Psykologi vastaa muutamaan kysymykseen.

Narsismi + mennyt aikaa, että olen voinut antaa anteeksi mieheni perheelle ja esim. siskolle joka on suoraan sanonutkin ettei kuka tahansa ole hyvä puoliso hänen täydelliselle veljelleen.

t.16

Onko palsta tarpeellinen?

Nyt aikaa mieltä järkyttäneestä tapahtumasta viikko, enkä vieläkään saa unta :(

kumppaniaan niin kannattaisko se kertoa?



Olen aina ajatellut,että sellainen pitää ehsottomasti kertoa, mutta nyt kun sattui omalle kohdalle,niin mieli muutui. En haluaisi kuormittaa miestäni tällä surulla mitä olen kantanut itse jo 2,5 vuotta.

Voinko näin antaa itselleni koskaan anteeksi?

ei ole mitään ylenmääräistä sukupuoliasioiden häpeilyä

en ole ap, mutta kokenut saman toisinpäin. Mies petti ja tunnusti. Seurasi elämäni vaikein kriisi, mutta sen jälkeen rakkautemme syntyi uudestaan. Nyt lähinnä enää naureskelen tapahtuneelle....

vastaavanlaisissa lomakohteissa.



mietin tänään sitä, että olisi ehkä hyödyllistä kysyä joltain psykologilta jotain työstämistä tähän asiaan, jotta voisin karistaa asian enemmän mielestäni. Ajattelen asiaa hieman liikaa, enkä saa sitä pois mielestäni.

Tuntuu, että kannan sisälläni hirvittävää vihaklönttiä, jolle etsin aina jonkun kohteen (asia tai ihminen). En löydä tälle mitään syytä, lapsuuteni oli ehjä ja onnellinen, en ole kokenut juurikaan vastoinkäymisiä elämässäni ja olen pärjännyt opiskelu- ja työelämässä. Olen muuten tasapainoinen (ei masennusta tai muita mielenterveysongelmia).

ja pahimassa tapauksessa " jäädä" päälle. AV palstaa jokainen käytää omien ajatusren, haaveiden purkamiseen, ei paha asia.

jos mietit taaksepäin niin olisko ollut parempi,että miehesi ei olisi koskaan kertonut? Jos siis olisi ottanut opikseen eikä ikinä toistanut tekoaan? Eli hyötyykö mieheni jos kerron hänelle näinkin pitkän ajan jälkeen?

Mutta olen vihainen ja tiedän miksi ja kenelle. Kuinka päsen tästä eteenpäin. Olen siis vihainen miehelleni, joka on omia lapsuutensa traumoja tahtomattaan purkanut minuun ja käyttäytynyt ikävästi. Nyt koen, että hän on joiltain osin myös pilannut suhdettamme, minun elämääni ja identiteettiäni. Tätä jatkui varmaan kymmenen vuotta. Nyt mies ja minä olemme ymmrätäneet tilanteen. Ihmeellistä kyllä, suhteemme on aina ollut kuitenkin hyv ja lämmin. Pystymme puhumaan. Silti olen aivan raivoissani hänelle, kun vihdoin tajusin tämän. Tekisi mieli huuta MINUA EI KOHDELLA NÄIN *KIROSANOJA*. Ja olen sen tainnut tehdäkin. Mies kuunteli ja sanoi, että hyvä kun kerroit miltä tuntuu. Mutta en kyllä tiedä kuinka tästä eteenpäin. Siis mikä on vihan seuraava vaihe ja mitäpitäisi tehdä? Vai olenko vihainen koko loppuelämäni?

Voiko näitä asioita alkaa muistaa esim. aikuis-iällä? Miten muistaminen tapahtuu?

jotain mitä et muista? Esim. Oletko ollut peheen mustalammas tai muuta vastaava, jotain on tapahtunut ei ihminen muuten kanna vihantunnetta mukanaan. Psykoterapiaa käytetään vihantunteen purkamiseen.

unohtamaan eli kysymyksessä on torjumisreaktio.

11 v poika on alkanut saada hyperventilaatiokohtauksia, tai muuten ahdistaa henkeä lievemmin. Taustalla vanhempien ero puoli vuotta sitten. Aluksi valitti mahakipuja, sitten päänsärkyä ja nyt hengenahdistusta. voisiko olla jotakin paniikkihäiriötä?

On niin ympäripyöreää ja valikoivaa vastailua, itse pystyisin samaan. Huomenna se taas kerskuu, kuinka hauskaa on vedättää mammoja leikkimällä lääkäriä/psykologia/pappia/opettajaa. En ymmärrä näitä tyyppejä joilla ei ole omaatuntoa ollenkaan.

Sinulla on omakotitalo ja koira. Ehkä 2:kin?

Muutama lapsi ja menestyvä mies?



Tunnetaanko? =)

eli taustalla ei ole fyysistä sairautta. Ihan terkkarin kautta voi apua lähtee hakemaan. Yleensä jos lapsi oireilee tulee lapsi ensin (yleensä äidin) kanssa keskustelemaan asioista, jatkossa psykologi ja lapsi keskustelevat/piirtelevät kaksistaan ja psykologi päättää tarviiko lapsi psykiatrista apua.

Tuntuu, että vihaan välillä miestä ja varsinkin osaa hänen perheestään ihan silmittömästi. Luonnollisesti tämä hiukkasen häiritsee parisuhdettamme.. Minun mieheni ei ole oikein saanut kaikkia ongelmiaan käsiteltyä, vaikka ehkä vähän tilannetta ymmärtääkin.



Mielestäni miehellä ja muillakin hänen perheenjäsenillään on narsistisen persoonallisuushäiriön piirteitä. Mulla taas on vahva luonne ja itsetunto, jota joidenkin ihmisten on vaikea sietää. Ja joo, tajuan kyllä, että ei tämäkään näin kirjoitettuna ihan terveeltä näytä.



En usko, että minulle olisi tapahtunut lapsuudessa mitään traumaattista, minkä olisin jättänyt käsittelemättä. Olen ainoa lapsi, koulussa ei kiusattu, olin ihan suosittukin, joskin ehkä vähän erilainen kun muut.

t. 11

T: Äiti