Naiset, jotka olette kasvaneet ilman isaa, millaisen miehen olette ottaneet?

Minulla ei ole ollut minkäänlaista isää, ei hyvää eikä huonoa. Enkä usko, että asia on minuun paljoakaan vaikuttanut. Olen kyllä huomannut valitsevani pehmeitä luonteita ja jotenkin poikamaisia miehiä rinnalleni. En siis näköjään etsi mitään auktoritääristä tai vanhempaa miestä (isähahmoa) kumppanikseni. En tiedä, millainen olisi täydellinen isä. Minulla ei ole kumppaniltani mitään ennakko-odotuksia sen suhteen. Elämme yhdessä ja talossa on rakkautta, se riittää. Samoin kuin en usko itsestänikään, että minusta tulee "täydellinen äiti". Sehän kuulostaakin jo aika karmealta. Muoviselta. En siis usko, että toteutan mitään valmista kaavaa päässäni. Elämä vie.

hyväkäytöksinen, koulutettu, ei läträä viinan kanssa. Oikein malli-isä.

Oma isäni oli juoppo, teki töitä rakennuksilla, jos jaksoi. Vanhemmat erosivat, kun olin 6v. Isää tapasin todella harvoin.



En osaa kuvitella, millaista olisi ollut kasvaa, jos isä olis ollut läsnä. Mitään huonoja muistoja ei jäänyt, koska niin harvoin häntä näin. Joskus mietin, että juopon isänkin olisin huolinut, koska äiti oli niin ankara ja kuvittelin, että isä olisi meitä puolustanut. Mutta äiti halusi hänestä eron ja ei halunnut meidänkään tapaavan häntä.

Vanhempani erosivat ollessani 1-vuotias, sen jälkeen en enää koskaan tavannut isääni. Isäni kuoli kun olin 8-vuotias. Olen pohtinut melko paljon sitä, kuinka tämä isättömyyteni on vaikuttanut omaan itseeni, valintoihini ja ylipäätään elämääni.



Voisi sanoa, että minusta on kasvanut itsenäinen nainen, jolle perhe kuitenkin merkitsee hyvin paljon. Toivoisin pystyväni tarjoamaan lapselleni/toivottavasti hänen tuleville sisaruksilleen ehjän perheen. Haluaisin että lapsillani olisi sekä isä että äiti, minulle henk.koht. on myös tärkeää että menemme naimisiin ja että meillä on yhtenäinen sukunimi. Vaikka arjen kannalta vanhempien naimisissa oleminen ja yhteinen sukunimi on kenties ihan yks hailee, niin haluan kuitenkin tarjota lapsilleni sen, mitä itselläni ei lapsena ollut. Haluan myös itse kokea ehjän perheen, rakastavan arjen.



Mieheni on ihana, osallistuva isä, perinteitä kunnioittava ja vastuuntuntoinen mies. Toivottavasti säilyykin tuollaisena. :)

30-vuotiaaksi valitsin sovinistejä, pettäjiä, juoppoja ja huonokäytöksisiä miehiä. Sellaisen kanssa sain ekan lapsenikin. 30-vuotiaana yh:na tein tietoisen päätöksen ja vaihdoin kurssia. Nyt rinnallani on ahkera, huomaavainen ja kunnollinen mies. Mietin aina etten ansaitse häntä, kai alitajuisesti kuvittelen olevani mitätön kun en isällenikään kelvannut.

parikymppinen. Eli isäni oli läsnä lapsuuteni, mutta hän oli alkoholisti. Teki työnsä tunnollisesti, mutta viikonloppuina silloin tällöin "katosi" bilettämään. Tavallaan hyvä, että oli poissa, harvoin häntä kännissä näin. Tietenkin äidin huoli hänestä oli käsin kosketeltavaa:( Ja tuo kuvio varmasti pyöritti perhe-elämäämme näkymättömästi. Eihän äiti voinut koskaan tietää milloin on taas juomisviikonloppu vai voiko sopia kyläreissuja jne.



Aviomiehekseni valitsin kunnollisen, komean (minun mielestäni) ja hyvää työtä tekevän miehen. Ja jo alkumetreillä selvitin, että hänellä on saman suuntaiset tulevaisuudensuunnitelmat kuin minulla eli lapsia ja ok-talo:) No ne meillä nyt onkin. Se täytyy sanoa, että mieheni on kyllä etäinen ja tarvitsee paljon omaa aikaa. Tai on paljon kotona, mutta jotenkin henkisesti kaukana. Sydämenii itkee, kun lapset yrittää hälle puhua jotain, mut harvoin kuulee ekalla kerralla:( Tietenkin sit kuuntelee, kun eka huutaa kovaa isi!!!

Lisäksi tuntuu, että saan itse aina pyytää häneltä huomiota:( Tykkää keskustella iltaisin, mut itse ei tee ikinä siihen aloitetta (seksiin kylläkin;)

Ei kuitenkaan mistään masiksesta tietääksemme ole kyse, vaik jotenkin ei läsnä olekaan.

Kaikilla niillä sisaruksilla on suuria vaikeuksia sitoutumisasioiden kanssa :( ovat tosi ihania ihmisiä ja raivostuttaa se niiden isä joka teki hirveän tempun omille lapsilleen.

Näitä olisi kiva kuulla enemmän. Etenkin sellaisilta jolla sitä isää ei todella ole elämässä ollut, ts isä on jäänyt täysin vieraaksi eikä mitään negatiivistakaan suhdetta isään ole (ts että isä olisi jättänyt perheen tms mikä muovaa mielikuvia).

en usko etta isattomyys sinansa on vaikuttanut minuun, mutta aitini itsenaisyys ja vahvuus kyllakin. olen raivostuttavuuteen asti itsenainen ja hoidan omat asiani enka halua etta niihin puututaan. mies on vuoden nuorempi kuin mina ja tavatessamme hyvin hauska ja poikamainen (sittemmin ukkoontunut ja muuttunut totiseksi)

Varattuja, juoppoja, muuten vaan ääliöitä. Aina aika paljon vanhempia, 10-12v. 28 vuotiaana palasin 6vuoden tauon jälkeen yhteen entisen ihastuksen kanssa, minua 5v. vanhempi. Kunnollinen, tavallinen mies, hyvä isä 3v pojallemme. Ensimmäistä kertaa elämässäni uskallan luottaa johonkuhun ja olla oma itseni.

olin aivan huningolla.. Ja oli vaikka mitä niin"äijää" että yök.. Nykyinen mies todella huolehtivainen herttainen tunteikas ja ajattelee kuin nainen:D (hyvällä tavalla) rauhallinen ja järkevä persoona.. Hmm suuttuu harvoin jaa eipä tuu muuta mieleen..

Vanhempani erosivat jo ennen kuin synnyin ja isäni muutti Australiaan. En ole siis koskaan tavannut häntä.



Lapsena kuulemma kerroin äidille että sitten kun saan lapsen niin haluan saada sen yksin koska en halua jakaa lasta tietenkään minkään isän kanssa. ;) Tämä lienee peruja isättömyydestä.



Ensimmäinen vakava suhde minulla oli teininä (17v) ja se kesti 8 vuotta. Mies (tai no poika) oli minua 2v vanhempi joka ei tuon ikäisellä ole kaiketi kovin harvinaista. Poika-/miesystäväni oli pehmo lusmu - oikein hyvätahtoinen mutta ei oikein aikaansaava. Odotti että minä teen kaikki päätökset kaikesta. Ehkäpä tämä poika ennemminkin halusi että minä olen hänelle äiti (joka hänellä kyllä ihan hyvä oli) kuin että minä halusin hänen olevan minulle isä... Aluksihan tämä kävi minulle hyvin koska olin kotoa oppinut että äiti (nainen) tekee kaikki "aikuisten päätökset". Pikkuhiljaa tilanne rupesi kyrsimään ja erosimme aloitteestani. Ko. mies kipuilee (yhä 12v jälkeen) erostamme. Outoa ja osittain pelottavaa...



Olin sinkkuna pari vuotta ja tutustuin nykyiseen mieheeni. Ikäeroa meillä 17v eli joku voisi vetää johtopäätöksen että no nyt se löysi sen isänsä mutta itse en kyllä koe niin. Meillä tuntuu olevan harvinaisen tasapainoinen ja tasa-arvoinen suhde keskenämme johon varmasti vaikuttaa myös samanlainen koulutustausta (olemme samasta korkeakoulusta vaikkakin tietenkin eri vuosikymmenkurssia... ;)) ja työtausta. Ehkäpä jos jonkinlaista isäsuhdetta etsii niin mies on voinut olla jonkinlainen "mentor" minulle tietyissä työjutuissa koska työskentelemme samankaltaisilla aloilla. Kumpikin kuitenkin vastaa kotona kotitöistä ja lapsista yhdessä. Ei 50% / 50% vaan 100% / 100%. Kummankin ura on yhtä tärkeä. Kumpikin saa tasapuolisesti tahtonsa läpi elämän pienissä ja isoissa jutuissa ja kompromisseja haetaan.



Nyt kun mietin niin voi olla että ehkä se isän puuttuminen on kuitenkin vaikuttanut johonkin. Nimittäin siihen että löytääkseni itselleni miehen joka pystyy pistämään minulle hanttiin etten tee kaikkia päätöksiä itse (tai joudu tekemään jos mies ei halua itse tehdä kuten exäni) "jouduin" etsimään vanhemman jo elämänkokemusta enemmän omaavan miehen. Minulla on kotoa niin vahva malli että nainen voi tehdä kaiken itse - päättää niin lainannostamisesta kuin matkakohteista jne jne - että hieman nössömpi kundi ei pysynyt kelkassani mukana tasa-arvoisena vaan jätti kaiken päätösvallan minulle (joka taas sitten minua ärsytti kun kuitenkin hain tasa-arvoista kumppanuussuhdetta enkä äiti/poika suhdetta). Toisaalta varmaan ei onnistuisi myös sellainen suhde pätkääkään jossa naista pidettäisiin jotenkin alempiarvoisena joka ei pysty tekemään päätöksiä laisinkaan.

ei oo koskaan tavannut eikä isä oo koskaan asunut heidän kanssaan. Anopilla oli 2 lasta aiemmasta liitosta.

Miehellekin tuo sama sukunimi & naimisiinmeno oli hyvin tärkeää, huomasin 9 v sitten kun mentiin naimisiin.

Toivoisin pystyväni tarjoamaan lapselleni/toivottavasti hänen tuleville sisaruksilleen ehjän perheen. Haluaisin että lapsillani olisi sekä isä että äiti, minulle henk.koht. on myös tärkeää että menemme naimisiin ja että meillä on yhtenäinen sukunimi. Vaikka arjen kannalta vanhempien naimisissa oleminen ja yhteinen sukunimi on kenties ihan yks hailee, niin haluan kuitenkin tarjota lapsilleni sen, mitä itselläni ei lapsena ollut. Haluan myös itse kokea ehjän perheen, rakastavan arjen.

Että myös minulle oli hyvin tärkeä asia henk.koht. että koko perheellä on sama sukunimi joka näin kuvaa myös perheen yhtenäisyyttä.

Minulla ei ole ollut isää elämässäni laisinkaan. En tiedä hänestä mitään, en edes nimeä.

Teini-ikä oli minulla todella vaikea. Ajauduin mm. yli 30-vuotiaan miehen hyväksikäytettäväksi. Muutenkin sekoilin eri miesten kanssa ja lopulta päädyin koulukotiinkin. Yhdestäkään näistä miehistä en välittänyt, monesta en edes pitänyt. Valta osa oli täysiä hulttioita, rikollisia, luusereita..Sisimmässäni kaipasin rakastetuksi tulemisen tunnetta.

Kun tulin täysi-ikäiseksi ja muutin omilleni tapasin hyvin pian nykyisen mieheni, lasteni isän. Hän on minulle täydellinen ja kaikinpuolin hyvä mies. Hän on rakastava, kunniottava ja hyvä isä lapsillemme. Ainut asia suhteessamme minkä uskon johtuvan olemattomasta isäsuhteestani on se, että tunnen tarvetta mieheen jota voin ihailla. Eli miehen tulee olla jollakin saraa menestynyt ja yleisesti kunnioitettu. Aivan kun lapsi kertoo ylpeänä vanhemmistaan: "meidän isä on lääkäri". Niin minä teen sen miehestäni. Mutta on kai niitä vakavempiakin vääristymiä kuin omani :)

teiniaikoina melko yleistä ylipäätään vai yleisempää juuri meidän keskuudessa... Itsellänikin oli juuri tätä sekoilua monituisten tyyppien kanssa, mutta eikös vähän kaikilla sama, kun kokeillaan viinaa ja testataan viehätysvoimaa ja harjoitellaan seurustelua... No, tuli vaa mielee.

Joten ehkä se ei isättömyydestä niinkään johdu vaan yleensä luonteesta teininä???



t. myös isätön

teiniaikoina minulla oli useita poikaystäviä ja juttuja.





Nyt minulla on mies, joka on kunnollinen, huolehtiva ja ihana. Olen erittäin vaativa ja äitimäinen. Tossuttava. En silti hyväksy, että mies olisi lattiamatto vaan joskus minusta tuntuu ettei mikään riitä. Pahimmat suhteen vaikeudet osaltani ovat toivottavasti ohi ja opin arvostamaan ja rakastamaan miestä kuten hän sen ansaitsee.