Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen loppu.
10.04.2008 |
Tuntuu, että olen saanut tarpeekseni. Kukaan ei arvosta tekemääni työtä. Saan vaan kiukuttelua ja rääkymistä osakseni. Tekis mieli kääntyä ja jatkaa matkaa katsomatta taakseni. En tietenkään halua/voi sitä loppujenlopuksi tehdä. Ahdistus on vain niin kova, että en tiedä kauanko jaksan.
Voin huonosti. Olen jatkuvasti jaksamiseni äärirajoilla. Lasten kiukutellessa tuntuu, että ne haluaa tarkoituksella, että mä murrun. Kaikki menee päin persettä ja sitten ei kuitenkaan mikään. Kaikki on hyvin. Pitäisi olla. Tuntuu, että räjähdän. Olen täynnä vihaa ja seuraavassa hetkessä kaikki on ihan ok. Mun pitäisi saada olla hetki rauhassa. Jos lähden rauhoittavalle kävelylle lasten ja koiran kanssa, vähintäänkin 50 metrin välein tulee vastaan koira ja sitten revitään koiraa ja lapsia mihin sattuu ja ja ja ja.
Tekisi mieli paiskata lapsia välillä pitkin seiniä. En tee niin. En tietenkään. Rakastan lapsiani. Imen vihaa sisälleni ja elän sitten sen kanssa. Tuntuu, että pääni sisällä on mehiläispesä. Ajatukset mustuu.
Kommentit (28)
Aloita soittamalla lapsille heti hoitaja jostakin (esim. MLL). Tarvitset nyt aikaa myös itsellesi. Olo voi tuntua siltä että et jaksa enää mutta ihmeesti sitä voimaa kuitenkin saa jostakin - ymmärräthän että kyllä sinä olet kallein aarre lapsillesi ja he arvostavat sinua tässä maailmassa kaikkein eniten vaikka vaikealta saattaakin tuntua!
Mietin sinua täällä - ja rukoilen puolestasi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
iaan. Tyhmää, tiedän.
Äidilleni avauduin tänään ja sanoin, kuinka väsynyt olen. Hän tuli käymään, sanoi, että on kiire. Viipyi 5 minuuttia ja kysyi sitten oven raosta lähtiessään, että " jaksathan sä nyt?" . Sanoin, että näissä rajoissa jaksan kyllä iltaan saakka. Hän katsoi minua kysyvästi ja sanoin, että olen kyllä todella lopussa, mutta ei tässä ole mitään hätää. Siihen sanoi, että " no hyvä, moi" .
Miehelle sanoin päivällä, että olen niin lopussa, että silmissä mustuu vähän väliä. Mies pahoitteli ja ilmoitti sitten, että jää ylitöihin. Tulee vasta lasten mentyä nukkumaan.
Kiitti näist, ei voi muuta sanoa.
He ovat tottuneet näkemään sinut voimissaan niin eivät osaa ajatella nyt että romahdat.
Nyt laitat miehellesi uuden viestin vaikkapa:
" Hei kuule, olen tosissani. Mua väsyttää niin että on huono olo - tarvitsen sinut kotiin välittömästi. oletko 30 min sisällä täällä?"
Itse olen neljän lapsen töissä käyvä äiti ja irroittelen välillä ihan tosissaan. Viime viikollakin tein neljän päivän reissun, ilman perhettä. En ole koskaan tuntenut olevani huono tai riittämätön jne. Kun osaa elää itselleenkin välillä niin kivasti jaksaa. Elämä on liian lyhyt murehtia.
Itse olin samassa jamassa vuosi sitten, sukulaisia asuu lähellä, mutta eihän kukaan nykyään auta lapsiperheitä. Itse hoidatte lapsenne, näin ainakin meillä mummot vain totesivat. Yksi kerta romahdin neuvolassa totaalisesti ja vasta sitten mun puheet alettiin ottaa todesta. Lapsille saatiin tukiperhe, jossa lapset edelleen käy yhden viikonlopun kuukaudessa. (Äitini mielestä niin hävettävä asia, ettei varmaan ole kellekään asiasta kertonut, ei kuitenkaan missään vaiheessa ole ehdottanut että voisi ottaa itse lapsia hoitoon.) Tuo viikonloppu kuitenkin tuntui pahimmassa vaiheessa ainoalta odottamisen arvoiselta asialta ja sen voimin jaksoin pahimman yli. Nyt jo helpottaa, kun pienin nukkuu yöt. Mulla totaalinen väsymys varmaan sai maailman mustumaan. Mieskin vaihtoi alaa ja lopetti reissuhommat eli arki on helpottanut myös sen myötä. Näin jälkeen päin ei voi edes tajuta sitä ahdistuksen määrää, mitä pää piti sisällään. Mutta voimia sulle, kaikesta voi selvitä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
missä päin asut? Olin itse samassa tilanteessa vielä vuosi sitten, haluaisin auttaa sinua. Asun itse pk-seudulla.
Heti helpottaa, kun saan sanottua tämän edes joillekin ääneen. Teille ja miehelleni, että äidilleni.
Mies soitti juuri ja lupasi kiirehtiä. Sanoi hakevansa lemppari ravitolastani ruokaa ja antavansa hartiahieronnan vielä illalla :) Sanoin, että kaipaisin omaa aikaa. Hän kannusti minua lähtemään viikonloppuna synnyinkaupunkiini moikkaamaan vanhoja kavereita ja juttelemaan, koko viikonlopuksi.
Ehkä tämä tästä. Kun vain uskaltaa avata suusa. Sitä vain haluaisi, että kaikilla olisi hyvä. Itsensä unohtaa niin helposti. Varsinkin tässä hommassa, äitiydessä.
Kiltintytön syndrooma vaivaa, haluaisin yltää niihin haavekuviin, joita läheisilläni näyttää olevan. Mieheni ihailee minua ja on aina niin onnellisen näköinen tullessaan töistä kotiin. Ihanan perheensä luokse. Hänellä ei ole aavistustakaan mitä se ihanuus on. Hänhän pääsee nauttimaan vain niistä parhaista paloista.
Vanhempani hehkuttavat aina sitä, kuinka hyvä äiti olen. En malttaisi rikkoa sitä kuvaa. Vaikka toisaalta, eihän väsyminen tee minusta huonoa. Haluaisin vain, ettei heidän tarvitsisi miettiä mun murheita.
Sinua 12 haluan kiittää koko sydämestäni! Olet ihana ihminen! Kaikki te olette! Asumme helsingissä, mutta olen " julkisuuden henkilö" ,enkä haluaisi " paljastua" - kuinka pinnallista, tiedän! Siksi en ole kai hankkinut mitään hoitoapua muualtakaan. Todella typerää, mutta en vain haluaisi ottaa sitä riskiä, että lähtee huhumylly pyörimään. Se veisi voimiani entisestään.
Nyt pienin itkee, menen lohduttamaan.
T: Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siksi viestisi sattui niin syvälle. Paras kommentti, mitä olen meidän perheestä kuullut oli mieheni tädiltä: " He ovat malliperhe. heillä on ihana talo ja asiat kunnossa" . No, siltä se näyttää ulospäin, mutta se on kulissia. Mies on kuitenkin ihan tyytyväinen, mikäs siinä, kun vaimo hoitaa kaiken ja riittää, kun hän käy töissä. Mut mä oon lopussa. Kaipaan arvostusta. Kaipaan sitä, että toinen sanoo:" Lähde jonnekkin ja hemmottele itseäsi, olet sen ansainnut.." Jos sen teen omasta halusta, koen vain huonoa omaatuntoa. Se on just se kiltin tytön syndrooma. Emmä mitään tartte.... Kyllä mä voin tehdä...
Anoppi vaan kehuskelee kavereilleen, kuinka meillä on asiat hyvin. Mut ikinä ei tarjoudu auttamaan tai ottamaan lapsia. Appiukko on auttanut rakennustöissä ja siksi he olivat meillä viime kesänäkin melkein koko kesän. Olin tuolloin viimeisillään raskaana. Kuitenkin jouduin heidät täysin passaamaan, anoppi touhuili ulkona jotain pientä, mutta ei auttanut kotitöissä. Oli kyllä ressaavaa tehdä heidän mukaiset ruuat jne. Mut pakko oli jaksaa, että saatiin talo viimeisteltyä.
Ehkä ongelma olenkin minä. Minulla on jokin kriisi. Pahan alku ja juuri. Lapset vaikuttavat onnellisislta. Eivät ole edes mitenkään hankalia ja kaikilla asiat ihan ok. Nuorimmainen on ollut meidän aativin, alergiaa ja yösyöjä, mutta muuten mitä ihaninn vauva. Miksi en sitten ole onnellinen, vaan välillä ahistaa ja lujaa.
Ja lapset kuvittelevat, että vanhemmilla ei ole muuta elämään, vaativat kaiken, jos niin sallitaan. Imevät sinut kuiviin, vaikka antavatkin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja millaista se on? Onko kellää kokemusta?
t.14
Lapsilla on sekä isä että äiti. Vuorotellen, niin jaksamme paremmin. Ja kyllä yhteisiä koko perheen juttujakin on meillä paljon, lomailua ja lasten harrastuksen parissa viihtyy koko perhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai se täytyy vain myöntää itselleen, että sellaista elokuvien maailmaa ei ole tiedossa. Sitä, että kokee oikeasti saavansa arvostusta lasten hoidosta ja kodin pörittämisestä. Minun miehelläni on vähän sellainen asenne, että " meidän mamma lomailee lasten kanssa, aurinko paistaa ja kaikki on laa laa ihanaa" . Se ei oikein ymmärrä, kuinka finaalissa olen oikeasti.
Olet oikeassa siinä, että loppujen lopuksi tämä on lähtöisin minun (sinun) omasta aloitteesta. Mitäs passaan kuin täydenhoidon hotellissa? Ei minulta ole kukaan sellaista pyytänyt. Itse olen rimani asettanut ja nyt taitaa olla todellakin aika laskea sitä reippaasti. Eilisen Punaisenlangan vieras sanoi viisaasti, että " lapsiperheiden tulisi elää hieman nykyistä boheemimmin. Valoja pois ja kynttilät palamaan. Näin säästyttäisi turhalta siivouspakolta" . Se on totta ja tiedän sen. Silti suoritan pakonomaisesti rutiiniani ja jos sitä en saa tehtyä, tuntuu vielä pahemmalta.
Iltaisin on hyvä olla. Talo on hiljainen. Vanne hellittää otettaan pään ympäriltä. Nyt taidan tehdä niin, että käyn kaatamassa pienen paukun konjakkia ja menen sen kera kuistille tupakalle :) Tupakkaa en tietenkään päivällä polta, sehän ei sopisi tähän " kiltintytön" imagoon. Itse siassa äitini ei edes tiedä, että silloin tällöin käyn polttamassa yhden.
T: Ap
Tai no, mulla on siinä mielessä eri tilanne, että meille on tulossa kolmas vauva, joka sai alkunsa ehkäisystä huolimatta. Koska lapsiluku ei ollut täysi, pidimme tietysti vauvan, vaikka ajankohta on aika helvetillinen lapsen syntymälle. Mutta siis en todellakaan kadu että en ole aborttia tehnyt, mun pää ei olisi sitä kestänyt.
Kuitenkin tilanne on se, että mulla myös on vahva pärjääjä-imago, teen myös julkista työtä, ja tuntuu että kaikkialla pitää olla se iloinen, reipas ja hauska. Vaikka todellisuudessa tarvitsisin tässä tilanteessa apua ja tukea ja pitäisi käydä aika paljon asioita läpi, että osaisin ottaa tämän vauvan ilolla vastaan.
Tällä hetkellä mä en vaan jaksa millään lailla edes ajatella tätä raskautta, väkipakolla teen valmisteluja vauvan tulemiseen, ja tunnen tietysti syyllisyyttä kaikesta.
Noh, mutta ei mulla ollut oikeastaan tarkoitus sanoa muuta kuin että ymmärrän varmaan kohtuullisen hyvin mikä sun fiilis on ja millaisessa tilanteessa olet oman jaksamisesi ja sen pärjääjän kuoresi kanssa.
T: Toinen samanmoinen.
Vierailija:
Heti helpottaa, kun saan sanottua tämän edes joillekin ääneen. Teille ja miehelleni, että äidilleni.
Mies soitti juuri ja lupasi kiirehtiä. Sanoi hakevansa lemppari ravitolastani ruokaa ja antavansa hartiahieronnan vielä illalla :) Sanoin, että kaipaisin omaa aikaa. Hän kannusti minua lähtemään viikonloppuna synnyinkaupunkiini moikkaamaan vanhoja kavereita ja juttelemaan, koko viikonlopuksi.
Ehkä tämä tästä. Kun vain uskaltaa avata suusa. Sitä vain haluaisi, että kaikilla olisi hyvä. Itsensä unohtaa niin helposti. Varsinkin tässä hommassa, äitiydessä.
Kiltintytön syndrooma vaivaa, haluaisin yltää niihin haavekuviin, joita läheisilläni näyttää olevan. Mieheni ihailee minua ja on aina niin onnellisen näköinen tullessaan töistä kotiin. Ihanan perheensä luokse. Hänellä ei ole aavistustakaan mitä se ihanuus on. Hänhän pääsee nauttimaan vain niistä parhaista paloista.
Vanhempani hehkuttavat aina sitä, kuinka hyvä äiti olen. En malttaisi rikkoa sitä kuvaa. Vaikka toisaalta, eihän väsyminen tee minusta huonoa. Haluaisin vain, ettei heidän tarvitsisi miettiä mun murheita.
Sinua 12 haluan kiittää koko sydämestäni! Olet ihana ihminen! Kaikki te olette! Asumme helsingissä, mutta olen " julkisuuden henkilö" ,enkä haluaisi " paljastua" - kuinka pinnallista, tiedän! Siksi en ole kai hankkinut mitään hoitoapua muualtakaan. Todella typerää, mutta en vain haluaisi ottaa sitä riskiä, että lähtee huhumylly pyörimään. Se veisi voimiani entisestään.
Nyt pienin itkee, menen lohduttamaan.
T: Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jostain syystä ei vain meillä ole. Eikä lohduta, että teillä on niin!
kaipa se on mun vika, ku oon vaan tehny, kun toinen on jättänyt tekemättä ja päästänyt ukon liian helpolla. Ja anoppi on ikänsä passannut poikaansa.
Ja jos mä en tee, ne kestä sotkua yms. ympärilläni joten pakkohan mun on ne kotihommat sitten tehdä, ku en pysty olemaan!
Äiti ajattelee: isä pääsee päiväksi töihin ja sillä on siellä aina kivaa
Isä ajattelee: äiti saa olla päivät kotona ja sillä on siellä aina kivaa
Isän pitää ottaa osaa kodin pyörittämiseen ja äitien pitää uskaltaa jättää lapset isälle hoitoon!
Boheemia otetta elämään, lähde lasten kanssa piknikille koko päiväksi, hullutelkaa...hankkikaa vaikka siivooja. Hankkikaa muistoja, pitäkää retkipäivä kerran viikossa.
Ihan nappiin sanoit! Mut kuinka hitossa tätä tilannetta pystyy muuttamaan?
Mies alkoi puhua, että jos lähtisit jo nyt töihin (tarkoitus oli jäädä vuodeksi hoitovapaalle). Sanoin suoraan, etten mä jaksa. Kolmen alle kouluikäisen hoidossa kuskaus, kolmivuorotyö, 1 ala-asteikäinen esimurkku ja 1 yläasteikäinen, jolla vaativa harrastus. Kuka ne kotityöt tekee? Ja nuorimmainen ei nuku edes täyttä yötä vielä. Mies lupasi auttaa enempi. Sitten laskettiin, ettei rahallisesti edes kannata. Eli SAAN vielä vuoden rauhassa pyörittää tätä rumbaa...
Mitenhän tuon miehen sais heräämään? Kun ei puhe auta. Jotain radikaalia? Häivyn vaan ilmoittamatta johonkin? Kolmen alle kouluikäisen kanssa, heh?
Ja jos lapset ovat fiksuja, he huomaavat, että kaikki ei ole niin hyvin kuin voisi olla.
On mahdollista kokea aitoa riemua elämästä ja lapsista ja perheestä. Mutta se vaatii rehellisyyttä itseäsi kohtaan.
Rakastakaamme siis armolla ja totuudella
ja neuvola EI huomannut synnytyksen jälkeistä masennustani -
tai ei osannut/ halunnut huomata?
itselläni on sairas lapsi- ja hakeuduin vertaistukiryhmiin- sain sieltä virtaa
myös perheterapia kannattaa
ja mll kahvilat ja srk perhekerhot--
avoin päiväkoti tarjoaa edullista lapsiparkkia
mll:n hoitsut ovat loistavia- kallitta vaan-8,40 e tunti
neuvolalta saa ilmaista tai edullista kotipalvelua masentunut äiti- ja ilmaista psykologipalvelua myös-huom!!!
Alue: Aihe vapaa
Soita vaikka MLL:stä hoitaja lapsille. Pari tuntia viikossa omaa aikaa on jo hyvä alku.
Myös neuvola voi auttaa.