Haluan vain nukkua, syödä, surffata netissä ja lukea- yksin!

Haluaisin uppoutua kirjoihin kokonaan, mutta kahden lapsen äidille se on vaikeaa ja siksi luenkin niin harvoin. Ja joku kirjoitti, että pitää aina miettiä seuraavan päivän aikatauluja eikä voi olla ulkona myöhään jne. Autismissa on äärimmäisen tärkeää pitää rutiinit, muuten kaaos pään sisällä ottaa vallan.

Liittyykö aspergeriin sitä? Minä nimittäin olen todella sulavakäytöksinen, pokka pitää, tyyneys säilyy, luovin itseni kuiville tilanteessa kuin tilanteessa ja luen ihmisiä helposti, tajuan syvimmätkin merkitykset. Suunnistaa en osaa- en hahmota suuntia enkä muista mitä kautta mihinkin olen tullut. Aistini ovat terävät ja tunnen herkästi kipua mutta kestän ne kuitenkin hyvin. Kuulen taustamelun paremmin kuin minulle puhuvan ihmisen puheen ja huomaan keskittymiseni harhailevan toista kuunnellessani esim. hänen hiuksiinsa jne. Tarkkailen toista niin intensiivisesti että en edes kuule mitä hän sanoo. Unohdan toki samantien myös ellen tosiaan paneudu kuuntelemiseen.



Ympäristöstäni olen tietoinen koko ajan.



Olen ikäänkuin koko ajan varuillani.



-ap-

Mä olen usein omissa oloissani, koska en voi sietää mieteliä, kysymistä ja ylipäätään väsyn ihmisiin niin hirveän helposti. Enkä tee poikkeusta omien lastenikaan kohdalla tässä asiassa. Ei vaan jaksa.

8

Asiakaspalvelussa töissä oleva rapu. Töissä näkee niin paljon ihmisiä, et välillä tekee mieli vaan mennä tytön kanssa kotiin. Kaipaan rauhaa!!!

Harvinaisempaa on se kun ei halua tavata ihmisiä eikä tapaa juuri niitä työssäänkään.

Tunnen itseni usein ulkopuoliseksi. En jaksa olla kovin kiinnostunut ihmisten asioista, hymyillä taukoamatta, nauraa ihmisten jutuille, tutustua uusiin ihmisiin. Viimeksi ulkona ollessani katselin televisiota kavereiden kälättäessä omiaan, en vaan jaksanut olla kiinnostunut. En ole koskaan harrastanut mitään, paitsi lukemista. En jaksa flirttailla ja kikattaa, tavata sukulaisiani ja keskustella setäni selkävaivoista, kerroksen yhteisellä parvekkeella tupakassa ollessani lähinnä v*tuttaa jos joku naapuri tulee siihen samaan aikaan.



Toisaalta tämä piirre aiheuttaa paljon pahaa. Kuitenkin kaipaan niitä sosiaalisia kontakteja ja yleistä hyväksyntää. Ja tiedän, että suurin osa tapaamistani ihmisistä pitää minua ylpeänä, koppavana, huonokäytöksisenä, mielenkiinnottomana, tylsänä, jurona, sairaalloisen ujona, friikkinä tms. On minulla muutamia ystäviä, mutta en heidänkään seurassa kykene olemaan täysin oma itseni, vaan aina pitää teeskennellä ja näytellä jonkin verran ja keskittyä heidän asioihinsa. Omia ajatuksiani en voi jakaa oikeastaan kenenkään kanssa. En sitten tiedä kokevatko " normaalit" ihmiset sosiaalisen kanssakäymisen rasittavana ja työläänä, vai onko se heistä oikeasti nautinnollista. KIINNOSTAAKO heitä todella naapurin Marjaanan sieniretki tai pikkuserkun uusi työpaikka, vai esittävätkö vaan innostunutta, jotta pääsevät vastavuoroisesti jauhamaan itse uudesta autostaan tai maidon hinnankorotuksista?



Välillä saan energiapurskahduksia ja jaksan olla sosiaalinen, joskus käymme ystävieni kanssa mielestäni mahtavia keskusteluja, joista nautin todella paljon. Useimmiten kuitenkin joudun feikkaamaan, esittämään aktiivista ja ottamaan tietoisesti ulospäinsuuntautuneen höpisijän roolin. Aina en vaan jaksa, ja silloin saatan tosiaankin (epäkohteliasta, tiedän) vaan tuijottaa sitä telkkaria muiden löpistessä ja nauraessa keskenään.



Tiedän, että kärsin/tulen kärsimään tästä luonteenpiirteestäni paljon. Yksikään opiskelutovereistani tms ei tule koskaan palkkaamaan minua eikä minulla muutenkaan ole mitään hyödyllisiä kotakteja. Minulla ei tule koskaan olemaan sydänystävää, jolle voin vuodattaa omat iloni ja suruni, vaan kaikki on kelattava läpi yksin. Minulla ei ole minkäänlaista tukiverkkoa, joka auttaisi hädän tullen tai edes tarjoaisi apua muutossa. Tuskin tulen löytämään kumppania, ainakaan sellaista, joka oikeasti haluaisi olla juuri minun kanssani, ja jonka kanssa minä haluaisin olla.



Tiedän kyllä, että voisin hoitaa nämä ongelmat alta yksinkertaisesti esittämällä kiinnostunutta ja osallistumalla kahvipöytäkeskusteluihin, ottamalla sen roolin, jota muutenkin joudun melko pitkälti ihmisten kanssa vetämään. Saan kyllä halutessani ihmiset kiinnostumaan itsestäni ja osaan kyllä olla " sellainen kuin kuuluu" , mutta se on oikeasti aika työlästä. Ja pohjimmiltaan ihiset kai haluavat tulla hyväksytyksi omana itsenään, ei paljon lohduta jos joku tykkää feikkikuorestani.

Mutta viimeinen virkkeesi olisi muuten minun kynästäni mutta en jaksa enää näytellä. Ja en myös muista asioita kunnolla. Siksi minun ystävyys suhteeni ovat myös katkenneet.



Äitini oli samanlainen kuin minä. Erakko.

Alkoholin vaikutuksen alaisena oli sosiaalinen. Samoin minä.

Minäkin pidän ihmisiä pinnallisina, tyhminäkin, koska heitä on helppo lukea ! En käsitä miten joku ei osaa organisoida aikaansa, liekö se sitten jotain pakkokontrollointia, kun kelloon pitää tuijottaa lähes koko ajan.



Juuri työkaverin kanssa puhuttiin, miten inhottavaa olisi, jos tulisi paljon yllätysvieraita, siis että niitä kävisi usein. En kestäisi sitä, en halua että reviirilleni tungetaan ilman lupaani. En avaa ovea ellen tiedä, kuka on meille tulossa.



Tämä on toisaalta ahdistavaa, koska joutuu selittelemään tiettyjä asioita. Miksen viihdy (kuten muutkin) ulkoilmassa, esim. lenkillä, terassilla.. Miksen vastaa puhelimeen, miksen ilmoittele kuulumisiani.. Yksinkertaisesti en jaksa leperrellä ja sitäpaitsi unohdan ulkopuoliset yksin ollessani.



Joku mainitsi autismin: kuka tietäisi kertoa siitä enemmän, voiko tämä sitä ollakin? Vai onko meillä kaikilla joku paha kokemus takana, joka on tehnyt meistä näin sulkeutuneita, piiloutuvia ihmisiä? Ja vaikka onkin koettu kovia, onko väärin nauttia tästä olotilasta, koska yksin on aina kivempaa?



-ap-

Mutta turha tässä on mun mielestä mitään diagnoosia etsiä. Ei kaikkien tarvitse olla naminamipositiivisia ja supersosiaalisia, päinvastoin mun mielestä sosiaalisuutta ihannoidaan nykyään ihan liikaa. Ja tunnen niitäkin ihmisiä, jotka eivät kykene olemaan puolta päivää yksin tai pelkästään oman perheen kanssa, epänormaalimpaa se mun mielestä on.

On tosissaan huomattu, että joillekin hetkenkin yksinolo tuottaa suunnatonta ahdistusta, me taas elämme ja hengitämme yksinäisyyttä:)



Kerrankin saa tunnustaa suoraan, mitä ajattelee, eikä kukaan vielä ole polkenut maahan- ihanaa!



Ja miettikääs, minä sentään olen vielä asiakaspalveluammatissa- ei uskoisi.. uskokaa kuitenkin, ja voitte varmaan ymmärtää ettei ole kutsumusammatti.. näyttelijänlahjat ovat sen verran hyvät, että olen hyvä työssäni, vaikka usein jokainen asiakas aiheuttaa inhoa, raivoa.. tyyliin " miksi häiritset minua" .. kauheaa.



-ap-

Samoja asioita tunnistin itsestäni. Toisella luokalla huomasin olevani epäsosiaalisempi kuin monet muut. Pojat kiusasivat, sanoivat mykäksi.



Ylisosiaaliset/sanavalmiit ihmiset saavat minut todella varautuneeksi. Välttelen heidän seuraa.



Minulla kestää pitkään tutustua uuteen ihmiseen ja sellaiset ihmiset, joiden kanssa viihdyn ja olen oma itseni enkä ole yhtään varautunut, ovat harvassa. Parhaiten viihdyn kuitenkin yksin tai miehen kanssa.

En osaa puhua puhelimessa niitä näitä.



Ja tosta autismista, mä työskentelen autistien kanssa ja en kyllä löydä samoja piirteitä paljoakaan. Jokaisesta ihmisestä kyllä voi löytää joitakin autismin piirteitä lievästi!

Mutta mulle autistit sopivat erinomaisesti, eivät puhu liikoja! Heille puhuttaessa pitää käyttää yksinkertaisia, vähän koirakoulumaisia ohjeita. Ei siis tarvitse small talkia harrastella :)

Minäkin olen asiakaspalvelutyössä, pidän työstäni tosi paljon mutta vapaapäivinä en välittäisi nähdä ketään tuttuja ja kavereita. Voisin hyvinkin olla vaikka kuukausia tapaamatta yhtään kaveria. Olen ajatellut tämän johtuvan siitä, kun töissä tapaan paljon ihmisiä ja että siksi kaipaan vapaa-ajalla rauhaa. Mutta ehkä tämä vain on luonteenpiirre..Kiva kuulla että muitakin samoin ajattelevia on;))

Kun eihän ne ja niiden mielipiteet mua kiinnosta niin miksi ujostelisin? Olen niin omissa maailmoissani, että tuskin huomaan muita ihmisiä.

Olen aina pitänyt yksinolosta, rauhasta ja hiljaisuudesta. Nuorempana opiskelut ja nykyisin työelämä on joskus aivan hirvittävän rasittavaa ja vie kaikki voimat. Minulla myös, kuten kai useimmilla ihmisillä kuitenkin on, toinen rooli töissä. Siellä olen myös melko yksin - omasta halustani - mutta tarvittaessa sitten olen toisten kanssa tekemisissä pakosta työni takia. Joudun päivittäin olemaan isossa työporukassa, joka oikeasti on aivan hirvittävän rasittavaa kaikkine " kotkotuksineen" , juoruiluineen ja kälätyksineen. Odotan vain kesälomaa, että väki vähenee, kun lomat alkavat pyöriä...Olen kokenut myös suoranaista " rasismia" itseäni kohtaan, on tultu sanomaan suoraan, miksen osallistu enkä käy työporukan kanssa missään yms. Siinä sitä sitten on saanut selitellä, ettei se heistä johdu, vaan olen tällainen ja blaa blaa...Minulle varmaan on tullut omituisen leima otsaan. Eihän tällaista voida ymmärtää, vaan aina pitää mennä nenä kolmantena jalkana kiljuen ensimmäisten joukossa. Minulla myös on ollut usein tunne, että olen erilainen ja etten kuulu tänne ollenkaan ja katselen ikäänkuin ulkopuolisena väkijoukossa. Tällaisiakin hiljaisempia ihmisiäkin tarvitaan onneksi! Mitä siitä tulisi, jos kaikki olisivat samanlaisia, suuna päänä joka paikassa kiljumassa. Että onneksi ME olemme olemassa, hyvä me! :)

mun ajatellaan olevan töissä joku uskovainen.

Hiljainen, joka ei lähde mielellään illanistujaisiin=siis uskovainen.

Miten ap eksyit vauva-palstalle, jos et edes halua lapsia?

Mutta kai teistä muista ihmisistä saa puhua ?

Sosiaalinen ihminen hakeutuu mielellään muiden ihmisten seuraan ja koska muiden ihmisten hyväksyntä on hänelle tärkeää, hän antaa painoarvoa sille, mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat. Epäsosiaalinen ihminen ei niin kauheasti hakeudu muiden ihmisten seuraan, ja koska se (muiden ihmisten seura siis) ei ole hänelle kovinkaan tärkeätä, hän ei myöskään välitä niin kauheasti siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

Kyseessä on kaksi täysin normaalia luonteenpiirrettä, joista sosiaalisuus ja siihen liittyvät puheliaisuus yms. ovat nyt vain arvostetumpia länsimaissa. Monissa idän kulttuureissa esim. tyypillistä jenkkikälättäjää pidettäisiin todella huonokäytöksisenä.

Sosiaaliset taidot puolestaan kertovat, miten ihminen käyttäytyy muiden ihmisten seurassa. Sosiaalisella ihmisellä voi olla huonot sosiaaliset taidot, esim. puhuu aina vain omista asioistaan, ei anna muille suunvuoroa, ja epäsosiaalisella ihmisellä voi olla hyvät sosiaaliset taidot. Ja tietty päinvastoin.

Veikkaampa, että Suomessa on melko paljon ihmisiä, jotka ovat perineet yksinäisyyden ja rauhan kaipuun äidinmaidossa. Ja näinä aikoina, kun yksin varastossa työskentelevänkin pitäisi olla niin hemmetin sosiaalinen ja puhelias, on meidän mun mielestä syytä pitää pää ylpeästi pystyssä.

En tarvitse toisia ihmisiä, ja välillä lasten liika läheisyys ahdistaa. Ei jaksaisi aina puhua, olisi niin mukava vain nukkua ja lukea ja olla yksin. Mutta koko ajan on joku sylissä :(. Miten te, joilla on lapsia, kestätte sen jatkuvan nuhjaamisen?



Olen itse tunnistanut itsessäni hyvin paljon asperger-piirteitä; mm. aistiyliherkkyyksiä, omaan maailmaan uppoutumista, rajoittuneet kiinnostuksenkohteet, epäsosiaalisuus, suunnistustaidottomuus jne. Voihan se olla kyllä, että olen muuten vain outo.