Huoh, nyt vasta ukko otti mut tosissaan.

Jos sanon, että väsyttää, niin sitä väsyttää vielä enemmän.



Tänään aloin miettiin, mitähän mun mies sanois, jos soittaisin sille töihin, että tule kotiin, nyt tuntuu, että tapan lapsen. Se luultavasti tuhahtelis turhautuneena ja käskis mun olla kunnolla. Kynnys pyytää apua anopilta onkin sit jo paljon korkeampi.



Huom! Mulla ei ole oikeasti sellanen olo, että tappaisin lapsia. Ei syytä huoleen.

Luuli siis että tosiaan vaan valitan pienistä. Jos olin väsynyt, hän oli aina väsyneempi.

sanoin mitä vaan niin mies vastasi AINA, että sillä se ja se asia on vielä paljon pahemmin. Kunnes sain hirveän itkukohtauksen ja autossa( niin niin..) karjuin sille, että minä yritän nyt kertoa miltä minusta tuntuu, että itken monta kertaa päivässä, jne.



Oli kyllä ihan hiljaa kun varmaan ajatteli että nyt tuo kajahti.



Menen helmikuun alusta töihin ja lapsi hoitoon. Ainoa vaihtoehto, koska mies ei muuta toimintatapojaan eikä ota lapsesta vastuuta ollenkaan. Ja muuten on varmasti hyvä ja työssään pärjäävä mies. Ei vaan ota meitä huomioon.

Nykyään on normaalia uhata erolla, parhaimmillaan omaisuuden puolittamisella ryyditettynä. Nyt aletaan vihjailemaan lasten päästämisestä maallisista kärsimyksistä. Way to go, sisters!