Auttakaa!

Mun mies on ollut TODELLA sitoutunut lapsiimme ihan vauva-ajoista lähtien. Jopa siinä määrin, että minä oman synnytyksenjälkeisten masennusteni kourissa lopetin imetyksen kun isä häiritsi vahvasti kiintymystä äidin ja vauvan välillä.



Nyt osani tässä perheessä on ruoanlaittajana, pyykinpesijänä, laskujen maksajana, työssäkäyvänä perheen elättäjänä, siivoajana, kaiken hyvän järjestäjänä (esimerkiksi kaiken jouluun liittyvän tein minä).



Minulla ei ole auktoriteettia lapsiin. Jos sanon lapselle, että nyt puetaan ja lapsi vain jatkaa juoksuaan ja inttää että haluaa pukea tässä tai täällä tai sitä ja tätä ja minä yritän pysyä vahvana, isä tulee väliin ja juoksee paidan kanssa lapsen perässä.



Isä antaa paljon asioita periksi, on aina antanut enemmän, ollut kärsivällisempi kuin minä. Minä lähden töihin ennenkuin lapset heräävät ja tulen töistä, kun lapset on jo haettu päiväkodista. Minun roolini lasten elämässä on vähäinen, enkä tunnu kelpaava hampaiden pesijäksi. Isä on sankari, jonka huomiosta lapset kilpailevat.



Roolini vaimona on olematon. Mieheni näkee vain lapset, meillä ei ole mitään yhteistä, olemme erittäin harvoin kahdestaan.



Tunnen itseni ulkopuoliseksi perheessä. Mikäli sanon asioista, siitä seuraa sota jonka tuoksinassa mies osaa olla hyvinkin aggressiivinen.



Tunnen olevani umpikujassa. Mitä ihmettä voin tehdä? Voi hyvä ihme, mitä niin?