Miksi monet miniat suhtautuvat nuivasti anoppiinsa? Joskus olen hammastynyt, kun olen jossain juhlissa tavannut kyseisen ihmisen. Olen saanut minialtaan ihan toisenlaisen kuvan.

anoppien vähemmän mukavat ominaisuudet jäävät piiloon. Minä karsastan anoppiani, koska hän on itsekeskeinen, marttyrimainen, syyttelevä ja katkera, eikä asia ole muuttunut miksikään vaikka olen yrittänyt ihan tosissaan, jutellut ja koittanut ymmärtää. Se kuulemma on " hänen yläpuolelleen asettumista" ja " hän ei tervitse kenenkään neuvoja kun omaa sellaisen elämänkokemuksen." So be it.

Oma anoppi on ihmisenä ihan ok, mutta puuttuu aivan liikaa perheemme asioihin. Sen takia kanssakäyminen hänen kanssaan on todella hermoja koettelevaa. Anoppi olisi varmaan ihan kiva naapurin täti, perhetuttu tai isotäti, koska silloin hän ei luultavasti samalla tavalla arvostelisi, (pyytämättä) opastaisi ja korjaisi tekemisiämme joka asiassa.

Vaikka puhelimet on keksitty! Syy: asuu 300km päässä. Ei kutsu meitäkään sinne. Ja kun näkee lapset (2kertaa vuodessa) ei ota heitä syliin.. ei edes osaa suhtautua heihin.

Paitsi sen jälkeen kun ihminen josta hänellä on sanottavaa poistuu paikalta..

Minä pidin anopistani kovasti ennen kuin hän jäi kiinni haukkumisestani selän takana, ja rankasta arvostelusta.

Sinäkin luultavasti pitäisit anopistani jos hänet tapaisit, kunnes kertoisin mitä hän sanoi sinusta jälkeenpäin... Häneelä on nimittäin jokaisesta ihmisestä jotain ikävää sanottavaa, mutta minä olen tietysti kaikkein pahin.

Anoppi voi esim arvostella miniäänsä, olla liiaksi kiinni pojassaan, hyljeksiä miniäänsä jne.



Minä suhtaudun anoppiini nuivasti sen vuoksi, että hän

- roikkuu pojassaan. Anopin mielestä mieheni tulisi käydä vähintään kerran kuussa hänen luonaan viikonlopun yli, mieluummin useamminkin. Mun läsnäolo ei ole tarpeellista, on jopa sanonut, että eikö poika voisi tulla yksinkin tai lapsemme kanssa ja minä jäädä kotiin. Kävelyllä käydessä anoppi haluaa aina pitää miestäni käsikynkästä kiinni. Huippu oli häissämme, jolloin anoppi (leski) halusi mieheni saattavan hänet käsipuolessaan juhlapaikalle. Kun minä hieman asiaa protestoin (olin sentään morsian ja olisin joutunut tulemaan juhlapaikalle itsekseni), anopin mielestä en kunnioita vanhempia ihmisiä.

- anoppi arvostelee minua: keittotaitoani, joka on oikeasti hyvä, mutta teen ruokaa, johon anoppi ei ole tottunut, ei siis perunat ja kastike-linjaa. Olen ollut aiemmin naimisissa, anopin mielestä ero on syntiä, tapahtuu se mistä tahansa syystä. Olen siis huono hänen pojalleen. Koulutustani (akateeminen), joka ei ole anopin mielen mukainen. Työpaikkaani, teen kuulemma liikaa ylitöitä. Kodinhoitoani, mieheni kuulemma tekee liikaa kotitöitä eikä saa rentoutua työn jälkeen. Extra-iso moka minulta on se, ettei minulla ole hyllyissäni hyllypaperia suojana.

- anoppi ei koskaan soita minulle, paitsi jos hänellä on jokin konkreettinen vaatimus. Viimeksi se oli määräys pakata miehelleni remonttivaatteet mukaan kun olimme menossa anoppilaan viikonlopuksi. Soitti siis minulle, vaikka mieheni kyllä osaa itse pakata laukkunsa.



Löytyyhän näitä. Anoppini ei kuitenkaan ole mikään hirviöanoppi, niitäkin tiedän. Tulen hänen kanssaan toimeen, kunhan näemme riittävän harvoin ja pidän muutenkin kommunikaation minimissään. Miehelleni hän on ainoa äiti (ja mieheni hänen ainoa lapsensa), kunnioitan äidin ja pojan suhdetta. Onneksi mieheni on kuitenkin täysjärkinen. Ja mainittakoon vielä, että anoppi ei koskaan arvostele minua muiden läsnäollessa eikä tietääkseni muille kuin parhaille ystävilleen. Vieraampien läsnäollessa hän on mitä herttaisin ja sopeutuvaisin ja kehuu minua.

Ensinnäkin tuskinpa siitä voi vielä mitään päätellä, että miniältä saa toisen kuvan kuin itse joissakin juhlissa. Anoppihan voi käyttäytyä eri ihmisille hyvinkin erilailla.



Ihan varmasti tietenkin on kyllä sitten sellaisia miniöitäkin, jotka eivät osaa suhtautua siihen, että heidän miehellään on elämässään toinen rakas ja tärkeä nainen (eli siis äiti) - heitä on varmaan ihan yhtä paljon, kuin vastaavanlaisia anoppejakin.



Mä itse suhtauduin mielestäni mukavasti ja avoimesti anoppiini monet vuodet, ennen kuin todelliset kasvot jo monen vuoden avioliiton jälkeen tulivat esille... :( Nykyään suhtaudun hieman nuivasti mielestäni ihan syystäkin, vaikka en anoppisuhdettani ulkopuolisille ihmisille tilitäkään (paitsi ehkä välillä nimettömänä av:lla).

On niin ollakseen ja antaa kaikille sellaisen kuvan, että on älyttömän hyvää pataa mun kanssa... " Tietää" meidän asiat silloin todella hyvin, olen ohimennen kuullut hänen selittävän jotain meidän juttuja omille sukulaisilleen ja mun on ollut pakko mennä väliin korjaamaan, että hei, ei tuo nyt noin mennyt... Siis on kertonut väärin mun työpaikan, koulutuksen, lasten asioita jne.



Normaalisti siis häntä ei voisi vähempää poikansa perhe kiinnostaa, ei lasten asiat, ei poikansa (ai ootko saanut töitä? milloin? ai puoli vuotta sitten?) eikä ainakaan miniän.

Oli hauska lukea edellisen kirjoittajan viesti. Minäkin pärjäsin anoppini kanssa monet monet vuodet loistavasti. Kunnes loukkaannuin hänelle tosi pahasti eräästä jutusta. On kyllä tavallaan ohitettu se juttu, mutta en 100 prosenttisesti kykene antamaan anteeksi ja unohtamaan.



Mutta pärjätään näinkin, vähän etäisemmillä väleillä. Ei anopin tarvitse ollakaan sydänystävä. Hän on lisäksi niin itsekeskeinen ihminen, ettei olisi mitään iloa hänelle omia huoliaan tilittäkään. Rupeaisi kuitenkin heti vain puhumaan itsestään.



Paljon anopissani on hyvääkin ja hän on kuitenkin mieheni äiti.