Haluan vain nukkua, syödä, surffata netissä ja lukea- yksin!

Kyllä v-ttaa olla näin yksinkertaisen väsynyt ja vittuuntunut lähes kaikkeen koko ajan. Okei, minulla on ihana parisuhde, mutta kun olen yksin, niin en mitään muuta tekisikään kuin yllämainittuja asioita. Ei kiinnosta hirveästi lähteä mihinkään, tuntuu että aina on univelkaa, söisin mielelläni koko ajan (verensokeri heilahtelee näköjään aika lailla), surffailisin netissä, lukisin pinoittain lehtiä ja kirjoja..



Tämä on mielestäni elämässäni parasta mieheni jälkeen: olla yksin kotona, hiljaisuudessa, syödä ja nettailla, ei puhettakaan että mikään ulkoilu kiinnostaisi tms. Mies haluaa perhettä mut mä en jaksais leikkiä lapsen kanssa koko aikaa. Olen lapsesta saakka ollut hyvin omatoiminen enkä tarvitse kavereita koko ajan roikkumaan hihassa. Tapaan heitä harvoin, en soittele koskaan kenellekään kuulumisia, vastaan heille jos viitsin ja postia ja tekstareita lähetän kun oikein alkaa omatunto kolkuttaan.



Saatan olla vuorokauden, parikin yhteen putkeen sisällä, inhoan kauniita ilmoja, ei ulkona ole mitään mikä minua kiinnostaisi. Lomanikin haluan pitää niin, että olen töissä nämä kesän " huippuhetket" ja vasta kun muu kansa palaa töihin, lähen lomalle.



Mieheni on rauhallinen koti-ihminen myös, mutta sosiaalisempi, ja tasapainotamme toisiamme, meillä menee oikeasti loistavasti.



Joskus saan virtapiikin ja lähen ulos ystävien kanssa, mutta kyllästyn niin nopeasti ihmisiin ympärilläni, että hymy vaihtuu tekonauruksi ja päätän häipyä- kyllästyminen tulee todella nopeasti ellei oikeasti tapahdu mitään kiinnostavaa.



Hiljaisuus on ihanaa, samoin kaupassa tms. käynti ihan yksin, en kaipaa shoppailuseuraa, en harrasta tyttöjen iltoja jne. Mieheni kanssa teemme asioita yhdessä, mutta tämä todellinen minä ei hirveästi ole kiinnostunut muista ihmisistä. Tiedän mitä maailmalla tapahtuu, olen hyvin tarkkaavainen ja ihan fiksu, mutta tämä antisosiaalisuus ja erilaisuus on joskus rasite. Miksen voisi olla kuten muutkin naiset? Ainakin tuntemani naiset ovat paljon positiivisempia, jaksavat olla ystäviä toisilleen, eivät tiedä maailmasta ja sen pahuudesta mitään jne.



Olenko jotenkin erakoitumassa, vai miksei minua kiinnosta toisten ihmisten seura ja kaikki se, mikä muille on tärkeää? Ainoa mistä välitän on puolisoni, hänelle pystyn olemaan se mikä olen, muille näytän vaihdellen erilaisia rooleja..