Lue keskustelun säännöt.
Mikä mua vaivaa?
07.07.2009 |
Tää alkaa olemaan jo ihan hullua. Tottahan se on, että tässä huushollissa pitäs kantaa kamoja paikalleen sunnilleen 24/7 jos haluis että tavarat olis omilla paikoillaan. Mutta pariin viime viikkoon mua ei oikeasti olis vähempää voinut kiinnostaa. Mitä sekasempaa tulee sitä vähemmän kiinnostaa. Vähän tuntuu siltä, että miks hitossa pitäs kiinnostaa. Ei meillä käy edes muita vieraita ku mun äiti...
Mä lähden oikein mielelläni lasten kanssa pihalle yms. Itseasiassa suorastaan karkaan pihalle, ettei tarvis katella tätä kaaosta. Olo on vähän helpompi missä tahansa muualla. Lelut on hujan hajan ja vaatteita siellä täällä. Koirankarvoja piisaa ja keittiön lattialla näkyy kyllä, että lapset ovat syöneet eväänsä pöydän ääressä Puhtaat lojuu korissa ja likaset kylppärissä. Pestään kun joudetaan...
Eniten vituttaa se, että mies ei nykyään tunnu paljon muusta puhuvan kuin siitä, että pitää siivota, uhkaa heittää lasten lelut roskiin ja sit lopun aikaa voihkii, kun ei oo rahaa. Ei me nälkään olla kuolemassa. Ei pitäs olla siitä kiinni. Ja nykyään lapsetkin tasan tarkkaan tietää "ettei meillä ole varaa mihinkään" Noh, ehkä sivuseikka mutta kumminkin (mun mielestäni lasten päätä ei tarvii vaivata sillä, onko meillä rahaa maksaa laskut vai ei...)
Mä huolehdin kyllä, että lapsilla on päällä kutakuinkin puhtaat vaatteet, syövät monipuolista ruokaa päivittäin, pysyvät puhtaina ja menevät nukkumaan suunnilleen samaan aikaan päivästä.. Huolehdin siitä, että koiralla on vettä ja pääsee ainakin jonkinmoiselle lenkille ja saa muonansa ajallaan... mutta...
Omat syömiset on ihan mitä sattuu ja suihkussa käyn kun on pakko. Mies märisee jos puhtaat kalsarit loppuu kaapista mutta mä en jaksa välittää. Tekis vaanmieli käpertyä sohvannurkkaan ja kattoa töllöä vaikka koko päivä, mutta ei oikein pysty, kun talossa on 3kk vauva ja kaksi isompaa tenavaa, jotka vaativat huomiota. Pääosin hokemalla kuorossa "äiti" noin 750 kertaa päivässä oli asiaa tai ei...
Missä tahansa muualla mä jaksan olla hyväntuulinen ja reipas. En vaan kotona. Raivostuttaa jo ajatuskin, että alkaisin raivaamaan tätä kaaosta ja tuntuu, että just sillon kun edes yritän, on vauvalla joku tiheän imun päivä ja molemmat isommat haluu pelata ja pihalle ja vettä ja ties mitä vähintään viiden minuutin välein, eikä mistään tuu mitään. Nyt tosin isäkään ei oo kotona viikkoon, kun läks työreissulle, mutta äitini sentään otti koiran siksi aikaa hoitoon, niin ei tarvii aamu- tai iltalenkkejä ihmetellä (päiväsaikaan koiran nyt voi lenkittää lastenkin kanssa ihan helposti) Mä en jaksaisi pelata, enkä leikkiä, enkä jaksaisi innostua ohiajavista paloautoista. Paitsi jos ollaan ulkona. Tai ihan missä vaan. Välillä itseni siihen pakotan, mutten jaksa enää sen jälkeen vaatia että pelit ja leikit kerättäisiin pois...
Joskus olen ajatellut, että tarviiskohan jutella neuvolassa tai jotain, mutta kun sinne mennään, niin olo on taas ihan toinen (ei olla kotona) ja tuntuu, että eihän tässä nyt mitään ollutkaan.
Tai sit on. Joskus se vaan iskee. Joku ihmeellinen pahanolon aalto. Kerran rupesin itkemään kun radiosta tuli jotenkin koskettava biisi ja rupesin liikaa ajattelemaan (ajoin yksin). Mutta se jo säikytti tosissaan, kun meinasin ihan ilman tietoista liikutustakin pärähtää itkemään kun kuljettiin posetiivarin ohi... :O Se vaan iski, ihan puskista. EI ees tuntunut mitenkään surulliselta tai mitään... Nieleskelin kyynelet äkkiä takaisin ja aloin puhua pälpättää lapsille vaan jotain, että sain menemään ohi.
Kodin ulkopuolella ei tavallisesti tosiaan tunnu mitenkään erikoiselta... Kotona vaan. Lisäksi on alkanut taas tulla paniikkihäiriöoireita ja mä pelkään, että ne äityy taas pahaksi, vaikka periaatteessa mä tiedänkin jo, ettei niihin kuole. Paitsi jos sivuutankin joskus oireet ihan vaan paniikkina, ja jos ne onkin jotain muuta... Lääkäriin en jaksa mennä, kun en usko siellä mitään uutta ilmenevän... Oireet varmaan kuitattaisiin paniikkihäiriöllä ja se siitä. En halua lopettaa imetystä sen takia.
Mä en kestä itseäni tämmösenä! Mistä mä saisin energiaa! mistä mä saan tarmoni takaisin??? Mikä hitto mua riivaa?
Kommentit (9)
Hei!
Toi on ihan normaalia.
Mulla on vaan yksi lapsi ja samanlaista. Mutta siksi me kerhoillaan ihan älyttömästi, ja näin kesällä vedän itse kerhoja muille kotiäideille, jotka meinaa masentua ja tulla hulluksi ilman virikettä. Se helpottaa. Miehen kanssa siivotaan aina kahdestaan - se että käy töissä ei ole mikään syy luistaa kotitöistä, jos työ on ihan normaalia työtä. Kun kerran viikossa siivotaan kunnolla ja pestään samalla pyykit ja laitetaan viikon ruuat, niin ei tarvi moneen päivään tehdä mitään vaan voi keskittyä vaan kivoihin juttuihin.
Eli auttaisko teillä yhteinen siivousilta viikossa? Mies kaupan kautta kotiin monen päivän safkat mukanaan, isommat lapset pihalle ja joku naapurintyttö niitä vahtimaan, ja sitten pistätte hihat heilumaan, ruuat uuniin, pyykkikoneen pyörimään ja siivoatte sukkelasti. Stereoihin jotain stimuloivaa musiikkia. Meillä menee tähän rutistukseen kaksi tuntia, koska meillä on käytössä kaksi pyykkitupaa ja niissä kuivurit -kaikki pyykit saa kerralla pestyä. Mies juokseen niitten väliä, vie roskia ja mattoja, ja minä hoitelen laatikkoruuat uuniin ja imuroin sekä pyyhin pinnat ja viikkaan vaatteet sitä mukaa kun mies niitä kantaa. Kaikki on tehty, ja mulla on aina hyvä mieli, kummallinen ahdistus tiessään ja edessä monta "vapaapäivää".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noh, ehkä sitä jostain vois pihistellä, mutta en usko, että mieskään ajatukselle siivoojasta pahemmin lämpenis..
PITÄS opetella JA opettaa tenavillekin vissiin, että kaik mihin kosketaan pannaan heti paikalleen, mutta helpommin sanottu kuin tehty.. EHkä viikon jaksaa rutistaa ja sit taas ratkeaa ja yritän vaan hillitä lähestyvää itkupotkuraivaria, kun keräilen isännänkin sukkia sohvan alta...
Mieskin kyllä tekee kotitöitä. Pääasiassa mies esim. huolehtii tiskeistä, mä pyykistä (sitä lajia tosin riittää, kun varsinkin vauvalla saattaa mennä monta vaatekertaa päivässä...) Lapsia ei kylläkään ole tähän mennessä suostunut yksin viemään esim. pihalle kuin ehkä hetkeksi (ovat ulkoilleet kuulemma riittävästi vajaassa puolessa tunnissa...) Kauppaan tms. saattaa ottaa yhden ipanan mukaansa. Kahden saati kolmen kanssa ei kuulemma pärjää. (Kumma kyllä mä käyn kaupoilla ihan vaan shoppailemassakin kaikkien kolmen kanssa, mut mä nyt olenkin äiti, joten pärjään siksi - miehen mielestä...)
Mies tuntuu joskus pitävän mua jonkinlaisena superäitinä, joka hanskaa helposti yhtäaikaa imetyksen, ruuanlaiton ja nenänpyyhkimisen samaan aikaan, kun hinaan koko laumani hammaslääkäriin, mut en mä edes HALUA olla sellainen... Myös kaikki muut pitävät mua vahvana ja odottavat mun selviytyvän mistä vaan (on ollut hyvinkin vaikeita aikoja elämässä) Oma äitini mukaan lukien... Jonkinverran sosiaalista verkostoa on olemassa, mutta avun pyytäminen on joskus vaikeeta. Ehkä just siksi, kun kukaan ei odota, että mä tarttisin joskus ehkä apua...
En mä tiedä.. Jotenkin vaan kaikki tuntuu niin kaoottiselta, ettei tiedä mistä päästä alottaisin.
Niin ja normaalitilassa mä luultavasti hanskaisinkin. Olen ennenkin selvinnyt ihan itte. Nyt vaan on joku kausi kun tekis mieli lyödä hanskat tiskiin ja lähteä litomaan...
Kyllä tuo taitaa olla tavallista kotiäideillä. Mulla on välillä ihan sama fiilis. Meillä on kaks pientä lasta. Mies on paljon pois (töissä) ja kaikki kotityöt sekä lastenhoitokin lähes kokonaan jää mulle. Mulla olo paheni kevään mittaan niin, että menin lääkärille. Sain masennuslääkkeet ja olo on paljon nyt helpottanut. Olosuhteet ei tietenkään niillä lääkkeillä muutu, vaan niiden eteen pitää tehdä työtä. Kohta olen palaamassa töihin ja mies vaihtaa yrittäjyyden päivätyöhön. Toivon, että arki lähtee rullaamaan ja että mies ottaisi enemmän vastuuta kotitöistä ja että minä jaksaisin sitä sinnikkäästi myös vaatia.
Mulla olo meni sellaiseksi, että hermostuin lapsille jatkuvasti, en saanut mitään aikaiseksi, itkeskelin herkästi, väsytti aina, en jaksanut viedä jokapäivä lapsia ulkoilemaan, saatoin "unohtua" istumaan ja olin apaattinen. Välillä oli taas ihan hyväkin olo ja saatoin tsempata itseni melko seuralliseksikin tarvittaessa. Kuitenkin kaikki vierailut ym. vei kaikki mehut. Ne ei enää piristäneet kuten aiemmin. Energiaa ei ollut kun ihan välttämättömään. Niitä paniikkioireitakin tuli välillä, kun lapset esim. huusi, eikä vaan ois mitenkään jaksanut.
Tsemppiä sulle! Minusta sinun kananttaisi puhua miehesi kanssa asiasta, jos pystyt. Että arkea saisi tasapainotettua. Minusta olosi kuulostaa uupumiselta ja lievältä masennukselta. Ole itsellesi armollinen ja mieti, mikä oloasi helpottaisi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sanot miehelle, että häipyy ulos lasten kanssa ja antaa sulle useamman tunnin aikaa siivota kämppä ihan rauhassa. Korkeintaan tuo vauvan imetettäväksi, jos on tarvis. Sanot, että kotiin ei ole asiaa! Mun mielestä kuulostaa siltä, että sinä pyörität arkea, kotia ja lasten asioita yksin. Jos mies tiskaa ja laittaa ehkä lapsia vähän nukkumaan, niin köyhää on osallistuminen. Eikä mun mielestä käy selitykseksi se, että mies on päivät töissä. Niin sinäkin olet päivät lasten kanssa. Ei sinä vapaa-aikaa vietä.
Ei omassa kodissa pitäisi ahdistaa. Oletko muuten ajatellut masennusta? Jos saisit apua kevyestä mielialalääkityksestä? Älä ainkaan paniikkihäiriön kanssa odota niin pitkään, että se tosiaan äityy pahaksi!
Tsemppiä! Olen ehkä kokenut jotain samankaltaista, mutta tietenkään en voi tietää sun fiiliksiä enkä teidän elämästä mitään.
Ihan ennen mitään joidenkin ehdottamia mielialalääkkeita suosittelisin suurella sydämellä sulle vapaa päivää. Vain vauva kotona imetyksen vuoksi. Ei ilmeisesti suostu pullolle?
Ensin siivoatte talon YHDESSÄ, niin ei tekemättömät työt rassaa sun omana päivänä. Mies ottaa isommat (ja vauvankin, jos juo pullosta) ja lähtee koko päiväksi/moneksi tunniksi heidän kanssaan johonkin. Mun mies esim. suostuu lähtemään jompaan kumpaan mummolaan, ku ei tarvi yksin kattoa koko lauman perään. Onko teille mahdollista tälläinen?
Sitten sä saat ihan rauhassa makoilla, lukea, syödä. Tai ainakin vauvan unien ajan. Jos ei muuta niin voisiko miehesi mennä edes kauniiksi kesäpäiväksi lasten kanssa pihalle/puistoon eväiden kera ja tuoda imetettäväksi pikkuinen?
Mun mielestä sun tilanne kuulostaa normaalilta uupumiselta, muista että sulla on niin pieni vauvakin vielä, joka verottaa. Ei ihme jos väsyttää senkin vuoksi ja lisäksi kuulostaa, että sun niskaan kaatuu suuri vastuu arkenne pyörittämisestä.
Tarvitset lepoa ja työnjakoa! Jos tälläiset levot säännöllisesti otettuna ei auta, niin sit vasta miettisin jotain lääkkeitä.
Voimia ja hali kohtalotoverilta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
huolta omista syömisistäsi, jooko.
Itse yritän syödä lasten rytmiin, vaikka ei aina niin nälkäkään, mut otan sit pienen annoksen ja tulee syötyä kunnollista ruokaa (olen pysynyt hoikkana ehkä juuri tämän vuoksi, herkuttelen kuitenkin myöskin:)
Lisäksi tuli mieleen, että tavallaan on myös viisasta sulta lähteäkin mieluummin ulkoilemaan kuin jäädä kotiin siivoamaan. Sulla on pieni vauva, silloin ei tarvii kaiken olla tiptop. (Joo teidän kyllä et se sekaisuuskin rassaa mieltä)
t. Se kohtalotoveri
Vaikka kerran kahdessa viikossa ja verovähennys huomioiden.
Taidat olla uupunut.