Voiko kukaan ymmärtää? Olen helpottunut kun äitini on kuolemaisillaan.

muutama vuosi sitten. Vaikka hänen sairautensa oli suhteellisen lyhyt, tuntui hänen poismenonsa suurelta helpotukselta. En edes itkenyt hautajaisissa, vaikka hän olikin eläissään minulle hyvin rakas.

Ensinnäkin - mistä sitä oikeastaan kokee vapautuneensa? Siitäkö että oikeasti pääsee elämään omaa elämäänsä vai siitäkö, niin kuin joku sanoikin, että äiti pääsee tuskistaan ja itse pääsee myötäelämisen tuskasta.



Ja vaikka kyse olisi aidosta vapautumisen tunteesta niin sitäkin kannattaa miettiä, että miksi kuolema on ainoa joka vapauttaa. Miksi niitä asioista joista tunetee vapautumisen riemua ei voi muutoin käsitellä.



On nimittäin aika lähellä ajatus, että kyse ei ole vapautumisesta vaan pakenemisesta. Usein se kuitenkin on niin, että niitä asioita joita pakenee ei pääsekään karkuun vaan ne seuraavat perässä.

Vanhempani ovat terveitä ja hyvinvoivia, minulla on kolme sisarusta ja napanuora katkaistu ajat sitten. Äiti ei todellakaan ole läsnä kuten kuvasit. Silti pystyn ymmärtämään sinua.

On lohdullista tietää, että en ole aivan kummajainen näiden tuntemusteni kanssa. Tottakai äitini on minulle rakas vaikka olemmekin ottaneet kasvukivuissamme monesti yhteen. Välillä vaan ahdistaa niin lujaa kun hän soittaa joka päivä kaksikin kertaa ja kyselee vaan, että mitä kuuluu, mitä teen, miten lapset voi... Olen ollut todella raivoissani välillä ja jos mulla on huono päivä, en välttämättä edes viitsi aina vastata.



Välilä kun äidilläni on ollut rahavaikeuksia tai muita ongelmia esim auton kanssa, olen ainut jolle voi soittaa ja purkaa pahaaoloa. Ja hän ei ole tajunnut lainkaan sitä, että jos vaikka soittaa kesken työpäiväni, en välttämättä todellakaan voi lähteä yhtäkkiä sadan kilometrin päähän työntämään jotain helvetin autonromua käyntiin... ja niin päin pois.



Tulen varmasti reakoimaan kuolemaan monin tavoin, en taatusti tiedä vielä millä tavalla. Mutta jotenkin olen aivan täynnä tätä.



ap

Ongelma on vain siinä, että ellet pääse asiasta yli, hänen äänensä tulee vaikuttamaan valintoihisi hänen kuolemansa jälkeenkin. Suosittelen siis lämpimästi, että jotenkin työstät asiaa nyt kun hän vielä elää. Koeta tietoisesti nähdä itsesi itsenäisenä aikuisena ja olla kiitollinen äidillesi siitä hyvästä, jota olet häneltä saanut ja sanoa se hänelle. Niin sinun ei tarvitse ainakaan jälkikäteen miettiä, että jotain tärkeää jäi sanomatta tai tekemättä.

Isä kuoli vuosi sitten aika äkkiä syövän toteamisen jälkeen. Oli helpotus nähdä, että kivut loppuivat. Huomasin myös toisen helpotuksen tunteen valtaavan minut hiljalleen: ei ainaista kädenvääntöä joka asiasta. Tunsin olevani tietyllä tapaa vapaa. Tajusin isän kuoleman jälkeen, että häneltä kysyttiin kaikkeen lupa. Kaikki asiat tehtiin hänen mielensä mukaan.



Isä oli minulle hyvin, hyvin rakas. En toivonut hänen kuolemaansa. Kuolema avasi minulle kuitenkin jotain uutta. Ikinä en ole tästä kenellekään sanonut, enkä aio sanoa.

osa sitä luopumisprosessia jota käyt läpi. Ymmärrän kyllä mitä ajat takaa.

Olen pahoillani. Itse olen muutaman vuoden nuorempi, äidilläni on syöpä. Emme vielä tiedä sen vakavuutta tai siis, onko välittömästi kuolemaksi vai ei. Olin lapsena hyvin kapinallinen äitiäni kohtaan, nykyään olemme lähentyneet valtavasti, enkä kestäisi menettää häntä.

ja tavallaan ymmärrän- kärsimyksen loppu voi helpottaa.



mutta se kun sanot että helpotut siksi kun voit tehdä omia ratkaisuja nyt- särähtää korvaan. mietin tässä että onkohan kyseessä joku defenssimekanismi. että jotenkin yrität itsellesi selvittää miksi olisi hyvä kuolema. etteä yrität jollakin perustella ettei tarvitse kokea itse niin paljon menetyksen tuskaa.



kaikkia tunteita tulee. niin hyviä kuin pahoja. ei niistä tarvitse syyllisyyttä kokea, jos sitä mietit. ei mikään tunteminen ole kiellettyä. mutta uskon että kun äitis kuolee yllätyt vielä itse mitä kaikkia tunteita tulee.

Itsellä iäkkäät, sairaat vanhemmat ja olen ainoa lapsi. Vanhemmat sairastelleet jo pitkään, ja olen koko aikuiselämäni joutunut tekemään elämääni koskeneet päätökset heitä silmällä pitäen. He ovat äärimmäisen rakkaita, mutta esimerkiksi haaveeni ulkomaille muutosta ovat aina kariutuneet siihen, että en halua heidän jäävän yksin. Onhan heillä ystäviä jne., mutta ei se ole sama asia.



En silti tiedä enkä edes halua ajatella sitä hetkeä, kun heidät oikeasti menetän.

Isäni on iäkäs (75) ja niin vakavasti masentunut, että hän hoidosta huolimatta pohtii itsemurhaa. Olen ajatellut, että se olisi ihan hyväkin ratkaisu, koska hänelle ottaa vanheneminen ja voimien väheneminen todella koville. Hän on niin hermostunut ja ahdistunut, ettei hän pysty tekemään käytännössä juuri mitään. Toimintakyky on mennyt. Olemme jo puhuneet kaikki asiat selviksi, niin että mitään ei jää kesken, jos hän päättää lähteä.

Hän oli jostain syystä kiinni omassa isässään eikä uskaltanut sanoa tälle vastaan. Minun lapsuudessani meillä oli kotona sohvat, jotka oli tulleet hänen isältään, siis minun isoisältäni.

Kun isoisäni kuoli, vasta sitten äitini uskalsi vaihtaa sohvat uusiin.



Olen monesti pohtinut, mikä siinä oli taustalla...

Äitini kuoli viime tammikuussa nopeasti edenneeseen syöpään. En surrut vaan melkein odotin välttämättömän tapahtuvan. Meillä ei olleet hyvät välit. Yhteistä sinun suhteeseesi on myös jollakin tavalla kiinteät välit. Siis vaikka äitini oli ilkeä kuin mikä ja arvosteli minua ja tekemisiäni mennen tullen olimme jollakin tapaa ihmeen kiinni toisissamme. Yritin koko aikuisiän pyrkiä eroon hänestä siinä onnistumatta. Kun kuulin äitini kuolleen ensimmäinen ajatukseni oli vapaus. Tuntui, että pystyin hengittämään syvään. Olen ollut vain helpottunut hänen poismenostaan. Surullinen olen ainoastaan siitä, etteivät lapsemme tunteneet häntä, koska olivat vielä niin pieniä. En ajattele näin kostonhimosta vaan sen takia, että suhteemme oli mahdoton- täysin kieroutunut ja silti meidän oli pakko olla tekemisissä keskenämme, koska olimme niin läheistä sukua. Olen pystynyt jakamaan näitä ajatuksiani vain mieheni ja parhaan ystäväni kanssa.

vaikka en oman äitini kuolemaa mitenkään odota, on ihan tervekin.



Esimerkkinä on enoni, jolla oli alkoholiongelma, mutta oli ilmeisesti aika kiinni äidissään. Äiti syvästi paheksui alkoholinkäyttöä. Kun äiti kuoli 91v kuoli, poika lopetti viinanjuonnin kokonaan ja oli siinä vaiheessa siis 55v.

Pääsi jotenkin vasta sitten irti äidistään ja otti itse vastuun elämästään.



Isäni on kuollut ja viimeiset 10v oli sellaista kärsimystä hänelle, että todella toivoin hänen kuolemaansa ja olin helpottunut kun se lopulta tapahtui.