Haluan vain nukkua, syödä, surffata netissä ja lukea- yksin!

mutta suurin syy on se että mulla on kolme lasta jotka vie mun kaiken energian.



Ärsyttää kun ei enää jaksa pakollisten lisäksi tehdä muuta kuin nukkua.

Kun olen seurassa, näyttelen iloista, lauon hauskoja kommentteja, kuuntelen jne. Eli minusta kyllä pidetään, mutta mulla ei vaan tämä keskivertonaisen elämä nappaa.



Olen hyväkäytöksinen, fiksusta perheestä ja teen lujasti töitä, elän aika pitkälti työni ehdoilla toisinaan ja sitten väsyn siitä, mutta haluan että minua arvostetaan työssäni.



Tämä on vaan niin parasta mahdollista tekemistä, kun ei tarvitse viihdyttää ketään, ei tarvitse sietää typeriä kysymyksiä, ei tarvitse olla pakkohauska.



Joskus oikeasti huolettaa, olenko ihan järjissäni. Mieheni kanssa olen hyvä ihminen, mutta muut eivät oikeasti herätä minussa mitään tunteita. Saatan unohtaa ihmiset heti heidän poistuttuaan ja en osaa olla sellainen ystävä, mikä pitäisi olla.



Nukkumaan meno on päivän paras hetki, haluan vain käpertyä peiton alle ja ajatella rauhassa.



Kun minua katsoo, näkee suositun ihmisen, oikeasti, mutta eihän minusta kukaan oikeasti pidä, koska se suosittu ihminen en ole minä itse. Se on se ihminen, jonka roolin olen ottanut kantaakseni.

Mutta vapaa-ajalla haluisin olla vaan yksin, mulla menee kaikki paukut töissä. Yksinolo on elämää suurempi juttu mulle

Onko sinulla miehesi lisäksi tukiverkostoa? Eli oletko vanhempiesi tai sisarusten kanssa paljon tekemisissä?

Minusta ihmiset ovat pääsääntöisesti tyhmiä ja tylsiä. Minäkin tulisin pitkiä aikoja toimeen ilman yhtään ketään. Kun puhelin soi, ärsyynnyn häiriöstä enkä useimmiten edes vastaa. Saan töissä päivän mittaan ihan tarpeekseni ihmisistä ja jopa bussimatkalla kotiin kärsin liian lähelle tunkevista ihmisistä. Jne. jne.



Olen pistänyt tämän elämäntillanteen piikkiin. En ole aina ollut tällainen. Minulla on kolme keskenkasvuista lasta eikä suunnilleen ikinä aikaa itselleni. Vähemmästäkin tulee riippuvaiseksi omasta ajasta. Uskon, että aikanaan minullakin tulee olemaan aikaa tehdä vain niitä asioita, jotka kiinnostavat vain minua yksin ja ehkä sitä kautta muutun taas enemmän sosiaaliseksi.



Sinun pitäisi keksiä itsellesi jotain oikeasti mielenkiintoista tekemistä. Se saisi aivosi liikkeelle ja mielesi virkeämmäksi. Toisaalta, jossei yhtään kiinnosta, itseään ei voi myöskään pakottaa. Ehkä tämä on vain joku vaihe ja kohta siirryt seuraavaan vaiheeseen?

Sillä erotuksella, että mulla on lapsia. Lapsistani toki huolehdin, mutta kaikkein mieluiten tekisin luettelemiasi asioita!



Ja ihmisporukassa tunnen juuri samoin. Ihan kun olisin jotenkin erilainen, ulkopuolinen, mua ei jaksa oikeesti naurattaa muiden jutut. Olen vaan nauravinani.



Mä en haluaisi pakollisen työn jälkeen illalla, kun olla. Todella harvoin käyn kellään kylässä tai kukaan käy meillä.

Olen, asialliset välit kaikkiin sukulaisiin, kehenkään ei tosi lämpimät koska suvussamme ei ole tapana kovin riehakkaasti näyttää positiivisia tunteita jne.



Tukiverkkoa on siinä mielessä, jos perheen perustamista ajattelee, mutta mikä ihme siinä on, että en jaksa kiinnostua oikeasti kenestäkään tarpeeksi, jotta jaksaisin häntä kerralla pitempään, esim. kaveria useamman tunnin? Tai miksei kaunis kevätpäivä innosta minua ulos? Tai miksi vihaan aurinkoisia kesäpäiviä, kaikkea mitä niihin " pitäisi liittyä" kuten mökkeilyä jne.



Hitto. Haluaisin oikeasti purkaa näitä tuntoja mut ei tunnu ainakaan omasta piiristä ymmärtäväistä ihmistä löytyvän- ei uskalla ketään järkyttää olemalla oma itseni.



Ehkä se onkin parempi näin, että seurassa olen joku toinen ja kotona pystyn hengittämään vapaammin, olemaan hiljaa vaikka koko päivän jos haluan, ja olla näkemättä ketään.



AP

Meidän kaltaisia ihmisiä ei oikein tahdo kukaan tajuta. Toisaaltaan onko sillä niin väliä.

Kun työpäivä on ohi, haluan vain olla, enkä ymmärrä mistä ihmeestä ihmiset jaksavat löytää voimia harrastaa, kyläillä jne. Ja miten ihmeessä he eivät stressaa kellonajasta samalla lailla kuin minä, esim. ovat ulkona myöhään vaikka aamulla herätys jne. En ikinä voisi toimia niin.



Ja sitten mietin usein, kun joku ihminen ei tiedä jotain minulle selvää asiaa, että hänen täytyy olla tosi tyhmä, vaikkei olisikaan. Aikoinani otin hirvittävän pahasti siipeeni ja olen kokenut elämässä kaikenlaista, mutta kirjaviisauttakin löytyy, enkä tajua miten joku ei tiedä jotain asiaa. Okei, en minäkään tiedä kaikkea, heh, mutta mielestäni paljon ainakin.



Ja miten ihmiset eivät osaa lukea toisia ihmisiä, heidän vartalonkieltään, eivät näe muiden tekojen taakse, eivät tajua tekojen motiiveja jne.



Toisaalta, olen hirmu herkkä enkä kestä sitä, että joku minua moittii, ja varsinkaan sellainen ihminen, jonka eteen olen jotain hyvää tehnyt. Teen paljon asioita muiden puolesta, jotta he voisivat paremmin kuin minä, mutta tunnen hiljaista raivoa ja pettymystä elleivät he arvosta sitä.



Oi, miten sekopää sitä onkaan..

kun et tunne kuuluvasi joukkoon, et tiedä missä vika on ja luulet, että se voidaan korjata jollain mitä teet toisten hyväksi.



No, minua on sanottu pessimistiksi, vittumaiseksi ihmiseksi ja todella vaikeasti lähestyttäväksi (vaikka kyllä puhun henkkoht. asioistakin muiden kanssa) ja pelottavaksi. Kun ihminen tapaa minut ensi kerran, moni hieman arastelee. Käytökseni on kuulemma niin vaanivaa, tarkkailevaa.. ja minä kun yritän olla ystävällinen.



On ihanaa, kun voi olla vaan. Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä tekemättömästä työstä tai ihmisistä, joita pitäisi tavata. En yksinkertaisesti jaksa antaa itsestäni enää tämän enempää.

Ei haasta mua mitenkään, mutta on olemassa ja silti voin olla yksin hänen kanssaan.

8

Luulin jo, ettei ketään kaltaistani outoa lintua löydy. Jännää, miten ihmiset siltikin hakeutuvat seuraani, vaikken oma-aloitteisesti heitä tapaile tai heille mitenkään erityisemmin aikaani tai huomiota anna.



Jossain vaiheessa elämää minua varmasti harmittaa, etten ole pystynyt solmimaan syviä ystävyyssuhteita, mutta kun ei jaksa kiinnostaa kuin se parituntinen, minkä voi maksimissaan viettää toisen seurassa. Ja minua ärsyttää kun ihmiset puhuvat tuttavapariskunnista- jotenki tuntuu teennäiseltä ku naiset ja miehet ystävystyvät sattumoisin samanlaisten parien kanssa tai tekevät yhdessä asioita, mä en jaksaisi jakaa tätä elämää minkään tuttavapariskunnan kanssa. Sananakin jo ärsyttävä.



Tai se, ettei mitään yksityisyyttä olisi. Kunpa saisin olla viikon yksin, kotosalla, oli aurinkoa tai sadetta, ja vaan olla, tarvitsematta esittää kenellekään kiinnostunutta.

Minäkään en kaipaa suurta ystäväpiiriä ympärilleni. Tykkään ihan hirveästi yksin olosta, netissä surffailusta, syömisestä.. syömistäkin harrastan mieluiten yksin, sillä en halua kenenkään tietävän, miten paljon voin syödä kerralla.. Ja muiden seurassa joutuu aina esittämään parempaa mitä on.



Olen naimisissa. Rakastan miestäni hurjasti, mutta joskus mietin, olenko mieheni kanssa vain siksi, että on ikäänkuin normaalia olla parisuhteessa. Tykkään ehkä vielä enemmän omasta seurasta kuin miehen seurasta.. illat olen kaikista mieluiten vain yksin kotona, omissa oloissani. Mieheni on sosiaalinen, ja aiheesta on monesti tapeltukin. Minua kun ei kiinosta bileet yms. Kävin baareissa etsimässä aikoinani poikaystävää, niin noloa kun se onkin tunnustaa. Sitten kun löysin mieheni, 5 vuotta sitten, en ole sen jälkeen baareissa pahemmin käynyt. Mitä siellä muka olisi? Ei yhtään mitään.



Minusta on ihana lukea, että kaltaisiani löytyy. Yksin olo on ihan parasta, mitä tiedän. Tulen tosi ahdistuneeksi muitten seurassa. En ole mikään supliikki-ihminen, en todellakaan.

Olen ollut koulukiusattu eristäytyneisyyteni ja hiljaisuuteni vuoksi. Opettajat ovat tulleet aina kyselemään että onko kaikki kunnossa kun yksin istua möllötän vaan. En tiedä, en ole vaan osannut olla luontevasti seurassa ja sosiaalisuus tuottaa minulle enemmän tai vähemmän paineita. Juuri se hymistely tulee aika pian kuvioon vaikken haluaisikaan! Ärsyttävä reaktio! Naamalihakset on usein ihan kipeinä päivän päätteeksi. Siitä tietää että on ollut sosiaalinen päivä, eh...



Äitini on juuri semmoinen hymistelijä että höräyttää ärsyttävän tekonaurahduksen vaikka puhuttaisiin kuolemantylsästä asiasta. Vetää selkeästi " parempaa" roolia vaikka antaa itsestään tosi teennäisen jäykän kuvan. Tapa on vissiin juurtunut minuun lapsesta saakka.



Olen luova, herkkä ja tempperamenttinen ihminen. Minulla ei ole mitään erityistä narkomaniaa(koska ei ole työtä eikä liiemmin koulutusta)minkään suhteen. Usein tulee vain sellaisia tyhjyyskohtauksia: " Onko tämä elämä nyt sitten tässä?" ...vaikka minulla on mies ja kaksi ihanaa lastakin. Minullakin on sellainen mies jonka kanssa voin olla oma itseni ja hän ei painosta minua sosiaalisuuteen..joskin välillä minulla on surullinen olo kun mies haluaisi että meillä olisi sosiaalisempaa elämää myös perheen ulkopuolella. Minä taas otan kaikesta niin kovat paineet ettei se ole enää mikään nautinto. :/ Onneksi on mies joka on sosiaalinen...etten jämähdä ihan paikoilleni!



Ennen nautin yksinolosta ja omissa maailmoissa puuhastelusta paljon mutta nyt ajan myötä minulle tullut jotenkin kuollut olo. Mikään ei tunnu miltään. Kaipaan seuraa mutten osaa suhtautua siihen oikein...en osaa ottaa vastaan enkä nauttia. Jännitän kaikkea niin överisti. Epäilen itselläni jonkin asteen aspergeria. Se selittäisi luonteeni. Miehellä ehkä kanssa joitakin siihen viittaavia juttuja, muttei mitään sosiaalisuuteen liittyvää.

Viihdyn kotona hyvin, etenkin netissä/pelaamassa itsekseni. Syöminen on suuri nautinto, samoin rauhallinen kauppareissu. Vihaan auringonpaistetta ja ulkopuolisia ihmisiä; koko ajan kiroan jokaista joka ohittaa minut puolta metriä lähempää ja ärsyynnyn silmittömästi bussissa jos joku tunkee viereeni istumaan. Mieheni on aivan ihana, mitään en hänessä muuttaisi- mutta silti tarvitsen omaa aikaa. Nökötämme mielellämme molemmat kotona, vaikka mies onkin sosiaalinen tyyppi. Seura tekee kai kaltaisekseen..? Kunhan tämä esikoinen syntyy, minusta tulee melko varmasti sellainen mamma, joka ei harrasta kyläilyjä tai perhekerhoja. Puuhastelen kotona sen mitä jaksan ja laitan herkkuja perheelleni. Iltaisin tosin livahdan varmaan nettiin...



Ystäviä minulla ei juuri ole, näen heidän lävitseen ja lähinnä säälittää. Kävin jonkin aikaa sitten syömässä yhden vanhan kaverini kanssa ja tajusin, ettei meillä ole enää mitään yhteistä. Vuosien ystävyys unohtui mielestä ja kesti viikon ennenkuin vastasin tämän viestiin. Sama juttu muiden kohdalla; ei jaksa kiinnostaa. Uudet ihmiset eivät innosta minua mihinkään suuntaan ja olen kuulemma pessimistinen sekä inhorealisti.

Toisinaan miettii miksi niin tekee, mutta sitten taas muistaa että aika rasittaviahan ne ystävät on ja yleensä vain rikkovat mun niin kauheasti rakastaman oman rauhan. Mies olisi hirveän sosiaalinen ja kaipaa ihmisten seuraa ja tuputtaa kontakteja enkä lainkaan jaksa innostua. Lopulta usein käykin niin, että mies pitää yhteyttä mun kavereihin enkä minä.

8

Itsekin olen ns. varautuneempi persoona. Liian paljon muiden ihmisten kanssa oleskelu kuormittaa, ei jaksa koko ajan olla toisten ihmisten kanssa, vaan tarvitsen sosiaalisuutta hyvin pienissä määrissä. Yleensä nämä varautuneisuuteen taipuvaiset ihmiset työskentelevät tutkijoina ja asioiden eikä ihmisten kanssa. Seuralliset ihmiset taas ajautuvat herkästi opettajiksi, asiakaspalvelijoiksi yms. Jos työelämässäni joudun olemaan sosiaalinen, en jaksa sitä vapaa-aikanani. Ja päinvastoin, jos työni on yksinäistä, saatan innostua harrastuksesta, jossa on muitakin ihmisiä.



Mietin, että miksi joku tai jotkut teistä ihmettelevät itseään, miksi minä olen tällainen enkä niinkuin muut naiset. Siinäpä se, naiset ja miehet eroavat tällä asteikolla selvästi. Miehiä on enemmän varautuneissa ja naisia seurallisissa persoonallisuuksissa. Se ei silti tarkoita sitä etteikö nainen voisi olla varautuneempi ihminen, joka ei viihdy " tyttöjen illoissa" tai tupperware-kutsuilla...kyllä meitä on.

Koulussa sijaiset ihmetteli suureen ääneen hiljaisuuttani, opettaja sanoi oudoksi jne... Kaikkialta tulee viestiä että olet kumma tapaus. Ei siis ihme jos alkaa pitää itseään outona kun sitä on lapsesta asti hoettu kuin jotain mantraa sulle.

Olen kuitenkin nyt kotona kahden pienen lapsen kanssa, joten siihen ei juuri ole aikaa.



Ystäviin pidän yhteyttä harvakseltaan sähköpostilla tai tekstiviesteillä. En mielelläni soita, puhelimessa juttelu on mielestäni rasittavaa. Usein vierailun jälkeen tuntuu, kuin päässä humisisi ja haluan vain päästä jonnekin rauhoittumaan.



Mieheni ei tätä ymmärrä ja olemmekin saaneet monet riidat aikaiseksi, kun hän on ehdottomasti sitä mieltä, että jollekin ystävälle tai sukulaiselle on soitettava, muu viesti ei kelpaa.



Toisaalta kaipaan muiden aikuisten seuraa, mutta sopivina annoksina. En osaa päästää ketään todella lähelle, enkä halua päästä kenenkään lähelle, muun kuin mieheni.



Lasten kanssa kotona en kuitenkaan viihdy, vaan kaipaan töihin. Ehkä työyhteisö on minulle juuri se sopiva. Kenenkään kanssa ei tarvitse syvällisemmin ystävystyä mutta juttuseuraa kuitenkin saa päivittäin.

Mä haluaisin usein vajota omaan maailmaani keskellä väkijoukkoakin, mutta pystyn kyllä estämään sen tarvittaessa. Mä luulen ihan oikeasti olevani autistinen.