Kauanko jaksaa sinnitellä...

Mitkä piirteet sinua ärsyttävät miehessäsi?

Lapset kärsivät kodin huonosta ilmapiiristä enemmän kuin erosta.

helvettiä siihen saakka kunnes lapset ovat isoja?



Nyt sinne terapiaan, mars, ja jos se ei toimi niin ero.

Monet ei ehkä tajuakaan, että ne lapset voi olla syy siihen rakkaudettomuuteen. Ollaan väsyneitä ja lapset imevät kaiken läheisyydentarpeen itseensä, eikä puolisolle riitä tunnetta jaettavaksi.



Me ainakin miehen kanssa tiedostetaan tämä, yritetään kaikin voimin pitää liekkiä hengissä, eikä ikinä syytetä toista halipulasta. Lapsethan sahaa itseään jalkaansa siinä, että ne jatkuvasti keskeyttävät vanhempiensa keskustelut omilla "supertärkeillä" asioillaan, eikä vanhemmat oikein ikinä ehdi puhumaan keskenään. Mikä lapseton suhde tällaista vuosien puhumattomuutta ja läheisyyden köyhyyttä kestäisi?! Pienten lasten kanssa tärkeintä onkin se TAHTO.

ajatuksesi miestäsi kohtaan, teillä on kuitenkin monta, pientä lasta.

Lapset kärsivät kodin huonosta ilmapiiristä enemmän kuin erosta.

T: avioerolapsi

vielä on matkaa jäljellä; lapset 9-13v

Mun vanhempani eivät eronneet meidän lasten takia, tekivät sen vasta kun olimme muuttamassa pois kotoa. Vanhempien kylmät välit traumatisoivat mut varmaan loppuelämäksi vaikka me lapset rakkautta saimmekin, todella outo kuva tuli parisuhteesta ja se on aiheuttanut ongelmia omiinkin suhteisiin..



Lapset kärsivät erosta aina, mutta enemmän he kärsivät huonosta parisuhteesta. (Siksi pitäisikin miettiä erittäin tarkkaan ETUKÄTEEN, kenen kanssa niitä tenavia pykää.)

Valitsin mieheni aviomiehekseni, koska RAKASTIN häntä koko sydämestäni!



Tiettyjä pieniä ristiriitoja on ollut jo ennen lapsia, mutta ei koskaan mitään vakavaa, isoa ongelmaa/riitaa. Lasten myötä tietyt miehen toimintatavat sekä erirytmisyys, eritempoisuus yms. ovat alkaneet vähitellen vuosien myötä yhä enemmän häiritä ja vaikeuttaa yhteistä elämää. En väitä, että itse toimisin jotenkin paremmin kuin hän, mutta eri lailla. Meillä on erimielisyyksiä joistakin arvoista, joka on mielestäni vaikeinta, esim. minusta on ilmiselvää, että lapsen päivään kuuluu ulkoilua, mies ei vie lapsia ulos kuin väkisin minun pyynnöstäni. Vain jos ilma on tosi hyvä (helle tai melkein helle), hän vie lapset omasta aloitteestaan ulkoilulle. Suomessa on aika vähän niitä hyviä ilmoja, joten typerää että tällaisestakin on jatkuvasti kitkaa sitten. En jaksa olla kaikesta vastuussa, minun pitäisi muka aina tietää missä on kenenkin vaatteet, missä mikäkin tavara, mikä lasku on maksettu ja mikä ei, mitä synttärilahjaksi lapsen kaverille yms. Nämä ovat vain pieniä esimerkkejä, mutta kysymys on siitä, että en jaksa aina olla pyytämässä jotakin mieheltäni... miksi hän ei tee/ei ole koskaan tehnyt itse mitään innostuneesti ja oma-aloitteisesti. Hän oli sellainen jo ennen lapsia, että oli "viilipytty", tasainen luonne, joka ei koskaan innostu kunnolla mistään. Itselläni on räiskyvämpi luonne niin että olen monesti tosi innostunut jostakin, ja kuten nyt, ahdistunut tästä vuosia kestävästä ristiriitoja täynnä olevasta liitosta...



Mulla on sellainen olo, että mun innostuneisuus aina lytätään, jos vähän jostakin innostuu, niin mies lyttää sen innon jollain kommentillaan.



Kun olin Lintsillä veljeni ja lasteni kanssa, niin tosi pitkästä aikaa olin tosi rentoutunut ja hyväntuulinen, sitten tajusin mistä se johtui: siitä että olin siellä veljeni kanssa, enkä mieheni. Muiden aikuisten kanssa tulen tosi hyvin juttuun, olen puhelias ja seurallinen, mieheni kanssa emme osaa edes puhua keskenämme kuin tiuskien.



Tämä on NIIN RASKASTA edes näin kirjoittaen pohtia tätä. Varmaan se terapiaan hakeutuminen olisi järkevää. Sitten katsoa johtaako se mihinkään parempaan.



Voiko omaan aviomieheensä rakastua kunnolla uudelleen?