Lievä adhd/asperger, hakisitko diagnoosia?

Meillä on dg juuri sen takia, että lapset saavat puhe/toimintaterapiaa sekä sen takia, että eivät pysty olemaan normaaliopetuksessa. En usko, että leimautuisi. Jos haluatte käydä tutkimuksissa niin siellä allekirjoitetaan lappu kelle tahoille näistä ongelmista vanhemmat antavat luvan raportoida.

Jos lapsi on selvästi erilainen, niin tulee leimautuneeksi. Jos ei ole diagnoosia, niin monesti virheellisesti tulee laimautuneeksi tyhmäksi tai kurittomaksi vaikka todellinen syy lapsen käytlkseen onkin ihan muussa. Ja tämä tyhmäksi tunteminen varmasti syö itsetuntoa.



Jos lapsi saa diagnoosin ja jo ennen sitäkin lapsella on mahdollisuus päästä häntä tukevaan terapiaan jne. Ja näistä terapioista ei varmasti ole haittaa.



Eniten lapselle on haittaa vanhemmista, jotka eivät suostu myöntämään, että lapsi olisi erilainen ja tarvitsisi apua. Tosin tähän sinäkän et kuulu, koska myönnät lapsesi olevan erilainen. Minusta se on enemmänkin lapsen etu, että saa diagnoosin ja sen mukaisen tuen.

Ei edes haluttu miettiä miten normaaliluokassa pärjäämistä olisi voitu tukea kun on kerran dg jolla voi perustella erityisluokkasiirron, ja kun oli diagnoosi ongelmista tietyissä asioissa niin lapsi leimattiin koulussa tyhmäksi kaikissa asioissa vaikka pärjäsikin joissain jutuissa ihan hyvin.

auttaisi ympäristöä ymmärtämään lasta ja myös lasta varsinkin nuorena ja myöhemmin ymmärtämään itseään.



Meidän kummipoika, nyt jo aikuinen mies, 20-vuotias, on aina ollut "erikoinen", olen itse vahvasti sitä mieltä, että hänellä on asperger. Diagnoosia ei ole koskaan haettu, eivätkä vanhemmat näe, että erikoisuudesta olisi jotain haittaa. Mutta ulkopuolisena koen, että diagnoosista ja sopivista tukitoimista olisi ollut selkeästi hyötyä. Pojan käytös on sen verran, miten nyt sanoisin, kummallista esim. ollessaan meillä vierailulla meidän lastemme juhlissa, rippijuhlissa ym. tilaisuuksissa, että muutkin vieraat sen huomaavat, ja kyselevät jälkeenpäin. Olisi selkeämpää, jos voisi sanoa sen johtuvan aspergeristä.

Ja miten lapsi mahtaa ne kokea? Hän on senluonteinen että haluaa selvitä kaikesta itse eikä helposti ota apua vastaan (tämä on toki yksi ongelmistakin...) Epäilen että hän vastustaisi ajatustakin kiivaasti tai sitten masentuisi ajatuksesta, että hänessä on jotain vikaa.



Kukaan asiatuntija ei ole meille aspergerista tms. puhunut vaan on pohdittu lähinnä tunteiden hallinnan opettelua ja sitä, miten lapsen saisi juttelemaan siitä, mikä painaa suuttumisen tai mököttämisen sijaan. Itse en ole myöskään siitä halunnut puhua, kun pojassa tosiaan on vain jonkin verran noita piirteitä ja pääosin pärjää normaalielämässä.

ap

silloin kun se annetaan, se on todella tarpeen ja tarpeen näkee selvästi ja sitä hakee koulu, ei vanhemmat.



Tosin meidänkin kohdalla päti tuo, etttä diagnoosista tuli peruste siirtää lapsi "jonkun muun ongelmaksi" ei hakea lapselle tukea normaaliiin kouluympäristöön. Siirrettiin sitten erityiskouluun, jossa monet oppilaista olivat pahasti oopimisvaikeuksisia, vaikka meidän assilla ei oppimisen kannalta ongelmia. Tämä johti oppimisen taantumiseen tosi nopeasti ja vuosi tuossa koulusa johti vaikutuksiin, joita on sittemmin saatu normaaliluokalla korjailla kohta 3 vuotta. Esim englannin ja matemaatiikan oppiminen pysähtyi täysin ja enkusta jäi pohja käytännössä kokonaan puuttumaan kun tuolla koulussa oltiin puolet kolmosluokasta ja nelosluokan syksy. Sosiaalisestikin tuo oli huno vaihtoehto, sillä oppimisvaikeuksisten lisäksi tähän kouluun oli kerätty käytöshäiriöisiä ja kun meidän assi sitten jäi niiden jalkoihin niin sehän sai turpaansa harva se viikko. En siis suosittele erityisluokkia tai kouluja. Paluu tuolta tavisluokalle oli myös erittäin vaikea ja vaikeudet suurempia kuin koskaan ennen erityisluokkakokeilua. Vasta viidennen luokan aikana vaihtunut uusi ope löysi itsestään motivaation laittaa homma kuntoon. (Keinojakin löytyi heti kun motivaatio löytyi ja ope ryhtyi yhteistyöhön hoitotahon kanssa).



Diagnoosi ei sinänsä leimaa lopullisesti, sillä siitähän voi kertoa vain valikoidusti, eikä esim yläasteella levittää tietoa enää rajusti, jos ongelmat lieittyvät kuntoutuksen myötä) mutta erityisluokkasijoitus voi kyllä tuhota tulevaisuudenmahdollisuudet aika tehokkaasti.

esim. ollessaan meillä vierailulla meidän lastemme juhlissa, rippijuhlissa ym. tilaisuuksissa, että muutkin vieraat sen huomaavat, ja kyselevät jälkeenpäin. Olisi selkeämpää, jos voisi sanoa sen johtuvan aspergeristä.

Ei sulla olisi oikeutta sanoa vieraille ihmisille että "no se on vähän outo kun sillä on asperger". Sen voisi sanoa VAIN tuo henkilö itse. Sulla ei olisi mitään oikeutta juoruta toisten neurologisista ongelmista vaikka diagnoosi olisikin. Vai saako sunkin kolesterolistasi ja maksa-arvoistasi ja neurostatuksestasi puhua kuka hyvänsä kenellle tahansa?

meidän poika on myös jonkin verran keskittymishäiriöinen, ja on luokassaan hiukan poikkeava. Mietin tuota diagnosointia siltä kannalta, että olisi tosi kurjaa jos poika joutuisi erityisluokalle (opettaja olisi tietysti mielissään), koska ystävystyy hitaasti uusien ihmisten kanssa ja kaipaa juuri pysyvyyttä ja rutiineja pärjätäkseen. Jossain erityisluokan hulinassa taas uusien luokkakavereiden kanssa opiskelemiseen totuttelu ei varmasti olisi hänelle hyväksi.

[ Ei sulla olisi oikeutta sanoa vieraille ihmisille että "no se on vähän outo kun sillä on asperger". Sen voisi sanoa VAIN tuo henkilö itse. Sulla ei olisi mitään oikeutta juoruta toisten neurologisista ongelmista vaikka diagnoosi olisikin. Vai saako sunkin kolesterolistasi ja maksa-arvoistasi ja neurostatuksestasi puhua kuka hyvänsä kenellle tahansa?

... joka Suomessa on viety liian pitkälle. Jos mun kolesterolini on korkealla, se ei vaikuta sosiaalisiin suhteisiini. Mutta jos mulla on epilepsia, jossa vaara kohtauksiin, niin ehkä ympäristön olisi hyvä tietää? Tai jos asperger aiheuttaa tietynlaista käytöstä, niin helpottaisi kaikkien olemista, kun se olisi tiedossa, mistä asia johtuu.

Jos ollaan aina vaan hiljaa kaikesta, niin se vaan pahentaa tilanteita. Jos näistä puhuttaisiin avoimesti, olisi helpompi ymmärtää toisiamme!

Jos ollaan aina vaan hiljaa kaikesta, niin se vaan pahentaa tilanteita. Jos näistä puhuttaisiin avoimesti, olisi helpompi ymmärtää toisiamme!

mitäs jos vaan opettelisit vähän empatiaa ja suvaitsevaisuutta sen sijaan että vaadit tietää toisten neurologisia diagnooseja?

Ja lisäksi tosiaan se, että kun poika on fiksu ja miettii paljon asioita (vaikkei niistä juuri puhukaan), niin miten hän itse kokisi edes ne tutkimukset, diagnoosista puhumattakaan.



Parastahan olisi jos diagnoosin myötä saisi tukea sinne normaaliluokkaan. Jo se että opettaja uskaltaisi kohdella tätä yhtä hiukan eri lailla kuin muita, auttaisi varmaan. Mutta en ole varma, onko se diagnoosi siihen oikea tie... Me kotona kun osataan tulla lapsen kanssa toimeen ihan vaan käyttämällä järkeä ja hyväksymällä hänen pieni erilaisuutensa.



ap

Diagnoosista ei ole hyötyä, mutta sairaseläkkeestä olisi. Niin voisi pysytellä terveiden silmistä poissa.



T: Assi

että sen saa sanoi lastenpsykiatri.

Näissä tutkimuksissa perhe syynätään tarkkaan, joten en lähtisi siihen. Aika raskas prosessi.

Yleisdiagnoosi olisi hyvä, niin tiedetään että lapsi tarvitsee tukea ja että lasta ymmärretään.

Omallani on yleisdiagnoosi ja siinä erittely ja käytiin perheneuvolassa ja sovittiin lastenpsykiatrin kanssa ettei lasta tutkia, koska diagnoosiin tarvii olla niin paljon niitä piirteitä.

Lapsi kuitenkin menee foniatriselle puolelle tutkimuksiin.

Sitä onko lapsella lievä adhd tai asperger, niin jätetään tutkimatta.

Adhd dg hyvä, jos tarvii lääkkeen, mutta muuten leimaava dg.

Kerrotko vähän siitä prosessista?