Neljä vuotta sitten...

Tasan neljä vuotta sitten, olin päivällä käynyt äitipolilla kontrollissa vauvan kasvun takia, ja oli menossa rv 32+1. Vauva kasvoi pienenä, mutta oli kuitenkin kasvanut. Lääkäri huomasi turvotuksen ja passitti pissille. Niinpä tuloksen nähtyään passitti minut suoraan siltä seisomalta osastolle ilman pois pääsynt tietoa. Piti odottaa aamuun asti että selviää 12 tunnin virtsan prot määrä ja tieto että lähdenkö yliopistolliseen odottelemaan synnytystä.



Mutta näihin aikoihin kävin vessassa johon oli kohtalaisen pitkä matka huoneestani ja takaisin kävellessä tunsin että jotakin valahti... Huoneeni lattialla oli verta ja jalkani aivan veressä. Soittokello ei toiminut, ja huusin kätilöä. Tämä tuumasi " pienet vrenvuodot kuuluu loppuraskauteen" en muista mitä siihen sanoin takaisin mutta kätilö tuli juosten huoneeseen. Niinpä minä jouduin sänkyyn ja kärrättiin toimepidehuoneeseen johon hälytettiin lääkäri. Lääkäri ultrasi ja laittoi minut synnytyssaliin ja sain tiedon että synnyttää en saa kun on kyse pienestä keskosesta ja kun lapsi on perätilassakin. käsin soittamaan mieheni paikalle heti...



Synnytyssaliin mies sitten tulikin missä taas ultrattiin ja minulle ei puhuttu mitään mitä siellä näkyi enkä monitoria saanut nähdä. Sydänäänien saanti käyrälle oli vaikeaa ja supistuksiakin tuli, mutta kipeitä ne ei olleet... Olin kuitenkin lääkärin kokeillessä jo 5 senttiä auki ja sillä samalla sekunnilla tuli leikkauspäätös kun vuoto yltyi...



Siihen se mies jäi avuttamana aulaan " ei oteta mies mukaan tähän tilanteeseen" minä sain puhuttua itselleni puudutuksen, ja se oli kamalan tuntuinen operaatia. Koko leikkaus oli niin kauhea kertakaikkiaan tuntui pahalta... Lapsi nostettiin mahasta pois, en nähnyt lasta. Lääkäri oli sanonut että ei se mitään ääntä pidä, mutta kyllä hän itki, itki niin kovasti, poika syntyi klo 2.30... Näin vain kopan jota oli hakemassa monen monta hoitajaa ja lastenlääkäri... sain kuulla että lapsi voi hyvin ja minua alettiin ompelemaan... odotin ja odotin että se tuska loppuisi, päästäisivät minut pois salista eivätkä enää koskisi minuun.



odotin heräämössä, se kaksi tuntia oli niin pitkä aika... sain kuvan sinne pojasta ja tiedon että hänellä on pahoja hengitysongelmia. Lääkärikin tuli paikalle kertomaan, että kyseessä oli istukan irtoaminen ja kalvokiinnitteinen napanuora, siksi lapsi on pieni ja heikko koska ei ole saanut tarpeeksi ravintoa. odotin edelleen että se kaksi tuntia menisi. Tiesin että pääsisin käymään teholla lapsen luona...



Siellä se pieni onnettoman näköinen laiha vauva oli. itkin ja itkin tuntui ettö tukehdun... lapsella oli niin monta tippaletkua ja kaikenmaailman koneet siinä piipitti ja minulle kerottiin että tila on kriittinen ja tulevasta ei voida puhua. Tunti kerrallaan voidaan elää...



Nyt sitä pitkää 7 viikkoa siellä teholla muistelee edelleen sekavin mielin, tunteet nousee pintaan jos valokuvia katselee ja miettiin että mitä kaikkea lapsi on joutunut kokemaan...



Mutta huomenna tämä ihana pieni poika viettää synttäreitään ja täyttää jo neljä vuotta!