Ollakko vittumainen akka vai antaakko luvan ja kärsiä itte????

Kyllä miehen pitää sellainen kestää.

Kyllä jokainen ihminen tarvitsee omaa aikaa, aikaa ystävien kanssa jne. Eli mun mielestä olet vittumainen, jos et " päästä" .

Voisiko esimerkiksi isoäiti tulla avuksi tai jotain vastaavaa?

en kyllä tiedä kestänkö sitäkään, jos mies sitten ei lähe ja on kotona " vittumainen äijä" sen takia...

aikuisen miehen lupia kysellä. Sinä päätät itse menetkö vai et. Tiedät paljonko rahaa on käytettävissä. Minä en vittumaisen akan viittaa harteilleni ota, kyllä aikuisen ihmisen pitää itse osata päättää." Joskus on mennyt reissuun ja joskus jättänyt menemättä.

Miksi mieltää miestä omien mörköjesi vuoksi? En ymmärrä.

miehesi saa tahtonsa läpi ja siihen se pyrkii. Jos vastaat nyt ei jamies kiukuttelee, vastaat seuraavalla kerralla joo. Eli aika kiro mies sinulla.



jos mies haluaisi oikeasti kuulla mielipiteesi hänelle riittää kun sanot: en tahtoisi, että lähdet, mutta päätä itse.

Voisitteko lähteä reissulle yhdessä?

Minusta parisuhteessa pitää antaa toiselle mahdollisuus mennä ja olla erillinen ihminenkin välillä. Jos miehesi meno tekee sinusta " rikkinäisen" , mieti tunteesi syitä. Onko miehesi pettänyt sinua, vai mistä tuo tunne johtuu?



Jos sinulla on esim. rahankäyttöön liittyviä syitä vastustaa matkaa, niin kerro ne miehellesi ja jätä päätös sitten hänelle. Olen samaa mieltä muiden vastaajien kanssa, että ÄLÄ suostu vittumaisen akan rooliin. Joko otat vastaavat vapaudet itsellesi tai sitten jätät miehen vastuulle päätöksenteon.

Jos nyt tietysti jätetään älyttömyydet pois, siis normaali reissu; vaikkapa kalareissu kavereiden kanssa. Mikä siinä voi olla niin ahdistavaa? eikö siitä tule itsellekkin hyvä mieli kun reissusta palaa rentoutunut, hyvän tuulinen mies?



Eikä tietenkään voi olla niin että mies tekee aina ne reissut. Kumpikin vuorollaan, sitten porukalla.

tosin reissu on vain päivän mittainen risteily. Mutta selitänpä mikä minua rassaa: Mies lähtee matkaan aamuviideltä ja kolistelee mennessään niin että ainakin minä ja esikoinen herätään. Mulla on sitten edessä ikävä aamu kun pitää väsyneenä patistaa väsyneitä lapsia kouluun ja tarhaan, ja koska meillä yleensä mies vie lapset aamulla, minä olen joka tapauksessa töissä tavallista myöhemmin. Koska joudun myös hakemaan lapset, en voi tehdä pidempää päivää illasta ja niinpä saldovapaani kuluvat miehen reissun takia. Illalla kuljetan molemmat lapset toisen harrastukseen tai sitten päätän, että lapsen pitää jättää harrastus väliin miehen reissun takia. Yömyöhällä mies kolistelee kännissä reissusta kotiin (ja ainakin minä herään taas) eikä jaksa aamulla herätä viemään lapsia. Vielä seurravanakin iltana hän on krapulainen ja väsynyt eikä jaksa osallistua kodin pyörittämiseen. Ja viikonloppuna on kiire omaan harrastukseen, " koska viikolla ei ehtinyt" .



Mua ei siis häiritse se miehen reissu sinänsä vaan se että se aiheuttaa mulle niin paljon esktrahommaa, jota mies ei edes yritä helpottaa eikä mies tunnu yhtään ymmärtävän, että kun " päästän" hänet tälle reissulle olen oikeasti HELVETIN REILU muija.

Mä luullu et avioliitto tarkottaa sitä että tullaan yhdeksi. Eikös se pappi jotain semmosta siellä puhu? Vai onko avioliiton merkitys muuttunut?



Kyllä meillä ainakin reissut tehdään yhdessä, ei tulisi mieleenkään lähteä yksistään. Työjutut ja baari reissut erikseen mutta ei koskaa lomalle.



Käydäänhän me pääasiassa kaupassakin yhdessä, vaateostoksilla ym asioilla, miksei sitten reissuissa.



Vai onko teillä jollain erilliset elämät?

Molemmilla oma työ, harrastukset, reissut?



Meillä harrastetaan yhdessä ja reissataan, työt vaan erillään.

Ei kaavassa tietääkseni yhdeksi tulemisesta puhuta. Miten voitaisiinkaan, eiväthän ihmiset pelkästä yhdessäOLEMISEN tahdosta muutu samanlaisiksi ihmisiksi, samanlaisine tarpeineen ja mielenkiinnon kohteineen.



Itse olen ollut mieheni kanssa yhdessä jo kohta 21 vuotta (huomenna muuten on meidän 16. hääpäivä). Pitkän parisuhteen salaisuus on minusta se, ettei toista pakoteta tai painosteta samanlaisuuteen, vaan toiselle annetaan tilaa välillä olla itsekseen tai kavereidensa kanssa, erillisenä ja itsenäisenä ihmisenä. Ylipäänsä yhdessäolo on vapaaehtoista, eikä siihen kuulu myöskään henkinen pakko, tyyliin " kun kerta ollaan naimisissa, meidän ei kuulu erikseen mennä!"



Aika harva mies on aidosti kiinnostunut prikulleen samoista asioista kuin nainen ja päinvastoin. Se, että puolisolla on OMAAKIN elämää, rikastuttaa häntä ja sitä kautta myös yhteistä parisuhde-elämää.

Me vaan yksinkertaisesti viihdymme yhdessä, olemme toistemme parhaita kavereita ja haluamme tehdä asiat yhdessä.



Molemmilla on toki omia kavereita joita tavataan, mutta aika harvakseltaan. Parasta elämässä on olla puolison kanssa, näin meillä.



Syy miksi emme lähde kaverien kanssa reissuun, ei siis ole mikään pakko, vaan tiedämme, että tulee ikävä ja olisi kivampi olla toistemme seurassa.



Näin yksinkertaista se on!



Milipiteet meillä erilaisia ja molemmat tempperamenttisiä, et tylsää ei ole. Eikä ole tarkoitus muuttaa toista. Tosin olemme hyvin samankaltaisia ihmisinä.

jonneki reissuun yksin/kavereiden kans.

-----

Olen täysin samaa mieltä tämän kanssa:

Xandris:

Pitkän parisuhteen salaisuus on minusta se, ettei toista pakoteta tai painosteta samanlaisuuteen, vaan toiselle annetaan tilaa välillä olla itsekseen tai kavereidensa kanssa, erillisenä ja itsenäisenä ihmisenä. Ylipäänsä yhdessäolo on vapaaehtoista, eikä siihen kuulu myöskään henkinen pakko, tyyliin " kun kerta ollaan naimisissa, meidän ei kuulu erikseen mennä!"

Aika harva mies on aidosti kiinnostunut prikulleen samoista asioista kuin nainen ja päinvastoin. Se, että puolisolla on OMAAKIN elämää, rikastuttaa häntä ja sitä kautta myös yhteistä parisuhde-elämää.

Vierailija:

Molemmilla oma työ, harrastukset, reissut?

Meillä harrastetaan yhdessä ja reissataan, työt vaan erillään.

olin niin järkyttynyt että painoin enteriä heti ;)

En voisi hengittää jos meillä olisi vain työt erillään, epäilen kyllä että työnkin aikana tauolilla tms täytyy soitella toiselle ;)

Siis ettekö tapaa ikinä omia ystäviänne? Saatat ajatella että ei meillä kuule ole erillisiä ystäviä, mutta täytyyhän niitä olla, ainakin joskus on ollut.

Miksi ihmeessä ettet tunnu tarvitsen ystävyyssuhteita? Koska olette naimisissa eli muuttuneet yhdeksi? Ei tasan ole ystävistänne sama asia lähteä jonkun tyttöystävän kanssa kahvittelemaan jos sun mies nurkuu mukana, eikä varmasti ole äijäporukalle ihan sama jos mukana on yhden muija?!

Ei taivaan vallat, tunsin kerran tuollaisen pariskunnan, mutta ystäväksi en voinut naista sanoa enää, juuri tuon kummallisen symbioosin takia, mieheni ei edes tiiviimmin yrittänyt kaveerata hänen miehensä kanssa kosa ei se kuitenkaan koskaan " päässyt" mihinkään ilman vahtia. Siis voihan olla että vapaaehtoisesti otti muijan kalastamaankin mukaan, mutta muut äijät ei oikein kai syttyneet pidemmän päälle, miksköhän?

Minusta parisuhteessa tarvitaan tilaa itselleen ja sitä täytyy antaa myös toiselle. Olen aibvan varma että ennemmin tai myöhemmin tuollainen " kaiken jakaminen" kostautuu jollain muotoa.

koska yhdessä kaiken tekeminen on rakkauden mitta...



Eli minusta elät vielä suhteen suht varhaisen vaiheen symbioottista olotilaa. Been there, done that. Mutta älä pety tai ihmettele, jos jossakin vaiheessa se kavereidenkin merkitys aukenee. Se ei merkitse välttämättä rakkauden loppumista tai parisuhteen väljentymistä. Mies/ vaimo voi silti olla edelleen se PARAS kaveri, vaikkei olekaan ainut.



PS: monessa lapsiperheessä jo lastenhoitokin edellyttää, että osa reissuista tehdään erikseen. Ei kaikilla ole sitä mummolaa, jonne lapset voisi kyörätä viikoksi, kun vanhemmat rentoutuvat yhdessä.

Alkuajat ymmärrän että halutaan olla koko ajan yhdessä, mutta jos molemmat on normaaleja tasavertaisia suhteessa, niin en voi kuvitella että kymmeniä vuosia ollaan " vaan kahdestaan" ja silti onnellisia ja tyytyväisiä tilanteeseen kumpikin. Shoppailette aina yhdessä ettei tule ikävä? C`mon tyttö...



Se on vähän ikävää jos ero tulee kun on kaikki muut työnnetty elämästä.

Olet oikeassa! Alkuvaihe meneillään ja ihan varmasti myöhemmin halutaan enemmän irtautua. Ja kyllähän kirjoitin jo et omiakin kavereita tavataan, harvakseltaan. Sanoisin et n. parin viikon välein. Vanhempiamme tapaamme viikottain ja sisaruksia muutaman kerran viikossa, et ei me olla aina ihan kahdestaan. Lapsiakin löytyy.