Riitelemme jatkuvasti mieheni kanssa! :' (

Me oltiin lähellä avioeroa esikoisen ekan vuoden loppupuolisko. Mies oli masentunut, minä aggressiivinen ja läheisyydestä oli vieraannuttu. Riideltiin aivan koko ajan ja molemmat oli liian väsyneitä heräilevän lapsen ja ongelmien kanssa, että olisi oikeasti puhuttu asioista. Yritettiin kyllä mutta ne tuntui ihan loputtomilta verkoilta, joissa solmuja vaan löytyi ja löytyi ja löytyi.



Sitten se lähti parantumaan. En tiedä enkä muista miten, mutta varmasti sillä LOPUTTOMALLA PUHUMISELLA oli osansa. Parisuhdeterapiaan ei menty, mutta monta kertaa etsin sopivia kirjoja joita voitaisiin lainata kirjastosta - ei vaan lainattu koskaan. Ehkä siitäkin oli apua että tiedostimme, että apua löytyy, vaikka sitä ei koskaan käytettykään.



Muistan sellasen konfliktitilanteen että katselin lasta silmiin ja itkin ja mietin, että kyllä minä kestän lapsen takia, meillä kun ei kuitenkaan mitään pettämisiä, lyömisiä, alko-ongelmia tai muuta vaan pelkkää riitelyä ja valitusta. No olen monta kertaa sen jälkeenkin kyllä ajatellut että en kestä, mutta tuo hetki palaa aina mulle mieleen.



No joo, mutta omin voiminkin tilanteen voi ratkaista. Meillä on nyt toinen pieni vauva ja vaikka olemme taas väsyneitä niin huomaan että osaamme nyt ratkaista ongelmia paljon paremmin. Jos menee huonosti, se sanotaan ääneen ja siitä puhutaan, ja osataan olla syyttelemättä toisiamme.



Omana neuvona siis voin kertoa että kantsii lukea noita vertaiskertomuksia ja katsoa vaikka niitä parisuhdekirjoja, ja puhua... Sekin muuten voi helpottaa että perhedynamiikan muutokset alkavat tapahtua pääosin vasta juuri esikoisen ekan vuoden loppupuolella. Ja avioeroprosentti käsittääkseni alkaa laskea ekan vuoden jälkeen, niin että jos siitä selviää niin on jo voiton puolella.

Harvemmin korostetaan sitä, minkälainen kriisinpaikka ensimmäisen lapsen syntymä voi parisuhteelle olla. Suhteen hoitoon ei tahdo jäädä aikaa, väsymys on tainnuttavaa, pitää oppia elämään perheenä... Ei ole ihme jos alkaa ärsyttää ja hermot kiristyä. Taustalla vaanii vielä tunne siitä, että pitäisi olla niin onnellinen ja elämän olla auvoista.

Eli ei tarvitse ottaa niin haudanvakavasti, kun tietää että se on yleistä ja normaalia.

Kiitos kovasti!

ap