Miten ihmiset voi surun kohdattua olla niin saamarin käytöstavattomia?

niin mitäpä siihen osaisi sanoa. Halata osaan, en muuta. Itku siinä tulee itsellekin.

Kuulostat lapselliselta, ja omahyväiseltä.

Jaa-a, en tosiaan tiedä. Itseltäni kuoli pieni vauva ja kaikki eivät kommentoineet asiaa millään lailla. Läheiset ystävät kyllä, mutta ei osa työkavereista eikä tutuista. Se erottaakin ystävät muista ihmisistä.



Kai se on pelkoa, pelätään että sanotaan jotain väärää. Mikä saa tietysti oman olon ihan kurjaksi. En usko, että sulla on sen juntimpaa tuttavapiiriä kuin muillakaan. Suurta surua on vaikea kohdata jos ei ole sitä itse kokenut. Sen sijaan sain huomata, että ne ihmiset jotka olivat menettäneet läheisen (tai kohdanneet muuta suurta surua) niin puhuivat siitä nyt minulle avoimesti. Yhteinen suru lähentää, kai.

Jos meiltä nyt joku naapuri kuolee, jonka kanssa emme ole olleet tekemisissä lainkaan, niin emme me nyt sinne ala kukkia kiikuttamaan tai ovikelloa soittamaan ja osanottoa kertomaan.



Mutta aina jos joku tuttava/sukulainen/läheinen tms. kuolee, niin aina olemme ottaneet osaa suruun ja muistaneet adressilla tai kukilla.



Tässä hyvä esimerkki:

Perhekerhossa, jossa käymme, niin siellä eräs äiti menetti lapsensa (kuopuksen). Kuulimme tästä asiasta puistossa oikein mehevänä juoruna, jota jotku äidit oikein vaahtosivat jne. Ja he olivat kuulleet sen taas joltakin tutun tutun tutulta... joten, kun menimme seuraavan kerran kerhoon, ja tämä äiti jonka lapsi oli kuollut tuli hymyillen vastaan, niin enhän minä voinut/osannut mennä ottamaan osaa suruun, sillä en voinut olla mitenkään varma, että häneltä oli lapsi kuollut, sillä olin kuullut sen vain mehevänä juoruna oikeilta juoroakoilta puistossa. Tämä äiti ei koskaan sanallakaan asiasta puhunut, joten enpä voinut mennä osaakaan ottamaan.

Miten olisi kuulunut toimia???

Oli todella hankala tilanne nimittäin...

En usko, että se on junttiutta, vaan pelkoa ja epävarmuutta oudon asian edessä. Ei oikein tiedetä miten surevaa tulisi lähestyä ja siksi on helpompi vältellä. Ennenvanhaan oli ehkä enemmän vertaistukea, koska ihmisiä kuoli enemmän nuorina.

Itseäni kohtasi tuossa viikko takaperin suuri suru. Veljeni kuoli, vieläpä oman käden kautta.



Mitä näihin ihmisten kommenteihin tulee, niin itse koin parhaimmiksi ne, jotka kuntelivat minua, pysähtyivät ja olivat aidosti läsnä. Sanoivat suoraan etteivät tiedä mitä sanoa, että tuli itsellleenkin niin paha olla. Olivat vain siinä, lupasivat auttaa missä ikinä apua tarvitsen, sanoivat että voi soittaa vaikka keskellä yötä. Halasivat.



Mitään viisaista sanoja tai lohdutusyrityksiä en edes kaivannut. En edes jaksanut keskittyä kun jotkut rupesivat kertomaan kaikkien pikkuserkkujensa tai kaverin isien itsemurhista ja/tai luettelemaan tilastoja kuinka moni ihminen vuodessa tappaa itsensä ja mistä syytä. Selittelemään minulle kriisin vaiheita ja kuinka minun pitäisi toimia jotta saisin asian käsiteltyä.



Ei, haluasin vain omalta osaltani käydä asiaa läpi puhumalla ja että joku jaksisi minua kuunnella. Kuuntelijaa kaipasin ja kaipaan yhä, en niinkään niitä viisaista ja auttavia sanoa. Mitkään sanat tai toivottelut eivät oloani paranna, ainakaan vielä.

mistä sureva loukkaantuu, joten ehkä tuntuu helpommalata (tai ainoalta) tavalta olla sanomatta yhtään mitään.



Mutta olenko ymmärtänyt oikein että suru saa ihmisen herkistymään muiden ihmisten kyvyttömyydelle ilmaista osanottoa tai muita tunteita? Näin varmaan on! Eli tämä ei ole moite, vaan sehän on hieno asia että kun itse kohtaa suuren surun, alkaa ottaa uudella tavalla kantaa myös muiden ihmisten tekemisiin, kokee itse yhteiskunnallista kasvua ja toivoisi samaa myös muille! Surun keskeltä alkaa kasvaa jotakin uutta ja voimakasta.



Jokainen joka on kokenut jonkin menetyksen (eli ihan jokainen) ymmärtää toisten surun, mutta osanoton ilmaiseminen on erikseen opeteltava taito. Otan osaa, ymmärrän jollain tavalla, välitän sinusta.

Kiitos vaan. Tiedätkö muuten, että ärtyneisyys on masennuksen oire?



Multa kuoli täti syöpään. Olishan toi nyt ollut ihan kiva edes jutella asiasta ystävän kanssa. Hän vielä tiesi, että ihminen oli minulle kuin äiti. Mutta ei, olla ällistellään vaan ja veikkaan, ettei koskaan palaa asiaan millään tavoin. Ois riittänyt sekin, että olis kysynyt edes jotain tai sanonut jotain tai ollut vaikka sanonut ettei osaa sanoa mitään. Mutta ei, porskutetaan vaan eteenpäin samalla tavalla kuin tähänkin asti. Anteeksi jos olen mielestänne epäkypsä ja lapsellinen tai huomionkipeä. Minusta minulla on siihenkin oikeus. Ja suokaa anteeksi että kiukkuan täällä. En aio ystäväni edessä kiukuta enkä puuttua koko aiheeseen.



Otti vaan niiiiiin päästä. Kiito, helpotti.

Tuo täti-juttu voi olla monelle vaikea. Minä en tätejäni kovin hyvin tunne, ja sitten kun he kuolevat, en sure heitä mitenkään henkilökohtaisesti. Siksi en välttämättä tajuaisi sinunkaan suruasi, vaikka tietäisin että olisitte tekemisissä. Siis jos olisit minun ystäväni, toivoisin että kertoisit suoraan surustasi, niin silloin haluaisin kyllä tukea sinua, vaikka en tyhmyyttäni sitä heti itse tajuaisi sanoa.

Maailmasi on mennyt hetkeksi radaltaan ja voi olla vaikea ajatella, että muut ihmiset elävät elämäänsä ja maailma jatkaa menoaan niin kuin ennenkin. Olen myös pahoillani, ettei ystäväsi osannut olla sinulle mitenkään lohduksi, sillä lohduttavat ystävät ovat surussa tärkeitä tuen lähteitä. Koeta kestää ja muistele tätiäsi rakkaudella ja kiitä siitä, että sait hänet elämääsi. Tsemppiä!

Joku epäili, että ystäväsi ei ymmärtänyt, miten läheinen suhde sinulla oli tätiisi. Tämä on mahdollista. Toinen mahdollisuus on, että hän nimenomaan oli tietoinen läheisyydestänne ja ei kerta kaikkiaan osaa sanoa mitään.

Hän jatkaa normaalia jutusteluaan, koska ei muuta osaa. Tai ehkä hän luulee, että kaipaat välillä muuta ajateltavaa. Ja niinhän se on - moni ei halua puhua surustaan muiden kanssa. Toiset taas rypevät surussaan liiankin kanssa.



Ja kyllä minua ainakin ihmetyttää, että kovasti tunnut kaipaavan huomoita menetyksesti johdosta, mutta silti jaksat kitistä ihan toisarvoisesta seikasta. Onko kaverisi " huono käytös" todella tärkein asia elämässäsi tällä hetkellä? Muista, että ystäväsi sentään oli paikalla. Hän varmaan tarkoitti hyvää ja olisi varmasti kuunnellut vuodatustasi, jos olisit halunnut tunteitasi purkaa.



Ja tottahan se on - elämä jatkuu.

Hän asuu kaukana ja pidämme yhteyttä tekstiviestein ja skypen kautta. Suru-uutisen jälkeen hän ei ole ottanut yhteyttä.



Ja joo, voi olla että kitisen toisarvoisesta asiasta. Ehkäpä tässä taustalla on juurikin se, että en koe saavani tältä ystävältä tukea koskaan muulloinkaan, joten olen käymässä vähän laajempaa prosessia läpi. Ja tämä viimeinen tapaus oli viimeinen pisara. Ehkäpä olenkin ajatellut pitemmän aikaa, etten halua olla tekemisissä ainakaan kovin läheisesti empatiakyvyttömien ihmisten kanssa. Ehkäpä tässä on kyse juuri siitä. On minulla muitakin ystäviä ja vaikka suurin osa onkin ottanut edes tekstiviestillä osaa suruun, on niitäkin, jotka eivät osaa kommentoida. Mutta yleensä he ovat kysyneet jotain asiasta tai olleet jollakin muulla tavalla edesjotenkin kiinnostuneita. Ehkäpä odotin liikaa tältä kyseiseltä ystävältä, koska oletin hänet paremmaksi ystäväksi, ja siksi petyin. Olen itsekin tukenut häntä kyllä ihan kympillä lapsettomuushoidoissa. Ehkäpä kiukkuan siksi, että minulla on " käytetty" olo: minä kelpaan olkapääksi, mutta minulle tukea ei suoda.



Joo, on mulla täs muutakin mietittävää. Siispä poistun ja teen yhteenvedon, että käytöstavattomiakin ihmisiä on. Täytyy vaan oma suhde selvittää sellaisiin.