Miksi mun lapset kokoajan tappelee, itkee, vinkuu ja valittaa?

kun molemmat on pahimmassa riiviöiässä. Tuosta se vain helpottaa.

Meillä vajaa 4 ja vajaa 2 vuotiaat. Kyllä menee hermot jatkuvasti. Ja aina kaduttaa. Ottaa päähän kun ei ole pidempää pinnaa. Ei olisi kyllä arvannut millaista lapsiperhearki on. ONNEKSI huomaan että koko aika helpottaa. Vauva+taapero yhdistelmä oli paljon rankempi kuin leikki-ikäinen+taapero.



Jospa se tästä, koitetaan nauttia täysillä niistä hyvistä hetkistä jotta jaksetaan ne vaikeimmat ajat!

Pelkään kokoajan satuttavani herkän lapseni psyykeä. Toisinaan en ole lainkaan varma, pelaako lapsi, eli testaileeko minun empatiapuoltani vai onko oikeasti täysin haavoittunut.



Se on jotenkin pelottavaa. Siksi on vaikeaa käyttää noita uhkaus-menetelmiä.



Lapsi syö paljon käsiään ja vähänkin jos rajoitan käytöstään, hän sanoo haluavansa mennä nukkumaan. Silloi minusta tuntuu, että hän on ehkä masentunut, kuten itse olen.



Hetkeä myöhemmin hän tekee talon kaikki kielletyt asiat, kikattaa todella ärsyttävästi kun hermostun ja kun lopulta hermostun, hän juoksee pienemmän kumoon.



Lapsi lyö paljon ja menettää hermonsa välittömästi ruveten huutamaan täysillä jos esimerkiksi ruoka tarttuu hampaisiin.



Hitsi kun aina tietäisi missä kulkee se normaalin raja, että onko syytä huolestua, muuttaa suuntaa, tehdä asiat oikeammin!



Neljä vuotta sitten olin varma, että tulen olemaan aina lapseton. Se teki kipeää. Nyt tilanne on aivan toisenlainen. Huh, miten elämä heittelee.



Naapurin tyttö sanoi, että on normaalia että lapset ilmaisevat itseään ja minun tulisi kehittyä vanhempana. Se on totta, mutta tietysti helppo sanoa sellaisen, jolla ei ole päivänkään kokemusta minun arjestani. Pyysin häntä sitten päiväksi istumaan sohvallemme ja kuuntelemaan kuinka lapset ilmaisevat itseään, kuinka ihanaa se on kun ne huutaa iloissaan ja suruissaan, hakkaavat seiniä, pöytiä, tuoleja, patteria, ikkunaa, renkuttavaT uunin luukkua ja kaappien ovia, TAUKOAMATTA! Ja kun ne nukkuvat päiväunensakin eri aikoina, ei täällä ole hetkeäkään, valehtelematta sekuntiakaan hiljaista!



Mun lapset ei istu lattialla lukemassa kirjoja, ne repii ne, ne tuhoaa kaiken. Mun lapset ei laita ruokaa suuhunsa, ne ei syö mitään, huutavat nälissään ja heittelevät ruokaa ympäriinsä. Kun yritän auttaa, he raivoavat niin, että syöttötuoli kaatuu. Ja sitä ruokaliisteriä minä raukka siivoan minkä ehdin.



Savu nousee korvista. Onneksi on tämä foorumi jossa purkautua.



Kiitos!



ap

Isompi 2,5v koettelee äitinsä hermoja sen minkä ehtii.

Pöydillä kiipeillään, lattioille räitään, joka asiaan pannaan vastaan, päiväunia ei nukuta... Ja sitten päälle vielä potta kammo jonne ei kakata, pissitään kyllä.

Nuorempi 11kk, vinkuu koko aika kun isompi jyrää päälle tai räkii.



Mulla on kanssa todella lyhyt pinna, en saa sitä venymään ääripäilleen, koska vinkuminen ottaa aivoon. Ja koko aika jonkinmoista vikinää kuuluu, koska isommasta on niin ihanaa kun pienempi itkee. Ja kun pienempi itkee, isompi päästää räkäset naurut ja räkäsee päälle.



Mä niin yritän, mä koitan kaikinkeinoin pitää itteni kasassa, mutta ei. tää ei oo helppoa!!

Mä oon ihan poikki, niin väsyny, että kun nämä menee illalla nukkumaan, niin mä huokasen helpotuksesta ja rukoilen seuraavan päivän olevan helpompi. Mitä se ei sitten kuitenkaan ole.



Mä en haluaisi olla huutava äiti, en sitten missään nimessä.

Illalla kun peittelen isomman nukkumaan, niin sydäntä riipaisee kun kuitenkin hän sanoo hyvät yöt, pyytää halit ja pusut.

Sillon mua itkettää.

Ja taas mä rukoilen voimaa että en huuda seuraavana päivänä.

Kuitenkin huudan.



Kuten ap sanoi, tämä on oravanpyörä, josta ei tunnu olevan ulospääsyä.

Ei oo tietä mistä mennä. On vain tämä tie, ja kai se on kuljettava.

Rukoilen vain voimia, että kestän tämän ikävaiheen enkä kävele ovesta ulos.

Tämä on niin rankkaa :(

LAITA ne lapset nukkumaan yhtä aikaa!! Se oli ainakin itselleni elinehto. Se onnistuu kyllä, varmasti, jos niin päätät. Muutat sitä vuorokausirytmiä niin että uni tulee molemmilla niin päivällä kuin yölläkin yhtä aikaa. Meillä on lapset aina nukkuneet yhtä aikaa, ilman sitä olisin kai seonnut...



Toinen mikä tuli mieleen: saavatko lapsesi sokeria? Jos saavat, älä anna enään. Syötä terveellistä ruokaa, jolloin käytöskin SAATTAA parantua. Me olemme huomanneet että liika sokeripitoisuus ruoassa voi aiheuttaa riehumista ja kurittomuutta.

Käytännössä voi olla vaikeaa sitä saada, mutta jos on mahdollista, käyttäkää sitä, vaikka sitten ihan säännöllisesti!

ap tuossa jo kirjoitteli ruokailustakin.



Meillä on sama. Nuorempi kyllä syö kaikki mitä annetaan, se on helppoa.

Mutta esikko ei millään. Joka ruuasta tapellaan, se räitään suusta, halutaan syödä ite, kuitenkaan ei syödä, käskee äidin syöttämään, mutta kuitenkaan ei anna syöttää.



Ja meillä ei olla minuuttiakaan hiljaa, koko aika joku paikka paukkuu.

Joka paikka tuhotaan. Seiniä hakataan, lattiaa paukutetaan...

Ja äitin pää meinaa hajota.



Karehdin niitä äitejä, joilla lapset katsoo vaikka pikku kakkosen rauhassa soffalla, istuvat sen 20min hiljaa.

Mutta ei meillä. Meillä tungetaan vessaankin mukaan vaikka ei pissata, lutrataan vetellä tai pemistetään vessapaperirulla. Ja jos laitan oven kiinni, niin pienempi tuntee sen nahoissaan.

Isompi kostaa kaikki mun kiellot pienemmälle.



Neuvolastakaan ei saa tähän apua.

Voivotellaan ja sanotaan että se menee ohi.

No aha, selvä. Tämän mä tiesinkin. Mutta onko se ihan tervettä että äiti huutaa pääpunasena kun lapsi vouhkoo ja kiusaa pienempää.

Tai lyö äitiä tai lyö isiä... Jopa lemmikit kokee kohtalonsa isomman raivokohtauksista :(



Ja kun kiellän tekemästä jotain, niin se asiahan tehdään, mutta tuhat kertaa tuhoisemmalla tavalla. Mua niin surettaa että kaikki kirjatkin on revitty tahallaan, vain sen takia kun olen käskenyt lukemaan nätisti.



Joskus tuntuu etten mä jaksa enää, kuitenki sitä herää uuteen päivään aamulla ja ottaa taas vastaan iskut.

Pelkään jo valmiiksi, minkälaiset välit meillä on, kun esikoinen on isompi.

Puhuuko hän äidilleen? Rakastaako mua enää?

Kun hän muuttaa pois kotoa, käykö hän enää kotona? Soittaako hän äidilleen?



Näitä elämän pieniä kysymyksiä, mutta kuitenkin niin suuria.

Tuo on niin totta täälläkin, että isompi nauttii kun pienempi itkee. Siinä on musta jotakin tosi eläimellistä. Ja minun tehtäväni olisi kasvattaa ja kitkeä tuollainen törkeys pois! Ja millä avuilla? En osaa...



Nyt ihan viime aikoina olen antanut pojan ottaa kaupassa kaakovanukasta, koska se on hänen herkkuaan. Tajuan, että poika on saanut joka päivä jotakin hyvää nyt kesäaikaan. Hyvä huomio, 13. Kiitos vinkistä, meillä ei syödä enää mitään hyvää! =) Ei mutta oikeasti, nämä ajatukset on todella kullanarvoisia. Tässä itse jotenkin helposti " sokaistuu" eikä näe mitään järkevästi.



ap

Meillä lapset nukkuu yhtäaikaa, jos isompi nyt suostuu päiväunille.

Siitäkin nykyään tapellaan. Joskus nukutaan ja joskus ei.

Tänään nukuttiin, mikä oli luksusta, huomisesta en tiedä vielä.

Mutta huudattamaan en ala isompaa, siitä kärsii äitin pää, sekä pienemmän päiväunet.



Tääläpäin ei lastenhoitajaa saa tollasiin syihin. Ei mistään hinnasta.

Ainut vaihtoehto on kunnallinen päivähoitola, mutta hitto ne maksaa =O!!

Ollaan sitä kyllä harkittu, ja katsotaan nyt syksyyn asti, miten äidin pää kestää. Se on äidistä itestään nyt kiinni, laitetaanko esikko hoitoon vai ei.



Ja meillä ei sokeria saada. Ainostaan perjantaina on namipäivä.

Silloinkin saa lakun tai muun pienen namin.

Ja ainut sokerillinen juoma on saunassa tilkka limsaa =).

Viikolla meidän herkut on porkkana tikut, kurkku kuutiot, raa' an perunan palat, näkkileipä, tai jotain muuta tuon tapaista.

Joskus, todella harvoin, iltapala leivän kanssa saattaa saada kupin kaakaota.

Mä sain lääkäriajan! Mulle tuputettiin lääkitystä, jota kokeilin, mutta joka tavallaan halvaannutti minut koko maailmasta. Olin ihan pihalla.



Sitten sain keskusteluapua, jossa aloin kertomaan kuinka pinna on kireällä ja kuinka joskus tuntuu, että tekisi mieli kuristaa lasta. Siis pelkkä tunne! Minulta sitten tivattiin näitä tunnetiloja lisää ja sanottiin, että heillä on velvollisuus ottaa yhteyttä lastensuojeluun, jos pelkään satuttavani lapsiani.



Eli siihen loppui purkautuminen ja keskustelu tunnetiloistani.



Pitää olla ihan tsyt tsyt vaan hissukseen ja näyttää yhteiskunnalle että helvetin hyvin menee!



ap

Monesti ihmettelimme miksi meidän lapset on niin riehujia ja siskon lapset niin kilttejä (heillä syödään terveellisesti). Kunnes kerran näimme ihan selkeästi syyn (tai ainakin osasyyn). Lapsemme leikkivät kiltisti muiden kanssa kunnes annoimme heille karkkia. Syönnin jälkeen kiltti leikki vaihtui välittömästi hirveäksi juoksuksi ja riehumiseksi. Kumpikaan ei totellut mitään vaan huusivat vain kun komennettiin. Ero oli niiin selvä että päätimme pitää huoli ettei sokeria anneta liikaa.

Siis joo, kato äitien pitää olla super ihmisä, meidän kuuluu sietää kaikki mitä lapset tekee. Me ei saada valittaa, ei missään tapauksessa!!



Mä en edes uskalla sanoa neuvolassa mun tunteita ääneen, koska pelkään just noita lastensuojeluviranomaisia. Ja kun en todellakaan ole oikeasti toteuttamassa mielikuviani.



Kaikilla äideillä käy joskus mielessä, että hitto kun tekis mieli heittää sut seinään, laittaa sut pihalle seisomaan pakkaseen tms, mutta kuitenkaan me emme niitä tee.



Meillä ei oo apua edes leikeistä, ei ulkoilusta, ei muustakaan energian purkamisesta. Pihalla ollaan nätisti, mutta kun sisälle pitäis tulla syömään tai muuta, niin heti alkaa kiukku ja äitiä vihataan taas sydämen pohjasta.





Toivon vain, että tämä vaihe menee nyt nopeesti ohi.

Koitahan jaksaa, ihanaa että vertaistukea osui kerrankin tälle törkypalstalle =)



Mulla on heti puolet keveämpi olo.



*Halaus*

Samoin sinulle ap.



Eiköhän me tämä kestetä.

Ihana kuitenkin huomata, että muillakin on ville vallattomia, eikä meidän lapsi olekaan ainut täystuho.



*hali takaisin*



12

Tänään olen varmaan koko päivän vain " huutanut" ja uhannut tukkapöllyllä ja ottanutkin ns hellästi ohimosuortuvasta kiinni ja huutanut ja taas kerran huutanut. Mä huomaan että en kohta osaa puhua normaalisti kun mäkätän ja sellainen en halua olla. Olen kahden mun lapsen kanssa ja välillä hermot on kireellä kun viulun kieli. Huutaminen on kausiluonteista sillä välillä on kausia kun napero ei ole riiviö. Kait se tästä... Rakastan häntä mutta välillä kiroan itsekseni ja lujaa että helvetti kun menin hänet tekemään. Mutta elämää tämä vain on ja kohtahan nämä tenavat on isoja.



Koita jaksaa ap:)

Menin joka ilta/yöaamuyö (milloin nyt sattui ehtimään) nukkumaan pää humisten ja särkien, korvissa kimeä ulvonta, kulmat rutussa ja suu tiukkana viivana.



Esikoisen kanssa elämä oli niin lupsakkaa, että en osannut mitenkään arvata, mitä on luvassa kahden lapsen kanssa. Ja meille kun siunaantuivat maailman sairastavaisimmat lapset, kuopus ei nukkunutkaan ikinä -siltä se tuntui.



Muistan tuon vihan tunteen lapsia kohtaan, se oli hirveää! Jos vanhempi tuntee vihaa omia pieniä lapsiaan kohtaan, kyse on hyvin usein vain äärettömästä väsymyksestä, ei mistään mielenterveysongelmista!



Onko sinulla koskaan omaa aikaa? Jos ei ole, JÄRJESTÄ sitä! Kerran viikossa ainakin olet ilman miestä ja lapsia muutaman tunnin. Hanki harrastus, osa-aikatyö, käy kävelyllä, mikä tuntuu parhaiten rentouttavan. Jaksat olla pitkäpinnaisempi äiti ainakin muutaman hetken oman aikasi jälkeen :)

Sama juttu täälläkin: olen halunnut olla heräämättä seuraavaan aamuun, aloittamatta viikonloppua, lomaa, pitkiä pyhiä..

Olen halunnut jättää oven avaamatta isä-päivien jälkeen, jättää päiväkodista hakematta, myydä mustalaisille, jättää kadunkulmaan, olla lohduttamatta, antaa lapsen kokea oma typeryytensä satuttamalla itseään. Halusin myös jäädä viikon lapsettoman lomani jälkeen lomakohteeseeni, kun ei tarvinnut olla kenestäkään vastuussa.



Haluisin myös olla kuuro, näkymätön, hävitä savuna ilmaan (tai kävellä ulos ovesta). Haluisin olla tekemättä ruokaa, olla lukematta iltasatuja. En jaksaisi pestä hampaita, kieltää vaaroista.



En jaksaisi keinuttaa, koska lapsi osaa itsekin jos viitsii. En jaksaisi kannustaa " luovaan toimintaan" , koska se tarkoittaa tuplasiivousta itselleni. En jaksaisi harrastuttaa mitään lapsellani.



Haluisin muistaa mitä tein, ennen kuin minulla oli lapsi. Mitä -konkreettisesti- tein. Sainko vain maata sohvalla? Oliko joskus koti oikesti siisti?! Pystyikö koko aterian syömään, ilman että välillä kävi pyyhkimässä jonkun pyllyn kakan jälkeen? (kakkahätähän tulee AINA ruoka-aikana). Millaista on liikkua kaupungilla/kylässä/puistossa/uimahallissa, ilman että pelkää mitä pienempi möläyttää kotioloista?



Mutta noup. Minä, kuten tekin kaikki

muutkin " kohtalotoverini" teette tämän kaiken..



Ihan vaan, koska olemme äitejä.

mieti aikaa, sitten kun nuorimmainen on 5v. niin varmasti helpottaa. uhmaikänen kitisee, vinkuu, itkee ja narisee. 5v. ei ole enään sellainen.

5v. ei paru enään joka asiasta ja käytös on erillaista kuin taaperon.

Kerroin hänelle, että äiti rakastaa silloinkin kun on hermostunut ja hän on tärkeä silloinkin kun äiti on vihainen.



Lapseni sanoi, että " äiti ottaa kovasti kädestä kiinni" " Sattuu" .



Niin, päivällä kun olin käskenyt lopettamaan noin kuusi kertaa ja lapsi vaan jatkaa pienempänsä lyömistä rautalukolla, minä marssin ja tarrasin häntä kädestä ja nostin eteiseen hyvin vihaisena.



Sanoin sitten iltasella, että äiti teki tosi rumasti, niin ei saa tehdä. Sanoin, myös että tein sen koska olin niin hermostunut pikkuveljen kiusaamisesta. Mutta niin ei äiti saisi koskaan tehdä ja pyysin anteeksi.



Lapsi siihen sanoi, että " pitää lopettaa" (pikkuveljen lyöminen) " ei saa kiusata" .



Oi, kun itkettää, enkö tämän tyylikkäämmin kykene toimimaan...?



2 1/2 vuotias, kuinka pieni sellainen onkaan? Välillä tuntuu, että on iso, välillä ihan vauva. Kuinka jämpti sitä uskaltaa olla, ettei vain mene se varhaislapsuus ihan pieleen...



ap

muutenkin tuo heidän uhma on kamalaa. Muistan tuon ajan kun esikoinen oli tuon ikäinen ja kuopus vauva. Näin jälkeenpäin ihan sydäntä riipaisee kuinka kamala olin esikoiselle ja hermostuin asioista jotka kuuluvat heidän kehitykseen. Pinna ei vaan kestänyt.



Muistan ap kuinka joka ilta lupasin itselleni että huomenna on uusi päivä ja koitan jaksaa mutta ... sama show jatkui. Hermoja koettelee ja tee vaikka kahden esikoisesi kanssa asioita niin että miehesi on kuopuksen kanssa. Näytä että välität hänestä. Kun puoli vuotta menee niin esikoisesi on jo vähän järkevämpi. Meillä ainakin tilanne muuttui kun tuli 3 vuoden ikään. Toki niitä uhmia ja koettelemuksia tulee ajoittain eri ikävaihessa mutta ei noin kamalaa kuin 2,5 vuotiaana.