olen AINA vihainen, kun lapsi satuttaa itsensä:(

... mutta tunne-elämässäsi taitaa olla jotakin todella pahasti vialla.



Mulle ei tulisi mieleenikään alkaa ärhennellä, jos lasta sattuu. Tilanteesta riippuen lohdutan enemmän tai joskus totean reippaasti, että " harmi, kun kaaduit, onneksi ei tullut iso vahinko."



Aina kuitenkin empaattisesti, en tosiaankaan alkaisi rähjätä.



Hyvä kuitenkin, että tiedostat asian ja voit alkaa tietoisesti muuttaa käyttäytymistäsi toiseen suuntaan.

Koskaan ei tullut lohdutusta muutakuin ärräpäitä. Ei lapset tahallaan kaadu. Äitini oli muutenkin aina sellainen ns jälkiviisas. " Mitäs menit sinne" , " pitikö nyt noin tehdä" jne. Vieläkin on samanlainen; yksi kerta kaadoin termariin kylmää vettä sen jälkeen kun siellä oli ollut tulikuumaa kahvia ja totta hitossa se meni rikki. Äitini sitten siihen että no, oliko pakko kaataa sitä kylmää vettä sinne heti. Ai että mulla paloi niskavillat ja huusin hänelle että helvetti kun sä olet aina ollut tollanen.



Nykyisin lohdutan heti lastani, sillä en halua tulla samanlaiseksi kun äitini on.

Mun äiti oli juuri sellainen, kun kaatui tai loukkasi itsensä, niin se alkoi huutaa. Samoin jos rikkoi vaikka astian, niin se ei antanut siivota vaan raivoten halusi ehdottomasti itse tehdä sen ja samalla valitti ja valitti.



Aikuisiällä olen huomannut, että samat piirteet jatkuu. jos vaikka kerron, että meillä on töissä yt-neuvottelut ja voin joutua irtisanotuksi, niin äitini alkaa huutaa asiasta. (kuuntelin tätä vuosi sitten...) Tai jos kerron, että hukkasin vaikka korvakorun, niin takaisin tulee huutoa. Jos sanon vaikka olevani väsynyt töistä, niin siitäkin hermostuu heti. Tuntuu aika pahalta, kun olen aikuinen ja huolehdin asioistani, mutta silti edelleen empatiaa en saa vaan kauheaa huutoa.



Sanomatta selvää, että äitini on narsisti ja koko maailma pyörii hänen ympärillään. Hänen pahat olonsa ovat kaikkein suurimpia, jokainen virhe on aina jonkun muun syytä jne.



Rakastan äitiäni, mutta samalla vihaan...

mikä sua riivaa? miksi et ole tyytyväinen mihinkään? Jos huutaa senkin jälkeen, sano ettet jaksa kuunnella ja kävele pois, sulje ovi perässäsi. Äläkä ota yhteyttä, anna hänen hautoa ja teeskennellä laupiasta samarialaista ja vuodattaa krokotiilin kyyneleitä. Ja kun aika tulee, että puhutte taas, älä mene syytöksiin mukaan, kysy: joko se syyttely taas alkaa? ei tätä jaksa, jatketaan toiseen kertaan, ja kävele taas ulos. Ole mielummin ilman äitiä kuin alistut pomppupalloksi, jossa vain sinä saat pahan mielen, eikä kukaan kehity mihinkään suuntaan.

Äitini on aika samanlainen kuin 4:n äiti. Häneltä puuttuu täysin empaattisuus, siis todella aivan kokonaan!

Ärtymyksen ja suuttumuksen läpi kuitenkin aina paistoi kova huoli, ei vaan jotenkin osannut ollenkaan empaattisesti kohdata näitä tilanteita.

Kamalinta oli kun koulun lääkärintarkastuksessa löytyi sydämestäni vikaa ja minun olisi pitänyt itse kertoa tästä äidille. Onneksi terveydenhoitaja sitten kuitenkin soitti ja selitti jatkotutkimukset ym. ja äiti sai sulatella rauhassa asiaa.

Nyt aikuisena välttelen viimeiseen asti kertomasta äidille vastoinkäymisistä ja varsinkin terveydentilaani liittyvät seikat yritän pitää poissa hänen tiedostaan.

lapsuus meni äitipuolen hakattavana, kukaan ei tosiaankaan lohduttanut minua missään tilanteessa. tein niin tai näin, niin aina tuli turpiin..

itseasiassa näin aikuisena (34v:)) olen tajunnut, että en todellakaan ole lapsuudessani saanut kokea rakkautta, edes omalta isältäni, joka antoi äitipuolen hakata minua sun muuta.

eli--perimmäinen kysymys on, kuinka oppia antamaan rakkautta, kun ei ole sitä itse saanut? yritän selvitä ilman kallotohtoria, mutta välillä ottaa koville:))



ystäväni onkin todennut, etten tosiaan ole mikään herkkä ja empaattinen kanaemo, ja sanonut suoraan, että älä tee enempää lapsia..

No, ehkä positiivistä tässä on se, että lapseni ei itke joka pikku kolhua vaan itkee jos todella sattuu. Mutta yritän antaa hänelle nyt kolhuistakin huomiota ettei hae sitä huomiota väärin joskus myöhemmin vaikka teini-iässä.



Nyt seuraavaksi kun kaatuu niin ota syliin ja hali oikein kunnolla ja puhalla pipiin:)



t. 3

että se on väärin ja yritän muuttaa käytöstäni. Olen oppinut sen äidiltäni myös.

Lukaiskaapa Liisa Keltikangas-Järvisen kirja Tunne itsesi, suomalainen. Kyse on vanhemmilta peritystä vihamielisestä kasvatuksesta. Lapset ovat tällaisessa perheessä pääosin riesa.



Minun kotonani oli samanlaista. Jos kaaduin ja satutin itseni, ensimmäinen reaktio oli vaatteiden mahdollinen rikkoutuminen, ei se miten minun kävi. Nyt yritän tehdä töitä, etten siirtäisi kasvatusmalliani lapsilleni:-(

että olen ensin sata kertaa kieltänyt vaikka juoksemasta, kiipeämästä pöydälle/hyllylle, tms, ja silti hän tekee niin ja loukkaa. Sanon, että no ymmärrätkös nyt miksi äiti kielsi?!? Tottakai katson miten kävi, ja puhallan kipeään polveen ja lohdutan, mutta olen myös vihainen, kun minua ei toteltu. Ehkä lapsikin siitä sitten oppii, miksi äiti joskus kieltää.



Turhasta rutinasta ärähdän myös. Meidän tytöllä kun on joskus tapana vääntää itku siitäkin, jos veljen lelu esim. hipaisee häntä hiuksiin kun veli kävelee lelu kädessä siskonsa ohi. Ääääää, XXX löi mua tukkaan lelulla. Erotan kyllä kipuitkun ja väkisin väännetyn kitinäitkun. Silloin en ala säälittelemään, vaan totean että voivoi, kitinä seis.



Mutta jos lapsi loukkaa ilman omaa syytään, tottakai lohdutan ja annan sympatiaa. Samoin jos veli ihan oikeasti löisi siskoaan lelulla päähän niin lohdutan tyttöä ja torun veljeä, jonka täytyy halata ja pyytää anteeksi. Lapset saa paljon syliä, suukkoja ja halauksia, vaikka ihan joka itkuun en reagoikaan ryntäämällä välittömästi lohduttamaan.