Syksyllä vauvaa yrittämään vai ei?

Anteeksi tietämättömyyteni, mutta kokeneemmilta neuvoa kysyisin..



Olen siis jo 27.. mieheni haluaa kovasti lapsia ja minä vielä harkitsen, koska huolimatta tasaisesta, rauhallisesta luonteestani en malttaisi vielä luopua omasta ajastani, hiljaisuudesta jne. Ja edessä olisi kenties lasten tulon myötä muutto pienelle paikkakunnalle, ja saan ahdistusta jo sen ajattelemisesta..



Olen luvannut miehelle alkaa yrittämään vauvaa ehkä jo syksyllä, kunhan hänen työtilanteensa selviää (määräaikaisuus vakiintuu tai sit vaihtaa työpaikkaa), minulla itselläni on vakipaikka koulutusta vastaavassa työssä esimiehenä. En ole mikään bilehile, mutta pelottaa hirveästi ajatus, että minusta tulisi sellainen stereotyyppinen kauhukotiäiti, joka ei huolehdi itsestään, omistaa elämänsä vain lapsille, ei huomioi miestään jne. kuten olen nähnyt monien pikkupaikkakunnalla asuvien tekevän. Please älkää suuttuko tästä, mutta se ajatus takoo takaraivossa..



Ja sekin pelottaa, että saanko enää ikinä samanlaista työtä kuin nyt. Ajatukseni ovat melkoisessa ristiriidassa normaalin aikuisen käytökseni kanssa, sillä oikeasti olen ihan fiksu ihminen, vaikkei tekstistä niin ehkä päätelläkään. Mutta en halua enää lykätä vauvantekoa, koska miehelläni on kova halu perustaa perhe ja olla isä ja huolehtia perheestään. Syksy siis jännittää ihan kamalasti.



Eniten pelkään juuri tuota sammaloitumista sinne kylälle, minne meidän ehkä pitää muuttaa (miehen työn perässä) ja että ahdistun siellä ihan hirveästi. Kertokaa minulle, jos olette olleet samassa tilanteessa, tai teillä on muuten hyviä neuvoja. Joku voi tästä tekstistä suuttua, mutta kaipaisin nyt kovasti rohkaisua ja eri näkökulmia asiaan. Miehen mielestä olisin oiva äiti, voisin halutessani jäädä kotiin, hän rakastaa minua kenties enemmän kuin minä häntä, vaikka hän onkin minulle kaikkein tärkeintä maailmassa. Mutta kypsynkö ajatukseen mahdollisesta " tärppäämisestä" ajan myötä? Se huolettaa.