Narsistista lapsista (ov)

Mutta isälläni on todettu oikeasti narsistinen persoonallisuushäiriö.

On ollut juuri kuvatunkaltainen jo kaksivuotiaasta. Ja kuka täällä vielä väittää että narsismi on aikuisiän sairaus?

Tuttuni isälläkin on ollut vakavia mielenterveyshäiriöitä, tosin ilmeisesti hänellä on diagnosoitu pikemminkin PTSD ja depressiivinen personallisuus. Eikä tuttuni itsekään ole ihan kaikkein stabiilein ihminen maailmassa, on vainoharhaa ja puutteellista tunteenhallintaa.



Onhan noissa häiriöissä usein aika voimakas perinnöllinen komponentti, mikä kannattaa pitää mielessä ennen kuin alkaa tehdä lapsia persoonallisuushäiriöisen kanssa - jos sellainen on vaikea puolisona tai muuna perheenjäsenenä, niin oma lapsi se vasta särkeekin sydämen.

tosi narsisteja kaksivuotiaina tuon määritelmän mukaan. Ilmeisesti ovat kokeneet ihmeparannuksen, sillä ovat nykyään oikein mukavia, sydämellisiä ja empaattisia nuoria, suosittuja kaveripiireissään.

Voi pyhä sylvi teitä psykologeja, en kyllä tunne yhtäkään taaperoa tai leikki-ikäistä jonka aivot olisivat niin kehittyneet, että osaisivat analyyttisesti ajatella, että nytpä olen hurmaava ja viehättävä, kun haluan itselleni jotakin.

Hei ap, kaksivuotias ei ylipäänsä kykene vielä minkäänlaiseen aitoon empatiaan. Empatia on kyky, joka kehittyy varsin myöhään. Kaksivuotias on vielä aidosti itsekäs, vaikka saattaa vanhempien opetuksesta oppiakin esim. sen, että jos joku itkee, häntä mennään lohduttamaan (mikä on vielä ulkokohtainen opittu taito, ei perustu aitoon myötäelämiseen).



Kaksivuotiaat siis peilaavat ympäristönsä reagointitapoja ja tunneilmaisuja.



Vähän olisin utelias kuulemaan, mistä tuollainen sitaatti on peräisin. Liisa Keltinkangas-Järvinen on yleensä aivan järkevä ihminen.



Jos joku oikeasti kokee analysoivansa OMASTA kaksivuotiaastaan tuollaisia, hänellä mitä ilmeisimmin on oma lapsi-äiti-suhteensa heikolla tolalla. Ja silloin voi vain miettiä, mitähän se lapsi kenties oirehtii...

että ihan tavallisetkin kaksivuotiaat on usein aika "psykopaatteja", kuten joku jo sanoi. Ei sen ikäistä voi vielä diagnosoida luonnehäiriöiseksi. Jälkikäteen voi tietysti sanoa, että merkit oli ilmassa jo pienestä pitäen.



Mutta toisaalta kyllä siinä parin vuoden iässä voi alkaa näkyä jo merkkejä kiintymyshäiriöstä, ja siitä huolestuisin jo.

että ihan tavallisetkin kaksivuotiaat on usein aika "psykopaatteja", kuten joku jo sanoi. Ei sen ikäistä voi vielä diagnosoida luonnehäiriöiseksi. Jälkikäteen voi tietysti sanoa, että merkit oli ilmassa jo pienestä pitäen. Mutta toisaalta kyllä siinä parin vuoden iässä voi alkaa näkyä jo merkkejä kiintymyshäiriöstä, ja siitä huolestuisin jo.

lapsen vakavia neurologisia- ja mielenhäiriöitä VOI näkyä jo kaksivuotiailla. Esimerkiksi autismi voi olla havaittavissa jo muutaman kk ikäisellä vauvalla ja useimmat autistiset lapset diagnosoidaan jo alle parivuotiaana.

MUTTA nyt oli kumminkin kyse varsin hienovaraisesta psykologisesta sairaudesta, jonka diagnosointi on haastavaa JOPA aikuisella.

Saati kaksivuotiaalla.

- sinua edeltänyt kommentoija, jolla muuten itsellään on lievästi autistinen lapsi, jonka erityisyys ilmeni kolmivuotiaana, kun lapsi päiväkotiin mennessään alkoi vetäytyä sivuun toiminnasta -

6=8

että myöhemmin todetusta narsismi-häiriöstä voi JÄLKEENPÄIN ajatellen nähdä tiettyjä merkkejä jo pienenä lapsena, kun syy-yhteys on olemassa.



Ettekö ymmärrä lukemaanne? Ei kukaan 2-vuotiaille mitään diagnooseja vielä voi tehdä!

silti normaali ja hyvän kiintymyssuhteen omaava kaksivuotias ei ole empaattinen. Aito empatia alkaa heräillä vasta muutamia vuosia myöhemmin ja on silloinkin vielä aika rajoitettua. Se on kyllä totta, että jos kaksivuotiaan kanssa ei ole luotu pohjaa empatialle, niin lapsi ei sitä välttämättä ikinä voikaan oppia. Olennaista ei kuitenkaan todellakaan ole miettiä, onko 2-vuotias tarpeeksi "empaattinen" vaan että kohdellaanko 2-vuotiasta tarpeeksi empaattisesti ja rakastavasti. Empatia ei lapseen tule tyhjöästä vaan hän peilaa sitä siitä, miten häntä kohdellaan. Ja jos lapsi ei saa osakseen empatiaa, niin tyhjästä on paha nyhjäistä sitten myöhemmin.

että myöhemmin todetusta narsismi-häiriöstä voi JÄLKEENPÄIN ajatellen nähdä tiettyjä merkkejä jo pienenä lapsena, kun syy-yhteys on olemassa. Ettekö ymmärrä lukemaanne? Ei kukaan 2-vuotiaille mitään diagnooseja vielä voi tehdä!

älä ala ainakaan vittuilla muille, jos he eivät osaa lukea ajatuksiasi. Kysyt aivan selvästi aloituksessasi, tunnistammeko lapsemme Liisa Keltinkangas-Järvisen KAKSIVUOTIAAN lapsen kuvauksesta.

Empatia ei lapseen tule tyhjöästä vaan hän peilaa sitä siitä, miten häntä kohdellaan. Ja jos lapsi ei saa osakseen empatiaa, niin tyhjästä on paha nyhjäistä sitten myöhemmin.

Aika paljonhan alkaa olla osviittaa siitä, että persoonallisuushäiriöissä saattaa olla kyse myös isolta osin periytyvyydestä. Joidenkin kaksostutkimusten mukaan geenien osuus saattaa olla jopa 80% luokkaa. Kaiketi aika yleisesti oletetaan, että kasvuymäristö on sitten se tekijä, mikä joko "aktivoi" taipumukset tai sitten ei.

Toisaalta tietysti koko persoonallisuushäiriöiden kenttä on niin täynnä kysymysmerkkejä edelleen - kun diagnostikassakin vielä haparoidaan, on hankala pohtia syntymekanismeja. Vähän alan kirjallisuutta viime aikoina silmäillessäni on tullut sellainen tunne, että lähitulevaisuudessa odotettavissa olevat neurologian alan edistysaskeleet saattavat antaa aika paljon lisätietoa näistä jutuista.

Viime aikoina on saatu paljon tietoa siitä, miten välittäjäaineet ja muut neurologiset ominaisuudet vaikuttavat mielenterveyteen, toisaalta taas ihan lähiaikoina on alkanut selvitä myös se, kuinka dramaattisia vaikutuksia ihmisen varhaisilla kokemuksilla on aivojen rakenteeseen. Eli eiköhän näissä asioissa pyöritä sitä muna vai kana-ympyrää vielä pitkään.

Aika paljonhan alkaa olla osviittaa siitä, että persoonallisuushäiriöissä saattaa olla kyse myös isolta osin periytyvyydestä. Joidenkin kaksostutkimusten mukaan geenien osuus saattaa olla jopa 80% luokkaa. Kaiketi aika yleisesti oletetaan, että kasvuymäristö on sitten se tekijä, mikä joko "aktivoi" taipumukset tai sitten ei.

Toisaalta tietysti koko persoonallisuushäiriöiden kenttä on niin täynnä kysymysmerkkejä edelleen - kun diagnostikassakin vielä haparoidaan, on hankala pohtia syntymekanismeja. Vähän alan kirjallisuutta viime aikoina silmäillessäni on tullut sellainen tunne, että lähitulevaisuudessa odotettavissa olevat neurologian alan edistysaskeleet saattavat antaa aika paljon lisätietoa näistä jutuista.