Minkälaisen elämänkoulun sinä olet käynyt?

pienenä kun olin perheseen syntyi pikkusisko joka vammautui synnytyksessä ja tämän vuoksi joutui leikkauksiin ja meillä kävi fysioterapeutti joka viikko hänen luonaan.. meillä siis 2v ikäeroa.. oma isäni sai minut 50 vuotiaana, joten olen tästäkin asiasta saanut kuulla koulussa ollessani.. minua siis kiusattuun kun olin 11-13 vuotias, lähinnä aikaisen murrosikänitakia.. kaikki isovanhempani kuolivat kun olin 10v. vanhempani erosivat kun olin 14v. masennuin kun olin 15v, en ollut kuitenkaan missään hoidossa eikä lähipiiri tiennyt masennukseni vakavuutta, mutta pohdin jopa itsemurhaaa.. onneksi pääsin siitä yli.. sitten lähdin opiskelemaan ja elämä lähti vähän paremmin rullaamaan.. nyt 25v, asun toisella puolella suomea, kihloissa, opiskelen ja vauva haaveissa..



tämä oli minun tarina, uskon että jollain on "pahempiakin" mutta yksilöt kokevat eri vastoinkäymiset aina omalla tavallaan..

vanhempani erosivat kun olin 6 vuotta. Muistan kun faija kännissä oksensi pönttöön ja hakkasi äitiä. Muistan myös kerran kun faija potkaisi äitiä naamaan ja nenästä tuli verta. 19-vuotiaana syntyi esikoisemme opiskelut jäi kesken ja tein mäkkärissä paska palkalla duunia... rahat ei riittäneet vuokriin ja saatiin häätö. Saatiin toinen kämppä, jossa asuttiin pari vuotta. Mies oli pitkällä saikulla ja rahaa ei taaskaan tullut mistään, miehen vähäisetkin rahat meni ulosottoon. Taas saatiin häätö vaikka rästejä oli reilu 1000e ja rahat oisin saanut lainattua, mutta emme saaneet jäädä asuntoon siltikään. Saimme väliaikaisesti ylihintaisen kämpän yksityiseltä... olin masentunut ja raskaana vaikkakin kävin töissä. Emme taaskaan voineet maksaa 800e vuokraa ja taas tuli häätö. Muutimme miehen mummon yläkertaan , jossa asuttiin 2kk, kunnes saimme tämän nykyisen vuokrakämpän. MIes sai parempaa duunia ja ulosotot maksettua. nyt odotamme 3 lasta. opiskelin merkonomiksi hoitovapaan ohella ja nyt olen taas vakityössäni ja kohta jään äippälomalle. Mies opiskelee insinööriksi. Elämä on alkanut nyt jotenkin helpottaa...

Oma lapsuudenkotini oli ahdistava monella tavalla:

Vanhempieni lapsuudenkodit olivat sodan runtelemia; isän puolen suku menetti kaiken Karjalasta kun olivat. Äidin puolen suvussa vaikeudet alkoivat 60-luvulla, ensin kuoli yksi nuori onnettomuudessa, sitten isä sairauskohtaukseen nuorena ja lopuksi toinen nuori teki itsarin. Sen jälkeen mikään ei siinä perheessä enää ollut normaalia; kaikki tunteet olivat kiellettyjä.



Omat vanhempani ovat työnarkomaaneja, joista toinen alkoholisti ja toinen täysin lukossa henkisesti ja oireili sitten fyysisesti. Me lapset oltiin pitkälti omillanne kun toinen poti krapulaa ja toinen sairasti kaiken vapaa-aikansa. Kuvaavaa on ettei minulla ole juurikaan mitään muuta muistoja kuin oksentavia vanhempia alle kouluikäiseltä ajalta.



Isovanhemmat jyräsivät vanhempieni elämää, asuimme liian lähekkäin. Ja lapsena sain aina kuulla kuinka hyvin minulla asiat olivat ja kuinka kamalaa oli kun ryssä vei kodin. Vihainen tai kiukkuinen ei saanut olla; silloin äiti sairastui ja isä ryyppäsi. Ja kaiken takana oli Jumala, aina piti olla nöyrä ja kiitollinen....Opin olemaan liian kiltti tyttö, otin vastuun kodinhoidosta jo teini-ikäisenä. Ainoa tapa saada huomiota oli tehdä ja puuhata ahkerasti koko ajan ja tuoda koulusta kymppejä.



Aikuistuttani olen repinyt itseni irti kodin vaikutuspiiristä; omiin vanhempiini ei ole juuri minkäänlaista suhdetta ja yritän kovasti olla siirtämättä lapsuuden malleja omaan kasvatukseeni.

elämän koulua ollut.

Alkaen lapsuudesta alkoholin ja väkivallan alla, koulukiusaamiseen teininä, saattohoitamiseen ja nuoren äidin varhaiseen menetykseen, työttömyyteen jne.

isä virkamies ja äiti koitäiti,

pulla tuoksui ja kissoja ja koiria hoidettiin



---

aikuisena opiskelin nopeasti työn ohella 2 akateemista tutkintoa ja sain heti viran ja asunnon ja miehen



------

vasta lasten synnyttyä aikuisena tullut haasteita- ekaa lasta tehtiin 10 v lapsettomuushoidoilla ja toinen vammmainen

Lapsuudesta puhumattakaan elämänkoulua olen käynyt jo 17-vuotiaasta jolloin rakastuin naimisissa olevaan mieheen, joka käytti väärää nimeä (kaverit siinä apuna) enkä voinut tietenkään sellaista käsittää. Varmasti "sairastuin" tuosta jutusta.



Olen tuo aborttibloggari ja jos en olisi kokenut sitä mitä olen niin en varmaan kirjoittelisi blogia niin kurjasta aiheesta kuin abortti.



Abortti on oire sillä tavalla vaikeasta elämäntilanteesta, että lapsi ei siihen sovi ja olenkin laajentanut blogini koskemaan elämää. Tule keskustelemaan abortista ja elämästä.



Blogini löytyy kun googletat blogi ja abortti. Täällä en saa blogiani mainostaa.

mutta lasten takia tunnen siitäkin syyllistyyttä.

Meinasin syntyä kuolleena, ekat viikot elämästä happikaapissa. Skitsofreniaa sairastava äiti, laiminlöi minua ja joskus kävi käsiksi, usein joi itsensä sammuksiin. Isä aina töissä, pelkäsi äitiäni. Minua kiusattiin eskarista asti, vanhempien avioero rauhoitti tilannetta kotona (muutin isän kanssa muualle) ja seuraavat pari vuotta menivät ok (mitä nyt kiusaus jatkui pahempana). Äitini kuoli huumeisiin, isäni käyttäytyi sen jälkeen oudosti ja alkoi juomaan liikaa. Olin aikalailla omillani noin henkisesti.



Jossain vaiheessa isäni narahti juomisesta viranomaiselle, minut huostaanotettiin vastaanottokotiin jossa pari ulkomaanelävää yritti raiskata minut. Siitä sitten perhekotiin, jonka äiti oli henkisesti sairas ja syömishäiriöinen. Karkasin pois, isäni ei huolinut minua kotiin joten asuin useita kuukausia nuorten turvatalossa.



Enempää en nyt jaksa kirjoittaa, mutta sen sanon että ehkäpä oman elämäni takia suutahdan aina kun joku valopää huutelee että jokainen on oman onnensa seppä. Kuka tietää miten menestynyt minustakin olisi voinut tulla normaalissa perheessä? Nyt jäljellä on väsynyt ilme, 4 mielenterveysongelmaa ja paska olo.