pelottaa aloittaa mielialalääke,miten teillä muilla,kokemuksia olisi mukava kuulla?

on todella monia eri tavoin vaikuttavia ja jokaiselle löytyy varmasti se oikea. Pitää vain rohkeasti ja tiukasti vaatia lääkäriä vaihtamaan jos kokeiltu lääke ei tunnu sopivalta. Ja kannattaa muistaa sekin, että ihan viikon kokeilu ei vielä kerro totuutta.



Minulla vasta kuudes kokeiltu lääke sopi. Sitä söin pari vuotta ja sitten sain jättää pikku hiljaa pois. Ei huono kokemus ollenkaan!

kirjoitin juuri tuonne toiseen ketjuun ("masennusta, väsymystä") millaisia oireita mieheni on saanut noista mielialalääkkeistä ja siitä miten helposti niitä kirjoitetaan. Näiden kokemusten jälkeen en itse missään nimessä ryhtyisi lääkkeitä syömään jos ei olisi ihan pakko. Tuntuu et nykyään ihmiset ei ymmärrä sitä et koko ajan ei voi olla onnellinen. Ja että ihmisen pitää itse rakentaa elämänsä niin että on tyytyväinen siihen. Jos taas elämässä on sellaisia ongelmia,joihin ei itse voi vaikuttaa, en usko siihenkään että ne jollain lääkkeillä kokonaan korjaantuvat. Esim omakin elämäni on tosi rankkaa tuon mieheni mielenterveyden heikkenemisen vuoksi. Oon yksin vastuussa lapsista ja kaikesta muustakin, ikään kuin olisin ainoa aikuinen perheessä. Se tuntuu joskus rankalta, ja varmasti jos menisin lääkäriin kertomaan asiasta, saisin minäkin samoja lääkkeitä. Mutta muuttaisiko se tilannetta jotenkin? Ehkä minäkin oppisin "ottamaan rennosti" - jättäisin laskut maksamatta, lakkaisin huolehtimasta lasten ruoka-ajoista, vaatteista, roskien viemisestä, siivoamisesta, koululaisen kuljettamisesta, yms. Se ei taitais olla lasten kannalta kovin hyvä juttu. En tietenkään tarkoita et näin käy kaikille, mieheni on varmaan huono esimerkki kaikkine muine mielenterveyden ongelmineen, vaikean lapsuuden ja hullun äidin aiheuttamine traumoineen. Mutta toisaalta on varmasti muitakin, joille lääkkeet eivät sovi eivätkä ole oikea ratkaisu, ja se on ainakin varmaa että lääkärit kirjoittavat reseptejä aivan liian helposti!

lääkkeiden sivuvaikutuksista vaan monesta muustakin asiasta. Mielialalääkkeet oikein käytettynä, lääkärin seurannassa ovat turvallisia ja auttavat ihmisen normaaliin elämään.

Ensimmäisen viikon aikana oli vatsa löysällä muutaman kerran. Ei muita oireita... paitsi että paniikki on historiaa! Lääke muutti elämäni. Ja noin pienellä annoksella vielä!

En huomannut olossa mitään muutosta, eikä muita sivuvaikutuksia kuin orgasmivaikeus.

Lopetin lääkkeen puolen vuoden kuluttua, enkä huommut taaskaan mitään muutosta...

lainaus: "Tuntuu et nykyään ihmiset ei ymmärrä sitä et koko ajan ei voi olla onnellinen. Ja että ihmisen pitää itse rakentaa elämänsä niin että on tyytyväinen siihen."



Mun mielestä mielialalääkkeet tekee useimmiten sen, minkä muutkin lääkkeet: auttaa paranemaan. Jos aivoissa on puutetta serotoniinista, ei sitä sinne saa millään toiveajattelulla, "oman elämänsä rakentamisella" tms, vaan pitkään kehitetyllä täsmälääkkeellä. Mielenterveysasioissa terapia on varmaan se paras lääke, jos sitä vaan saisi tarpeeksi usein. Mutta monesti sairastunut tarvii ensin lääkettä, esim siksi ettei tuskissaan tapa itseään.



Olen käyttänyt mielialalääkettä vuosia enkä vieläkään pysty olemaan ilman sitä tukea, en varsinkaan pimeänä vuodenaikana. Täysin korvaamaton apu mulle on ollut Opamox - rauhoittava lääke, joka on monesti lievittänyt sen pahimman tuskatilan. Tunnen myötätuntoa niitä vuosikymmeniä sitten sairastaneita kohtaan, joilla tätä apua ei aikanaan ollut mahdollista saada.



Tosi ikävää, ettei miehellesi ole löytynyt sopivaa lääkettä.

Itse olen kokenut, että olen lääkkeen ja terapian ansiosta pystynyt olemaan äiti lapsilleni. En enää huuda ja raivoa niin kuin joskus aikaisemmin. Tai vetäydy täysin. Enkä onneksi enää "ymmärrä" niin hyvin sitä, että joku haluaa viedä elämästä mukanaan koko perheensä ja miettii, missä järjestyksessä sen tekee.



Olen samaa mieltä siitä, että nykyisin jahdataan ihan liikaa onnellisuuden tunnetta. Mutta se, joka on sairastunut esim. masennukseen, on todella sairas, ei vaan vähän onnellisuuden tarpeessa. Siinä sairaudessa on kyse elämästä ja kuolemasta ja siinä taistelussa tarvitaan kaikki mahdollinen apu, myös lääkkeet.

tavallisesti sivuvaikutukset ovat lieviä ja menevät ohi pian. Mielialalääkkeet ei aiheuta riippuvuutta, ovat ihan eri asia kuin rauhoittavat. Ne eivät muuta ihmistä toisenlaiseksi paitsi tietysti ýlenmääräinen kiukku tasoittuu ja elämä on helpompaa kaikille. Vaikutus tulee tosi hitaasti, mulla kesti kuusikin viikkoa, ja ensi viikkoina voi tuntua että menee vaan huonommin. Se kuuluu asiaan, kun mielialalääkkeitä käyttää, niin lääkkeen pitoisuuden muutokset elimistössä aiheuttaa huonoa oloa ja henkisiäkin oireita. Ole siis kärsivällinen, yhdessä illassa ei voi odottaa muuta kuin vähän etovaa oloa.

Mulla on ollut keskivaikea masennus. Minun kohdallani ainakin pääsin mielialalääkkeillä sellaiseen olotilaan, että saatoin alkaa käsittelemään masennustani terapiassa.



En tiedä sinulle määrättyä lääkettä, mutta ainakin itselläni oli käytössä sekä cipralex että efexor ja taisi olla joku kolmaskin ennen kuin löytyi oikea. Mikään näistä ei vaikuttanut niin, että olisin tuntenut itseni valheellisen onnelliseksi. Ne veivät siltä masennukselta pahimman terän pois, sain ajatukset sellaiseen pisteeseen, että saatoin puhua niistä terapiassa. Onnellinen en ollut, sen aika vasta tuli kun olin parantanut masennuksesta ja lääkehoitoa lopeteltiin.



Myös yöuni oli parempaa, vaikka minulla ei siis ollut käytössä sen paremmin nukahtamis- kuin unilääkkeitä. Fyysisesti levänneenä on edellytyksiä parantumiselle.



Minulla myöskään ei ollut mitään hankaluuksia päästä lääkkeistä eroon, puoli vuotta masennuksen jälkeen lääkkeet ajettiin alas vähitellen muutaman viikon aikana.



Lääkkeistä efexor lisäsi ruokahalua, oli kyllä syytäkin, olin aika laiha. LIhoin silloin noin 5 kiloa, mutta laihduin kyllä ne takaisin muutamassa kuukaudessa lääkkeen käytön jälkeen.



Minusta sinun ap kannattaisi ajatella niinkin, että jos voisit itsesi tahdonvoimalla parantaa, niin varmasti olisit jo niin tehnyt. JOs lääkäri katsoo, että lääkehoito on tarpeellinen, niin voit sitä kokeilla. Tosin jos sulla on vuoden vanha resepti ja diagnoosi, niin sitä en lähtisi enää käyttämään. Menet lääkäriin ja selvität nykyisen tarpeen.

epäilin kovasti, että en kestä sivuvaikutuksia, joita lääkkeestä oli kerrottu. Käytän Sepramia, 20 mg/pvä. Lääkkeestä tuli alussa vain huimausta (lievää) eikä mitään muita oireita. Olotila on parantunut huimasti; ei enää ärtyisyyttä, olen tehokkaampi, elämänmyönteisyys palannut. Pelkkää plussaa kaikki. Painokin on pysynyt hallinnassa ja ruokahalussa ei tapahtunut muutoksia. Olen tyytyväinen, kun uskalsin aloittaa. En vaihtaisi olotilaa entiseen eli jatkan lääkkeen käyttöä varmaankin tosi kauan.

olen käyttänyt joskus paniikkihäiriöön cipralex 10mg ja olin tyytyväinen,ei paino noussut eikä siinä ollut mit sivuvaikutuksia ja lopetus oli iha helppoa!TSemppiä!!

Sinähän olet hakenut apua oireisiisi ja sinulle on määrätty lääkettä. Mksi et söisi sitä (vähän hassua minusta)?

Söin Sepramia 20 mg/ pvä, ahdistus voimistui vähän noin parksi viikoksi, muita oireita ei ollut ja kun ne loppuivat oloni parani ratkaisevasti ja pysyvästi. Sivuvaikutukset on ihan pikkujuttu siihen verrattuna. Jos syöt serotoniinia en usko että lääkekierre on edes mahdollinen. Kun paranin, lopetin lääkkeen syönnin, ei vieroitusoireita. Olet normaali, järkevä ihminen, ota lääkkeesi! Tsemppiä! :)

Muutuin toiseksi ihmiseksi. Olen varmaan kärsinyt jostain välittäjäainevajauksesta vuosikymmenen, mutta nyt ovat ihmissuhteet korjautuneet, kun en räjähtele enkä ole arvaamaton. Ahdistuskin hävisi sen sileän tien, enää en valvo murehtimassa yökausia, josko taivas putoaa niskaamme.

Mä olen aina ollut jotenkin lääkevastainen,siis omalla kohdalla,oli kyse sitten poskiontelotulehduksesta tai muusta vaivasta,en tiedä mitä epäluuloisuutta se sitten onkaan.

Siis mä vaan pelkään,että joudun johonkin lääkekierteeseen,vaivun syvään masennukseen tai jotain,etten enään selviä normaali arjesta,työstä,lapsista jne



ap

aika helvetilliset kaksi viikkoa. Lähes kaikki mahdolliset sivuvaikutukset iskivät (Cipralex 10mg). Olin jo aloittaessa melko vakavasti masentunut. Aloitus lisäsi ahdistusta. Yöllä heräsin klo 4, 5 ja 6 ja 7 hikisenä. aamupäivisin oli kyl tosi masentunut. Lääke ja vieroitusoireet alkoi herättää 2-3 vkon kuluttua. en mielelläni muistele tuota aikaa.



Mulla ei ollut paniikkioireita, eikä kiukkuisuutta, olin vain tosi masentunut. En olisi lääkettä aloittanut, mutta olin jo kovin pohjalla.

Mulla tuli kirjoituksestasi mieleen seuraavaa. Sinä itse tarvitsisit nyt kovasti apua. Ajatuksesi pyörivät syyttäen miehessäsi.



Kerron omasta elämästäni. Minua stessasi mielettömästi monet asiat, ihmisten sanomiset pyörivät päässä, luulin lähes joka päivä että naapurissa pahoinpidellään lapsia.

Vihdoin työuupumuksen vuoksi sain sairaslomaa, mielialalääkkeet ja jatkan terapiassa. Olen äärettömän tyytyväinen.

Yksin ei kenenkään tarvitse pärjätä. Se on ylpeyttä, itsensä halveksimista. Hae sinäkin apua. Älä holhoa aikuista miestäsi, keskity omaan hyvinvointiisi ja sitä kautta lapsesikin ovat onnellisia. Soita ensin vaikka perheneuvolaan ja pyydä apua. Kaikki nuo stressaavat asiat ovat omassa elämässäni korjaantuneet.



Kiitollinen

Olen syönyt citalopramia varmaan jo 20 vuotta.Elän tänä päivänä normaalia ja hyvää parisuhdetta , seksiä normaalisti kerran tai pari viikossa ja ihania orgasmeja saan.kun kevennän hiukan lääkitystä 20 >10 mg aan olen hiukan aktiivisempi seksin kanssa.Ennen en voinut muuta ajatellakaan.nyt voin tehdä isojakin projekteja ilman että keskittyminen herpaantuu ja homma jää kesken.ahdistukset ja masennus joka vammautti mut ihan sängynpohjalle on poissa.isot kaupat ja liikenteessä ajaminen sai mut paniikkiin. En vaihtaisi takaisin entiseen elämään, missä mielialat vaihtelivat ja jouduin tekemään hirvesti töitä itseni kanssa että sain jotain aikaan.

Millasta se sun lääke on? Mulle määrättiin serotoniinia siihen, kun olin koko ajan jotenkin ärtynyt tai sitten koin pelkotiloja älyttömistäkin asioista. Ensin pelkäsin ottaa sitä, ajattelin just kuten sinä. Mutta sitten otin kuitenkin, 2 viikon kuluessa huomasin, että en enää ollut niin ärtynyt tai huolissani, vaan oma, iloisempi itseni.

Joten kokeile vaan rohkeasti niitä lääkkeitä, ei niitä turhaan ole määrätty.

Täällä yksi sankari jolla diagnoosit lääkärien mukaan vaihtuneet, mutta vaikea masennus, ahdistus- ja paniikkihäiriö ovat kavereina. Käyn viikoittain mielenterveyspoliklinikalla sairaanhoitajan vastaanotolla, ja tätä olen tehnyt useamman vuoden.

Itse söin citalopramia (ssri) about kolme vuotta, halusin vaihtaa koska kyllästyin siihen zombina olemiseen. Kaikki tunteet olivat laimeampia, en välittänyt oikein mistään mitään. (Tuona aikana minulle määrättiin myös Ketipinoria ahdistukseen ja unettomuuteen, otettavaksi tarvittaessa). Citalopram vaihdettiin Venlafaxiiniin, se antoi liikkumatilaa tunteille ja olo oli paljon eläväisempi. Sitä söin kuukauden, mutten voinut jatkaa kauempaa koska lääke pahensi jo ennestään olevia rytmihäiriöitä (todettu niitä jo lapsena) ja pulssi oli koko ajan tiheämpi. Ahdistavaa. Tämän jälkeen lääkäri totesi, ettei oikeastaan ole mitään muita lääkevalmisteita kokeiltavaksi. Kaikki joko aiheuttavat sen välinpitämättömyyden, ja ne jotka eivät, luultavimmin aiheuttavat samaa sydämelle (eli rytmihäiriöt ja tiheä pulssi).

Noh, koska oloni oli yllättävän hyvä siihen aikaan ja pystyin käymään töissä (työkokeilussa nuorten työpajalla) ja tuntui jopa siltä, että voisin joskus olla onnellinen, päätin kokeilla lopettaa lääkkeet kokonaan, kerta ei hyvää lääkevaihtoehtoa ollut edes olemassa. Ja olin muutenkin sitä mieltä, että NYT loppuu tämä myrkkyjen popsiminen, haluan olla oma itseni.

Vaikka lopettaminen tapahtui annosta vähentämällä, niin vieroitusoireita tuli silti ja olo oli kamala. Tässä välissä lääkärikin vaihtui (ylläri, taas) ja uudelta pyysin jotain rauhoittavaa lääkettä joka helpottaisi oloa edes silloin kun tuntuu että pää räjähtää ahdistuksesta. Määräsi minulle Klotriptyliä otettavaksi tarvittaessa.

Viisi kuukautta selvisin ilman lääkkeitä. Joskus satunnaisesti otin Ketipinorin ja Klotriptylin kun ahdisti liikaa tai ei saanut nukutuksi, mutta vältin molempia mahdollisimman paljon. Työpaikkakin vaihtui heti lääkkeiden lopettamisen jälkeen ja harteille tuli enemmän vastuuta ja työtunteja. Ajan kanssa olo pikkuhiljaa vain paheni, ahdistus vaan lisääntyi, masennus vain paheni, kunnes en kyennyt menemään enää töihin. Nukkuminen tuhottoman huonoa, ahdistus oli päällä 24/7, paniikkikohtauksia heti aamusta ja mm. ruokahalu olematon.

Kaiken ponnistelujen jälkeen (en osannut päättää hakeako apua vai yrittääkö pärjätä vain eteenpäin) hain lopulta kaksi viikkoa sairaslomaa (terveyskeskuksesta, koska miekkarin puolella ei ollut vapaita lääkäriaikoja.. -.-), ajattelin että selviän hengähdystauolla.

Mutta ei, sairasloman jälkeen päädyin takaisin lääkärin vastaanotolle ja hän määräsi minulle nyt 50mg Sertralinia, ja käski aloittaa puolikkaalla/vuorokausi ja kuulostella itseäni miten reagoin. Käski nostaa annosta kokonaiseen/vuorokausi kun/jos siltä tuntuu. Olisi määrännyt myös viikon sairaslomaa, mutta minä hölmö en ottanut, koska en kehtaisi enää mennä töihin sen jälkeen (kyllä, olen syyllisyydentunnoissa kierivä paska). Tänään aloitin lääkityksen ja jo puolen tunnin päästä tokkurainen olo sekä kuvotus ja oksetus, joka menee välillä pois ja tulee takaisin. Kieltämättä pelottaa että tuleeko samanlaisia oloja kun citalopramia aloittaessa, tai lääkkeitä lopetettaessa. Ja tuleehan niitä, aina. Ihan oikeasti ihmiset, älkää tyrmätkö lääkettä ekojen viikkojen olojen takia, lääkkeet vaikuttaa aina voimakkaasti kun kroppa ei ole tottunut. Nämä asiat vaativat aikaa! Itse toivon nyt, että saan elämäni kuntoon, parisuhde ei enää kärsisi, saisin pitää työni ja pystyisin laittamaan itseni likoon siihen 100-prosenttisesti. En haluaisi syödä lääkkeitä, mutta nähtävästi minulle ei ole vaihtoehtoja.

Voimia kaikille ja kärsivällisyyttä!

Tästä viestistä tuli pitkä (ja luultavasti hieman sekava), mutta toivottavasti edes jollekin hyödyllinen.

kirjoitin juuri tuonne toiseen ketjuun ("masennusta, väsymystä") millaisia oireita mieheni on saanut noista mielialalääkkeistä ja siitä miten helposti niitä kirjoitetaan. Näiden kokemusten jälkeen en itse missään nimessä ryhtyisi lääkkeitä syömään jos ei olisi ihan pakko. Tuntuu et nykyään ihmiset ei ymmärrä sitä et koko ajan ei voi olla onnellinen. Ja että ihmisen pitää itse rakentaa elämänsä niin että on tyytyväinen siihen. Jos taas elämässä on sellaisia ongelmia,joihin ei itse voi vaikuttaa, en usko siihenkään että ne jollain lääkkeillä kokonaan korjaantuvat. Esim omakin elämäni on tosi rankkaa tuon mieheni mielenterveyden heikkenemisen vuoksi. Oon yksin vastuussa lapsista ja kaikesta muustakin, ikään kuin olisin ainoa aikuinen perheessä. Se tuntuu joskus rankalta, ja varmasti jos menisin lääkäriin kertomaan asiasta, saisin minäkin samoja lääkkeitä. Mutta muuttaisiko se tilannetta jotenkin? Ehkä minäkin oppisin "ottamaan rennosti" - jättäisin laskut maksamatta, lakkaisin huolehtimasta lasten ruoka-ajoista, vaatteista, roskien viemisestä, siivoamisesta, koululaisen kuljettamisesta, yms. Se ei taitais olla lasten kannalta kovin hyvä juttu.



En tietenkään tarkoita et näin käy kaikille, mieheni on varmaan huono esimerkki kaikkine muine mielenterveyden ongelmineen, vaikean lapsuuden ja hullun äidin aiheuttamine traumoineen. Mutta toisaalta on varmasti muitakin, joille lääkkeet eivät sovi eivätkä ole oikea ratkaisu, ja se on ainakin varmaa että lääkärit kirjoittavat reseptejä aivan liian helposti!

Söin serotoniini pillereitä noin vuoden, ja irtipääseminen näistä kauheistä pillereistä kesti monta vuotta.



Elämäni oli paskaa. Kaikki oli päin helvettiä. Ruumiini sai tarpeekseen ja aloin saada paniikkikohtauksia ja näkökenttä ja keskittyminen laskivat lähes tulkoon nolla tasolle. En päässyt ylös sängystä.



Aloin syödä pillereitä, ja oloni parani huomattavasti. PIllereiden avulla jatkoin samaa rataa millä olin elämääni pilannut aikaisemminkin, aivan kammottavan huono seurustelusuhde, kunnon ystävien puute, kaikki ystäväni ovat nykyään päätyneet alkoholismiin jne ja sinne minäkin olin pillereiden avulla menossa.



Pillereiden "ansiosta" en käsitellyt ongelmiani ollenkaan. KÄvin terapeutilla vain nostamasa annostani. Kun menin terapiaan oloni oli hyvä koska söin ilopillereitä. Ei ollut pahemmin valittamista. Ja kun todellisuus alkoi ottaa kiinni sain päivittäisen lisäannoksen. Kunnes lopulta heräsin siihen että tämä hirviö jonka kanssa seurustelin oli hankkiutunut raskaaksi, itse join aika usein koska oloni oli mahtava eikä mikää pysäyttänyt minua, ja mikään ei pakottanut minua tekemään muutoksia elämässäni.



Näin pillerit toimivat, sokeuttavat sinnut ongelmiltasi, ja lopulta kun ämpäri täyttyy taas, sinulla ei ole enää mitään mahdollisuutta korjata asioitasi enää. Olet jatkuvasti aineissa, onko se ratkaisu mihinkään?



Surullisiis ei ole sairaus, ongelmat eivät ole sairaus, masennus ei ole sairaus, vaan ne ovat oireita siitä, että asiat ovat päin vittua ja ne pitää hoitaa joko ystävien avulla tai terapiassa, jossain. Ilopillerit ovat huume, sanoi lääkäri mitä tahansa. Jos sinua ei haittaa olla aineissa loppuelämääsi, ja jos elämäsi on vituillaan ja mielummin olisit välittämättä siitä kuin että korjaisit asian, niin ota pillereitä. Jos taas haluat että asiasi paranevat, pysy kaukana julkisista lääkäreistä, etsi palstoilta ihmisiä joidenka kanssa keskustella.



Itse olen nyt koditon ja rahaton, koska lääkäri ei suostu antamaan minulle terapiaa, koska en aio enää syödä pillereitä. Haluan että asioitani hoidetaan ja elämäni korjaantuu, jotta voisin jatkaa sitä, mutta lääkärit eivät anna, he estelevät sairauspäivähakemuksiani jne mainitsemalla että kieltäydyn hoidosta, kun asia on juuri täysin päivastoin. Olen ollut nyt asunnotta kuukausia, ja mietin juuri tyttöystäväni kanssa että menisin lääkäriin ja vaatisin näitä pillereitä, ostaisin ne, ja heittäisin roskiin ja valehtelisin että saisin jotain hoitoa. Mutta näinkö asioitani pitäisi hoitaa?? En aio suostua tähän, en aio valehdella, koska en ole bvalehtelija, ja varsinkaan tämänlaisesata syystä.



Nämä pilleit pitäisi säästää vain ihmisille joidenka ongelmat ovat niin juurtuneet ettei terapia enää auta, ja ihmisille jilla on jo ikää paljon, etteivät he voi vain jäädä pois moneksi vuodeksi töistä.

pitäisi myös tuoda esille. Yleensä puhutaan vaan siitä kuinka mukavaa on olla kun on lääkitty. Kaikki lääkkeisiin liittyvät huonot asiat unohdetaan ja vaietaan. Vaikkei niistä puhuta ääneen niin silti ne ovat tosi-asioita ja koskettavat monia lääkkeidenkäyttäjiä ja heidän läheisiään (ja joskus täysin sivullisiakin ihmisiä).





http://masennuslaakkeista.nettisivu.org