Lue keskustelun säännöt.
Millä lapsettomaksi jäänyt toipuu surusta? ov
27.10.2009 |
Ehkä väärä foorumi, mutta tuli mieleen kysyä, josko tunnette ketään joka on tahattomasti jäänyt lapsettomaksi ja miten tämä ihminen on surustaan toipunut? Mulla kello tikittää kovasti (olen 38v), mutta en ole edes sitä oikeaa miestä löytänyt enkä siis päässyt yrittämäänkään, saisimmeko lapsen. Pelottaa hirveästi. En uskalla ajatellakaan, että musta ei ehkä koskaan tule äitiä, vaikka se on ollut elämäni suurin unelma yli 20vuotta.
Kohtalotovereita?
Kommentit (11)
ja ikuisesti lapsettomiksi jäätiin.
Se kesti TODELLA kauan hyväksyä, ja muiden ihmisten kylmät kommentit kun vaan pahensivat. Et ilmeisesti kuitenkaan puhu ihan tällaisesta lapsettomuudesta, mutta ajattelin silti vastata...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko kuitenkaan lapsen edun mukaista, että tieten tahtoen tehdään isätön lapsi?
nyt on kiire saada se lapsi. Mene muualle jeesustelemaan sinä jolla kaikki on ilmeisesti mennyt 'by the book'.
No mun mielestä on lapseton jos ei ole lapsia vaikka niitä haluaisi. Riippumatta siitä, että onko yrittänyt.
Ei siitä surusta varmaan toivu ikinä, sen kanssa vain oppii elämäään ja se on hallittavissa.
Tiedäthän tämän blogin
http://maailmamustavalkoinen.blogspot.com/
Sinuna minä yrittäisin hankkia lasta yksin. Jos et halua random-isää lapselle, niin esimerkiksi inseminaatio on ihan mahdollinen vaihtoehto.
Minulla on pitkä lapsettomuushistoria, kaksi lasta, joista toinen on kuollut.
Olen sinusta joitakin vuosia nuorempi, mutta tilanne on sama. En haluaisi tehdä tieten tahtoen isätöntä lasta maailmaan, jossa on jo niin paljon lapsia vailla vanhempia, se tuntuisi itsekkäälle, varsinkin kun nykymaailma on muutenkin niin kurjassa jamassa. Adoptoiminenkin on tehty niin hankalaksi, että ei mitään toivoa yksinäisellä naisella.
Kärsin lapsettomuuden tunteesta ja tyhjästä sylistä eniten parikymppisenä, kun oivalsin ettei se oikea ollutkaan vielä kohdalla, ja ystävät alkoivat vähitellen saada lapsia. Kävin silloin lähellä masennusta, mutta se meni ohi, kun ryhdyin perhepäivähoitajaksi. Se on ihanaa työtä. Nautin siitä, että saan pitää huolta pienistä, sylitellä ja antaa lapsille turvallista, hyvää arkea. Ja nykyään nautin myös siitä, että olen iltaisin ja viikonloppuisin vapaa, pystyn matkustelemaan, harrastamaan ja nukkumaan yöni rauhassa.
Koetan nauttia elämästäni tällaisena niin pitkään, kunnes oma perhe on ajankohtainen. Toivottavasti se joskus on, mutta jollei, en aio siihen enää itse masentua. Voi olla, että sitten ryhdyn sijaisvanhemmaksi tai tukihenkilöksi, mutta puolisosta ja lapsista unelmoiminen ei lakkaa. Olisi ihanaa kun olisi se ikioma lapsi sylissä sitten joskus, mutta jollei sitä koskaan tapahdu, eivät tästä maailmasta syliä tarvitsevat lapset ja nuoret minnekään lopu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on se, että minusta on jotenkin helpottavaa lukea tätä kaikkea valitusta ja hampaidenkiristystä. Kun tätä palstaa seuraa, tulee usein vaikutelma, ettei se lasten kanssa elämä nyt taidakaan niin kovin auvoista olla. Kaikki mahdolliset kasvatuspulmat, parisuhdesotkut lasten "takia", äitien väsymys ja ärtyisyys. Tämä on minulle eräänlaista käänteistä terapiaa.
Tuttavani eivät koskaan ole sanoneet minulle suoraan ,että heillä olisi ollut minkäänlaisia vaikeuksia lastensa kanssa. Usein tuntuu, että he kaunistelevat kaikkea mahdollista kokemaansa, en oikeasti tiedä miksi. Tällä palstalla sitten on anonyymisti ilmeisen helppo purkautua.
Jos sinusta todella on äidiksi (lempeä, rakastava, kärsivällinen, ei etsi omaa etuaan) niin se punnitaan adoptioprosessissa. Itsekäs haluaa biolodisesti oman lapsen hinnalla milläh hyvänsä, mutta todellinen ÄidinRakkaus pystyy rakastamaan valmiiksi syntynyttä lasta kuin omaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen hyvin vähän äitejä, jotka olisivat tuota kaikkea (lempeä, rakastava, kärsivällinen, ei etsi omaa etuaan). Varmasti joskus voivat jopa kaikkia näitä olla yhtä aikaakin, mutta muuten havaintoni on ollut, että ei se äitiys taida niin paljoa kuitenkaan jalostaa. Joutaisi se täydellisen äidin myytti jo romukoppaan.
että miten selviän, jos lapsihaavesta joutuu lopullisesti luopumaan.. Tuntuu ainakin vielä liian tuskalliselta.
-31v.- (yritystä pian 5 vuotta, hoidoissa tosin ollaan edelleen)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse sain 25v diagnoosin rajatilapersoonallisuus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lapsia ei kuitenkaan ole ja olen muutenkin sinkku. En vieläkään kolmen vuoden aikana ole voinut hyväksyä näitä loppuelämääni vaikuttavia sairauksia. Joudun olemaan koko ikäni lääkityksellä. Elämä ei ole oikeudenmukaista. Pitää vain yrittää elää niillä korteillä mitä olet saanut.
yritetty kohta 5 vuotta. Nyt olen luopunut toivosta ja pelkään, voiko ajoittainen kosminen yksinäisyys käydä enää tämän pahemmaksi. Jos voi, niin en tiedä miten siitä selviää. Toisaalta, vieläkin täällä potkitaan, eli suruun ei kuole, ainakaan 5 vuotta ei riitä siihen.
Ei mulla ole mitään neuvoa antaa paitsi että sähän nyt et vavrsinaisesti ole lapseton, et vaan ole aloittanut yritystä. Sinuna minä tekisin vaikka vahikovauvan yhden illan oikein ajoitetusta suhteesta.