Lue keskustelun säännöt.
mikä minussa on vikana?
28.12.2009 |
Olen vaihtanut työpaikkaa 3v aikana 2 kertaa. Nykyisessä olen ollut keväästä lähtien, minun on vaikea kertoa asioistani. Esim. en ole kertonut että olemme rakentaneet talon ja asumme siellä. Ennen kävin eri kaupungista töissä ja nyt asun samassa kaupungissa kuin työpaikka ja työkaverit. Jotenkin häpeän sitä ja tulee tunne että pitäisi töissä olla parempi ym. tulee itselle paineita onnistua. Lisäksi en pysty sitoutumaan mieheeni, koko ajan mietin jaksanko olla yhdessä vai en. Siis kaikissa asioissa vaivaa tälläinen irrallisuus. =( En haluaisi valehdella töissä kun kysyvät asumisestani ja olen valehdellut että asun edelleen vanhassa kaupungissa.
Kommentit (7)
ei sussa suurempaa vikaa varmaan ole. Päässä nyt vain on jotain vinossa ja kuten joku suosittele, käy hoitamassa se pikimmiten kuntoon. Pääset nauttimaan, eikä tartte miettiä liikoja turhia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei ihan helposti pääse eroon. Itsekin kävin terapiassa viisi vuotta ilman kummempaa tulosta.
Tai olen käynyt 2 kuukautta kerran viikossa. Kalliiksihan se tulee. En vain tiedä mitä metodia käyttää tai onko koulutusta. Kyselee aina kuulumisia ja sitten hänen kanssaan pohdimme minun käyttäytymistäni. On enempi ollut parisuhteeseen liittyvää. Minulla juurtunut juuri tuo syvälle etten saisi omistaa mitään hienoa tai olla mitenkään näkyvä tai en haluaisi olla pröystäilevä enkä kerskailla millään. Sitten tykkään merkkituotteista mutta en uskalla käyttää niitä tai korkokenkiä, koska herätän huomiota. Sama juttu että en uskalla rakastua kun pelkään menettäväni kontrollin tai jotain, en tiedä miksi. En pysty sitoutumaan mieheeni koska haaveilen koko ajan jostain toisesta. Kyllä kärsin tästä mutta en tiedä miten pääsen eteenpäin. =(
No, sulla on ekaksi aika huono itseunto, koska et usko että oisit ihan riittävän hyvä vaikka myöntäisit olevasi ihan vaan tavallinen. Toisekseen, nuoruuteen (ja aikuisuuteenkin, jollei ole saanut nuorena mennä ja tulla riittävästi) kuuluu tietty sitoutumisen kammo, "tässäkö tämä nyt on"- tunne. Parisuhteeseen ja työhön sitoutuminen vaatii tiettyä kypsymistä, sen hyväksymistä, ettei ehkä tule koskaan olemaan sellainen ihminen kuin haluaisi olla, eikä elämässä välttämättä tule yltämään niihin unelmiin joita on nuoresta asti vaalinut, tai jotka on ottanut itsestäänselvyytenä.
Ja huono itsetunto on. Jonkinlainen häpeä elää kanssani ja estää elämästä sellaista elämää kuin haluaisin. Pystyn olemaan rennompi jos olen esim. ulkomailla. En vaan kehtaa. Sen takia otin miehekseni sellaisen joka ei vastaa unelmieni miestä. Ei tarvitse rakastua. Tapasin tässä jokin aika sitten sattumalta unelmien mieheni ja ihastuin valtavasti mutta kun tapasimme uudestaan niin en pystynyt heittäytymään siihen juttuun että toinen ehkä ihastuisi minuun tai ei. Minun oli vaikea olla hänen kanssaan julkisesti myös. Ja ennenkuin tuomitsette niin haluaisin vain elää normaalia elämää...rakastua, mutta en tiedä miten.
En ole kokenut sitä riehumisvaihetta, olen aina vaatinut muilta läheisiltäni paljon mutta olen vaatinut itseltäni enempi vielä. Koko ajan kuitenkin olen tavallaan pettynyt itseeni ja sitten en ole. Tämä päättämättömyys ja irrallisuus vaivaa minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap nostaa jos jollain näkemystä tai neuvoa.
että sinun kannattaisi harkita ratkaisukeskeistä psykoterapiaa:) Sillä ei siis ole mitään tekemistä kallonkutistamisen kanssa, vaan psykoterapiassa käy ihan terveitä ja tavallisia ihmisiä, jotka kaipaavat apua jonkun ongelman ratkaisemiseen. Täältä palstalta et varmaankaan apua saa. Ole rohkea ja ota yhteys pykoterapeuttiin. Asia mitä ilmeisemmin vaivaa sinua ja siten heikentää elämänlaatuasi. Sinulla on oikeus olla onnellinen, olet sen ansainnut. Tsemppiä:):)