yrttejä ja perehtyä luonnonyrtteihin, mennä entisöintikurssille, entisöidä vanhoja huonekaluja. Ja siinä ne tärkeimmät halut taisi ollakin.



Olen kotona - haluan hyödyntää koulutustani, haluan tehdä jotain yhteiskunnallisesti merkittävää, haluan päteä työelämässä, haluan työkavereita, haluan palkkaa, haluan tittelin, haluan pysyä maailman menossa mukana, haluan aikuisten seuraa, haluan kehittää itseäni työelämässä, haluan ylläpitää osaamistani, haluan näpyttää tietokonetta, haluan kirjoittaa, haluan käyttää jakkupukua, haluan työmatkalle, haluan työpaikan pikkujouluihin, haluan vaivata aivonystyröitä.



Kaikkein eniten haluaisin olla superihminen, joka pystyy olemaan sekä sähäkkä uraohjus että hidas kotikissa.

koska haluaisin tehdä lähinnä kaikkea, eikä yksi ihmiselämä ja tunnit päivässä kerta kaikkiaan riitä.

Olen töissä - harmittaa, kun haluaisin tehdä kotona enemmän. Haluaisin lukea, maalata, sisustaa, kutoa mattoja, leipoa, kutoa sukkaa, ommella, ulkoilla, haravoida, leikkia ja askarrella lasten kanssa, pitää nurkatkin siistinä, opetella kasvivärjäystä, kierrellä kirppiksiä, käydä kirjastossa, uppoutua sisustuslehtiin, löhötä riippumatossa, haistella tuulta, opettaa lapsille asioita luonnosta, käydä retkillä ja vaelluksilla, taidemuseoissa, museoissa, pyöräretkillä, uimassa, jumpassa, joogata, opetella jotain itämaista taistelulajia, piirtää sarjakuvan, jatko-opiskella, täydennyskouluttautua, opiskella muurariksi, opiskella marjaviinien ja -liköörien valmistusta, säilöä kellari pullolleen, laittaa lisää kukkapenkkejä, istuttaa omenapuita, mehustaa, marjastaa, sienestää, kuivata yrttejä ja perehtyä luonnonyrtteihin, mennä entisöintikurssille, entisöidä vanhoja huonekaluja. Ja siinä ne tärkeimmät halut taisi ollakin.

Olen kotona - haluan hyödyntää koulutustani, haluan tehdä jotain yhteiskunnallisesti merkittävää, haluan päteä työelämässä, haluan työkavereita, haluan palkkaa, haluan tittelin, haluan pysyä maailman menossa mukana, haluan aikuisten seuraa, haluan kehittää itseäni työelämässä, haluan ylläpitää osaamistani, haluan näpyttää tietokonetta, haluan kirjoittaa, haluan käyttää jakkupukua, haluan työmatkalle, haluan työpaikan pikkujouluihin, haluan vaivata aivonystyröitä.

Kaikkein eniten haluaisin olla superihminen, joka pystyy olemaan sekä sähäkkä uraohjus että hidas kotikissa.

Tai no, joogaa ja taistelulajeja en ole suunnitellut.

ja perheen kanssa puuhailemisesta ja haluat, että lapsesi ovat pian aikuisia

ja perheen kanssa puuhailemisesta ja haluat, että lapsesi ovat pian aikuisia

Liika kotona kökkiminen tekee monista, näköjään myös sinusta, katkeria piilovittuilijoita.

Äitini oli kotona 10 v ja sen jälkeen hän on puhunut 20 v, että ei olis pitänyt olla niin pitkään... Eläkejutut, tietty syrjäytyminen yms. ovat kaduttaneet häntä jälkeenpäin, vaikka lasten kanssa olemisesta nauttikin.

On eri asia olla kaksikymmentä vuotta kotiäitinä, ja sitten yrittää palata työmarkkinoille, mutta oikeasti lapset ovat pieniä vain pienen hetken, ja normaali työura kestää neljäkymmentä vuotta. Työtä ehtii tehdä.

Onhan se just noin kuin edellinen kirjoittaa, mutta riski on kyllä siinä, että ei saa mielekästä työpaikkaa sen jälkeen, kun on ollut ensin 10 vuotta lasten kanssa kotona. Niin se vaan on! Toki on niitä, jotka saavatkin hyvän työpaikan, joten ei voi yleistää. Mutta kyllä minusta parikymppisen nuoren naisen kannattaa ihan oikeasti miettiä, miten ne nuoruusvuotensa viettää. Jos kökkii kotona leikkimässä täydellistä naista ilman mitään ammattia tai opintoja, voi kyllä kokea 10 vuoden päästä ikävän yllätyksen.



Ja kuten arvata saattaa, olen akateemisesti koulutettu hyvässä työssä oleva uraäiti ;)

ja olen akateemisesti koulutettu vakituisessa virassa oleva nainen, joka on ollut yhteensä yhdeksän vuotta kotona.

Eihän sitäkään ole pakko tehdä ihan pöljimmällä mahdollisella tavalla, yleensä ihminen voi vähän suunnitella elämäänsä. Itse olin valmistumiseni jälkeen pari vuotta töissä ennen esikoisen syntymää, sitten taas välillä silloin tällöin vuoden pari, ja olen saanut kohtuullisesti työkokemusta ja sen virankin. Viimeisin pätkä kotona oli neljä ja puoli vuotta, enkä usko, että sitä ehtisin kuolinvuoteellani katua.

Olen mielestäni ehtinyt elämässä paljon, vaikka vuosia on mennyt kotonakin. Olen asunut ulkomailla, (osan tästä kotiäitinä), opiskellut, ollut töissä ja saanut olla lastenkin kanssa. Mutta olen lähempänä neljääkymppiä, joten ehkä näkökulmani on toinen kuin nuoremman. Itsekin esikoiseni saadessani, väitöskirjaa kasatessani, olin paljon uraorientoituneempi kuin nykyään, ja huolissani siitä, miten elämä kuluu kun olen kotona. Nyt ajattelen niin toisin.

Onhan se just noin kuin edellinen kirjoittaa, mutta riski on kyllä siinä, että ei saa mielekästä työpaikkaa sen jälkeen, kun on ollut ensin 10 vuotta lasten kanssa kotona. Niin se vaan on! Toki on niitä, jotka saavatkin hyvän työpaikan, joten ei voi yleistää. Mutta kyllä minusta parikymppisen nuoren naisen kannattaa ihan oikeasti miettiä, miten ne nuoruusvuotensa viettää. Jos kökkii kotona leikkimässä täydellistä naista ilman mitään ammattia tai opintoja, voi kyllä kokea 10 vuoden päästä ikävän yllätyksen. Ja kuten arvata saattaa, olen akateemisesti koulutettu hyvässä työssä oleva uraäiti ;)

että viettää 10 vuotta putkeen töissä ilman mitään koulutusta tai työkokemusta pohjalla...

ja kyllä täytyy sanoa, että se pikkulapsivaihe on lyhyt! Sitä ei tajua kun vaihetta elää, mutta se hurahtaa nopeasti.



Nyt tuntuu että haluan tankata jokaikisen päivän lasteni kanssa ja nauttia elämästäni! Työ on haihtuvaa, eikä hyvän työntekijän muistokirjoituksia hautakiveensä saa. Hyvä äiti sen sijaan panee kiertoon asioita vuosikymmeniksi.

Minä olen tykännyt jokaisesta alkavasta vuodesta aina vaan entistä enemmän; vauva-aika oli kamalaa, taaperovuosina alkoi helpottaa, jne. Oli ihan kauheaa kun lapsi ei itse puhunut eikä ymmärtänyt puhetta, hänen kanssaan ei oikein voinut tehdä mitään jne.

jotakuta voi harmittaa, jos elämässä ei ole tullut tehtyä mitään muuta?



En kyllä ymmärrä tuota.. Jos on kotona muutaman vuoden (esim kaksi lasta 3v välein niin kotona oloa kertyy 6v) niin eiköhän siinä ehdi vielä sen jälkeen paljon paljon muutakin. Eli ehtii olla lasten kanssa sen pienen hetken mitä pieniä ovat ja sitten vielä ehtii olla töissäkin ennen eläkeikää. Sen sijaan jo on vaan kaiken aikaa töissä niin sitten on vaan töissä, siinähän ei paljon muuta tule tehtyä. Eikö?



Ja olen siis ennen lasten tekoa kouluttautunut akateeminen juuri ja juuri kolmekymppinen äiti joka on valinnut elämän jossa ehtii muutakin kuin tehdä työtä. Eli annan lapsilleni mahdollisuuden olla kanssani kotona ja itselleni mahdollisuuden olla poissa oravanpyörästä edes tämän pienen hetken.

Enkö saa kokea asioita niinkuin tulin kokeneeksi? Pitääkö jokaisen naisen rakastaa vauva-aikaa jne., ollakseen hyvä ihminen ja äiti? Kyllähän minä lastani rakastan, erittäin paljon! Silti en pitänyt ensimmäisistä vuosista yhtä paljon kun noista myöhemmistä. Anteeksi vaan kovasti.

Onko oma äitisuhteesi kunnossa? Noina varhaisina vuosina luodaan lapsesi koko elämän perusta.



Syytäkin pahoitella.