Onko lapsiperhe-elämä oikeasti ihan kauheaa?

Minulla on 2-vuotias lapsi. Erottiin isänsä kanssa vauvavuonna pitkään jatkuneiden ongelmien jälkeen, lapsella ei ollut siihen osaa eikä arpaa.

En ole ollut uupunut. Lapsi alkoi 2 kuukauden ikäisenä nukkumaan kokonaisia öitä. Nukkui vieressäni, joten söi nukkuessaan ja sain itsekin nukkua. Ei itkenyt vauvana käytännössä ikinä, on ollut aina hyväntuulinen. Siivoaa itse lelunsa ja auttaa äitiä omatoimisesti esimerkiksi päiväkotirepun täyttämisessä. Kiltti, kohtelias ja rauhallinen lapsi on. Pitää muista lapsista ja eläimistä.

Paljon iloa on hänen syntymänsä tuonut meille. Nyt on uhmaikä menossa, mutta ei sekään ole tuntunut vaikealta. Lapsi saa raivokohtauksia, mutta ne menevät ohi jos itse pysyy rauhallisena. Rajat pitää osata asettaa pienestä pitäen ja olla esimerkkinä.

Tiedostan kyllä, että minulla on käynyt tuuri lapsen temperamentin kanssa. Itse olin ihan päinvastainen lapsi, koliikkivauva ja ongelmissa jo päiväkodista lähtien. 

Lapsiperhearki neljän kanssa jo ohi, ja nuoriso muuttanut omilleen.

Kyllähän se jollain tapaa kaaosta voi olla, eikä valmis ole kukaan kuten ei elämässä muutenkaan. On ihan katseita hetkiä, ja ihania ja hauskoja hetkiä. Vasta muistelin miehelle kuinka piti herätä kesken unien siihen kun yksi lapsista oli pissannut sänkyynsä... kerrossängyn yläsängystä jolloin se alapetiläinen heräsi "sateessa" huutamaan ymmärrettävästi hermostuneena. Tuossa tilanteessa ei naurattanut, mutta jälkeenpäin ollaan tätäkin nuorten kanssa naurettu vedet silmissä. Niin ne unohtuu, huonot yöunet, aamun lähtökaaokset ja se että huudat illalla hampaanpesusta niin että naapurikin varmasti muistaa ne harjata. Kaikki kannatti, kun jouluksi saa nytkin oman jengin kotiin.

Minusta se oli ihanaa. Meillä neljä lasta, joista iltatähti 10v vielä kotona, 3 vanhinta jo omillaan. Meillä oli vielä uusperhe, eli vanhin lapsista on mieheni ja hänen exänsä. Minusta oli ihanaa touhuta lasten kanssa, viihdyin poikien touhuissa mukana ja matkusteltiinkin tällä katraalla paljon. Ehdottomasti yksi elämäni parhaimmista ajanjaksoista. Joskus väsytti, pääosin kyllä ei. 

Aloittaja täällä. Kiitos vastauksista! Kauhistuttaa silti, kun aina pelotellaan, että lapsen tultua oma elämä loppuu, ei voi nukkua, harrastaa eikä tehdä enää yhtään mitään. Ehkä se ei ole ihan koko totuus.

Mulla se oli kauheaa, sain burnoutin ja maksoin työurallani, mutta mulle arvottiin erityislapsi (aikuinen jo) ja vakavasti sairastuva > työkyvytön puoliso. Eipä sitä onneksi tiedä ennen kuin jälkeenpäin että miten se meni.

Kaikki on mahdollista, ei voi tietää etukäteen. Kaikki voi mennä hyvin ja olla auvoista tai päinvastoin. Lapsi voi olla temperamentiltään haastava tai sairas tai vammainen. Huolta voi tulla omasta jaksamisesta tai mielenterveydestä tai taloudesta jne

Mutta varmaa on, että et saa koskaan tietää jos et uskalla heittäytyä tulevaisuuden vietäväksi. Toisaalta jos epäilet omaa kykyäsi vanhempana ja olet luovuttajatyyppiä, älä edes kokeile.

Mikset kysy äidiltäsi ja isältäsi, ap?

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja täällä. Kiitos vastauksista! Kauhistuttaa silti, kun aina pelotellaan, että lapsen tultua oma elämä loppuu, ei voi nukkua, harrastaa eikä tehdä enää yhtään mitään. Ehkä se ei ole ihan koko totuus.

Miten niin oma elämä loppuu? Kenen muunkaan elämää sinä eläisit?

Vastausten perusteella, jos sun mielestä kuset kerrossängyssä on hulvattoman hauskaa, niin anna mennä! 

nyt äkkiä tekemään sitä sitä lasta, voi olla ettei tule kuin kaupan hyllyltä. Joten kello käy. Et tule katumaan, antaa enemmän kuin ottaa.

Vierailija kirjoitti:

Mikset kysy äidiltäsi ja isältäsi, ap?

Meinaatko että ap on vanhempiensa kopio, ja myös lapsi apn kopio, ja että kaikki menee täsmälleen samalla lailla vaikka kyseessä ihan eri ihmiset ja eri tilanne sekä aikakausi? Pöh, olipa typerä kommentti. 

Lämmöllä muistelen aikaa kun lapset oli pieniä. Joo, joskus väsytti ja v*tutti ym kuten varmasti kaikkia ihmisiä perhemuodosta riippumatta. Turha kuitenkin jonkun perheellisen väsyneen purkauksen perusteella olettaa että perhe-elämä on aina ja koko ajan ihan persiistä. 

N50 

Naiset yrittää nykyään yli voimiensa: käydä töissä ja hoitaa pikkulapsiaan tarharumban avulla. Elämä pilkkoutuu kiireeksi ja suorittamiseksi, viikonloppu ja lomat hengähtämistä.

Kannattaa jäädä muutamaksi vuodeksi kotiin lapsia hoitamaan, jos haluaa nauttia äitiydestä. Pienet lapset ja kiire sopii huonosti yhteen. Stressiä siitä tulee.

Minä halusin kolme lasta. Yhden saatuani en halunnutkaan enää lisää. On ollut paljon terveysongelmia raskaudesta ja unettomuudesta johtuen. Parisuhde on myös ollut huonolla tolalla jo useita vuosia. En sopinutkaan äidiksi, toki nyt suoriudun kun pakko on.  Monilla on varmaan helpompaa.

Mun mielestä ei ollut kamalaa. Hyvinkin antavaa ja opettavaa aikaa. 

Meidän perhe nyt oli sillai erilaien, että mä olin kotiäitinä kunnes nuorin meni yläasteelle. Ei ollut työelämän kuormitusta. Lapset sai elää rauhallisen lapsuuden.

En usko että se on koko ajan ja pelkästään kauheaa kun niin moni sitä kuitenkin haluaa. Vierestä seuranneena perheellisillä on todella hyviä ja huonoja hetkiä perheensä kanssa. Jos koet että vanhempana oleminen on sinulle tärkeää niin sitten älä anna muiden voivotteluiden kaataa sitä unelmaa, mutta mitään idyllistä kuvalehtiperheen elämää tuskin kannattaa odottaa.

Onhan tämä nyt aikamoista kaaosta välillä mutta en vaihtaisi. Koti on ehkä sotkussa, kun olohuoneen sohvatyynyistä tehtiin maja, josta kuului koko illan kikatusta. Pyykit kuivuvat olohuoneen nurkassa, kun askarrellessa maalia olikin mennyt hihaan ja paita oli pakko pestä heti, jotta tahra saattaisi lähteä pesussa. 

Vauvavuotena on tullut nukuttua huonommin mutta sen jälkeen ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Omaa aikaa saa, jos sitä osaa ottaa. Parisuhdeaika on ehkä eniten kortilla, jos tukiverkot ovat kaukana. Eniten kuitenkin nautin siitä, kun tehdään perheenä juttuja. Ainakin omat lapset ovat mainiota seuraa ja heidän kanssaan on kiva tehdä asioita, mitä ennen on tullut tehtyä yksin.