Miksi nykyisin on niin paljon masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä?

Koska diagnosointi ja varhainen tunnistaminen on kehittynyt.



Koska ihmiset ovat ihan hukassa elämänsä kanssa. Odotukset elämältä eivät vastaa todellisuutta. Monet kokevat paineita joka suunnasta eivätkä tiedä, miten tulisivat onnellisiksi. Tai kuvittelevat onnen olevan jotakin ihmellisiä asioita, kaukana arjesta.



Koska ihmiset eivät ole yhtä sitkeitä ja sisukkkaita kuin ennen. Kun kunnon vastoinkäymisiä on ollut vähemmän, mustat pilvet tunkevat mieleen pienemmästäkin vastoinkäymisestä eikä pettymyksensietokyky ole kasvanut ennen aikuisuutta.

Mieti itseäsi urheilun jälkeen. Endorfiinit paukkuu ja ruoka ja uni maittaa... Olen ollut maatilalla töissä, onnellisempaa elämää ei voi olla.

Joka suunnasta tulee viestiä, että pitäis olla parempi ja tiedostavampi vanhempi, samanaikaisesti pitäis tehdä ahkerasti töitä, edetä ja menestyä. Jotta menestyisi töissä, pitäis jatkuvasti työn ja perheen ohella kehittää itseään opiskelemalla lisää.



Nykyisin myös kodin pitää olla ei pelkästään siisti vaan myös tyylikkäästi sisustettu. Samoin oma ulkonäkö - ei riitä puhtaa vaatteet ja puhdas tukka vaan pitäis seurata trendejä, etsiä " oma värimaailma" jne., jne.



Aika monet ihmiset ei kuitenkaan näihin tavoitteisiin pysty. Sitten masentaa ja ahdistaa, kun se ristiriita odotusten ja sen mihin oikeasti pystyy välillä on niin suuri.



Työelämässä on paljon ahdistusta myös, koska nykyään halutaan uskotella, että kaikki on jotenkin hirveän näppäriä ja kehityskykyisiä jne. Oikeasti monet kai keskivertoälykkäitä, monista ei loppujen lopuksi ole kovin itsenäisiin tehtäviin ja ahdistus nousee, kun kokee, että vastuuta on liikaa omiin kykyihin nähden. Mutta toisaalta luonto ei anna periksi hakeutua ns. " hanttihommiin" , koska on opiskeltu kuitenkin korkeakoulututkinto.



Sitten on tietysti masennusta ja ahdistusta, koska on pakko pärjätä yksin. Täälläkin oli just ton yh- äidin ketju, jossa kertoi, kuinka oma äiti ei suostu auttamaan edes synnytyksen yhteydessä isompien lasten hoidossa. Aikasemmin sukulaisilla oli auttamisenpakko velvollisuudentunteesta. Siitä tuli varmaan kaikenlaista sanomista ja kiitollisuudenvelkaa ja syyllistämistä, mutta ei tää nykyinenkään systeemi, jossa sitten oot jonkun sossun varassa heti, kauhean hyvä ole.

jotta elämä olisi hyvää. LIian paljon seurataan mediaa ja luullaan, että elämän pitäisi näyttää naistenlehdeltä...

Fyysinen työ saattaa tosiaan olla onnellisuuden avain.



En ole ihan samaa mieltä maaseutuelämän auvoisuudesta. Ihmiset lipsahtavat helposti toisten kyttäämiseen ja " sinä se et osaa mitään tehdä, anna kun minä näytän" -egoiluun.

kun kaikkea ei voi saada ni sit masennutaan.

Täytyy sanoa, että en tiedä...kokoajan jotain ahdistaa, yksi on sairaalloisen mustasukkainen, toinen on sairaalloisen kateellinen ja kolmas sekoaa muuten vaan...neljäs hautoo itsemurhaa ja viides vetää huumeita....kuudes sairastaa syömishäiriötä ja seitsemäs burn-outia....kahdeksannella on seksiriippuvuus ja yhdeksännellä narsistinen persoonallisuushäiriö

Siinä Juha Itkosen kirjassa asia sanotiin mielestäni hienosti jotenkin niin, että meidän sukupolven unelmat tekee meidät sairaiksi. Kaikkien pitäisi tehdä jotain elämään suurempaa ja toteuttaa itseään jne.



Uskon myös, että uskonnon muuttuminen totaaliseksi tapauskonnollisuudeksi vaikuttaa asiaan. Ennen saattoi pitää fokuksen taivaallisessa elämässä, jos oma elämä oli perseestä.



Toisaalta kannattaa muistaa, että jos kysellään kansalta onnellisuudesta, todella moni ilmoittaa olevansa onnellinen! Ymmärtääkseni Suomessa ollaan keskimäärin melko lailla onnellisia jos verrataan muihin kansakuntiin.

Ehkä maailmassa vain on tapahtunut liikaa liian nopeasti? Ja kun enää ei ole sukulaisverkostojakaan juuri olemassa, ovat nuoret aikuiset ihan hukassa esim. vanhemmuutensa ja parisuhteidensa kanssa. Vaikka ennenkin oli moni asia pielessä, yksi oli hyvin: kaveria ei jätetty. Nyt ihmissuhteetkin tuntuu olevan kertakäyttötavaraa :(



Nykysukupolvea siitä on turha yksin syyttää, katseet voi kohdistaa myös meidän kasvattaneeseen sukupolveen ja koko sukupolvien ketjuun (myös heillä on takanaan ties mitä traumoja...). Jo terve minäkuvakin yksinään auttaisi lasta pitkälle!

sekoaa omaan ahneuteensa ja itsekkyyteensä!

Plus et kaikki lisäaineet kertyy aivoihin ja kyllähän se näkyy sitten.

tarpeeksi fyysistä rasitusta ja on liian paljon joutilasta oloa ja se johtaa siihen että asioita ajatellaan liikaa.