Ovatko kätilöt ns. tunneihmisiä? Miten he selviävät työn neg. puolista?

nyt minuakin vainoaa tuo pieni tytto.... eipa olisi ala kylla minunkaan alaani.



Totean myos, etta yllaolevat alan ihmisten vastaukset ovat kovin jarkiperaisia, vaikka joku vakuuttaakin olevansa tunneihminen.



ap

Vaikka oikeastaan uskon, että kaiken voi kääntää voitoksi.

Parasta hoitoa ihminen saa kun hoitaja osaa käytännön hommansa. Psykologit sitten " ymmärtävät" .



Olen itse sh ja aika tunteellinen hyvässä ja pahassa. Toisaalta työrooli on eri asia kuin siviilirooli. Työssä osaa paremmin suhtautua esim loukkauksiin ja ottaa asiat siltä kannalta että mitä voisi tehdä asiakkaan auttamiseksi.

Usein esim. vaaditaan, että tulevia lääkäreitä koulutukseen valitessa pitäisi painottaa ennen kaikkea empatiakykyä. Oikeasti kovin tunteellinen ja yliempaattinen ihminen ei pärjää sen enempää hoitajana kuin lääkärinäkään suurimmassa osassa tehtäväkenttää. Asialliset käytös- ja hoitotavat riittävät ja ne voi opettaa epäempaattisellekin. Kovin tunteilla mukaan menevän voi olla vaikea löytää riittävää etäisyyttä ja silloin helposti joko kyynistyy liiaksi tai palaa loppuun. " Järki-ihmiset" pysyvät helpommin kultaisella keskitiellä. Voi olla hyvä hoitaja tai lääkäri, vaikka ei potilaistaan välittäisikään suuremmin eikä toimikaan " halusta auttaa" vaan ihan vaan tekee velvollisuutensa ja työnsä josta maksetaan. Silloin pääsee helpommalla silloinkin, kun ikäviä asioita tapahtuu tai potilaana on henkilö, jota on omien arvojensa varassa vaikea hyväksyä. Joskus oppilaitosten seuloista pääsee varsinkin hoitajiksi nuoria, joiden motiivina on myötätunto ja halu pelastaa ihmisiä. Harvemmin jaksavat alalla pitkään.

Toki joskus sitä saattaa liikuttua, jopa itkeäkin, mutta täytyy muistaa, että työ on työtä. Siinä täytyy kyetä toimimaan, ei voi lamaantua paikoilleen tai murtua. Suru on asiakkaan suru, ei oma, eli auttaakseen toisia täytyy itse pitää järki päässä. Hoitajan tehtävä on lohduttaa asiakasta, ei niin, että alkaisi vuolaasti itkeä, jolloin asiakas (esim. lapsensa menettänyt ihminen) joutuisikin lohdeltavasta lohduttajaksi.



Omia tunteitaan, surua, pettymystä jne. voi purkaa sitten työkaveriden kesken tai vaikka työnohjauksessa.

Itkin itseni turvoksiin kun näin erään syöpäpotilaan kuolevan. Minua ikuisesti myös vainoaa muisto siitä pienestä syöpää sairastavasta (ja siihen kuolevasta) tytöstä, jonka vanhemmat olivat sairaalaan hyljänneet. Muutenkin koko harjoittelu oli elämäni rankin kokemus. Tuota ketjua myöhään abortoiduista sikiöistä en edes aukaissut. Meinasi tulla itku jo pelkän otsikon lukemisesta. Ei siis minun alani. Nykyään olen kaupallisella alalla.

Olen tunneihminen. Pääosin työ tuottaa iloa ja mielihyvää lasten paranemisista, onneksi surullisia kohtaloita kuitenkin vähemmän. Itse koen, että vaatii herkkyyttä päästä lapsen " lähelle" , ja että voisi tukea perhettä tuskassa. En vie töitä kotiin, joskus jää " kierrokset" päälle, mutta pääosin jätän työt työpaikalle.

on tietoa esim. kuolemaan johtaneista syistä ja se tavallaan " kuuluu kuvioon" . Ei kukaan täyspäinen ihminen sivuuta kuolemaa tuosta vaan, kyllä jokaisen tapauksen kukin omalla tavallaan käsittelee, yksin tai yhdessä toisten kanssa. Yksittäinen tapaus saattaa jäädä mieleen joskus mutta ei niitä voi mielen päälle jättää, se haittaisi jo työtä. Jos niin käy, on aihetta lisäpuintiin tavalla tai toisella.



t: ei kätilö mutta muuten alalla

Tietysti vähän riippuu siitäkin, missä työskentelee. Kaikkialla asiat voivat mennä pieleen, mutta on paljon eroa ikävien asioiden tapahtumistiheydellä eri osastojen ja erikoistumisten välillä.

palstallahan on kätilöitä ja moni tuntee heitä. Ajatuksia!

Kaikkeen tottuun. Ei tätä työtä voisi tehdäkään, jos jokaista asiaa jäisi miettimään. T. kätilö