Mistä johtuu, että parit, jotka eivät saa lapsia vaikka haluaisivat, sitten lopulta usein eroavat?

Itse asiassa uskon, että jos jokainen lapsellinen parisuhteessa elävä vastaisi AIVAN REHELLISESTI mikä heitä pitää yhdessä, niin varmasti iso osa vastaisi, että lapset.

elämästä, vaan lähtee etsimään sitä onnea ja lapsia jonkun muun luota.



Mutta ihan samalla tavalla ja varmaan useamminkin käy niin, että ne lapselliset eroaa, kun ne lapset on saatu maailmaan..



En tiedä, onkohan aiheesta tehty mitään tutkimuksia?

kirjoittamaa kirjaa, ja siinä käsiteltiin todella taidokkaasti sitä, kuinka parisuhteen tarkoitus PITÄISI nimenomaan olla yhdessä lasten takia, siis yhdessä vanhempina. Siis kirjoitan nyt vähän sekavasti, mutta siis että kun parista tulee vanhempia, isä ja äiti, niin parisuhde itsessään ikään kuin lakkaa olemasta ja tarkoitus onkin nimenomaan olla yhdessä kasvattajina ja vanhempina, eikä tarkkailla suurennuslasin kanssa parisuhdetta. Eli monasti perheen äidit ja isät menevät hakoteille analysoidessaan omaa " parisuhdettaan" - tämän terapeutin mukaan parisuhdetta sellaisenaan ei enää edes OLE, kun siirrytään vanhemmiksi yhdessä, ja niin pitää hänen mielestään ollakin!



Tajusikohan kukaan.. musta toi oli hyvä ajatus.

Kyllähän lasten vanhemmatkin eroavat usein!! No nyt lapsettomuus on takana ja elämä on ihanaa. Mutta uskon, että paljolti lapsettomuuden vuoksi olemme niin voimakkaasti yhteen hioutunut taistelupari. Lapsettomuus oli meille yhteinen vihollinen jota vastaan yhdessä yritimme kestää.

Vauvaa on toivottu jo 6 vuotta ja yks koeputkihedelmöityskin tehty, tuloksetta. Meissä on molemmissa vähän vikaa. Pari vuotta sitten rupwes kuitenkin tuntumaan siltä, että miks me tavoitellaan kuuta taivaalta, kun kerran elämä on kahdestaankin ihan mukavaa. Jätettiin siis hoidot sikseen ja elellään onnellisina kahdestaan.



Lapsi saa tulla, jos on tullakseen, mutta elämä on aivan liian lyhyt käytettäväksi murehtimiseen, joten elämme täyspainoista ja rikasta lapsettomien elämää. Mulla ei oo mitään hinkua olla raskaana tai synnyttää ja mieheni ei koe tarvetta tulla biologiseksi isäksi, joten ehkä joskus myöhemmin adoptio voisi olla meidän juttu. Mutta nyt siis olemme tyytyneet kohtaloomme ja pelaamme annetuilla korteilla.



Asiat on juteltu läpi sekä itkun että naurun kanssa ja aina keskustelu päättyy samaan lopputulokseen: olemme toisillemme tärkeimmät, oli niitä lapsia tai ei.



Ehkä sitten ne parit, jotka päätyvät eroon, olisivat päätyneet eroon jonkin muunkin kriisin koittaessa, vaikka niitä lapsia olisikin siunaantunut.

En yhtään ihmettele että monet eroavat. Joka kuukausi pettymyksiä ja pakkoyrittämistä. Seksistä katoaa maku, kun on sekstailtava aina tiettyinä päivinä, muulloin ei sitten enää ole fiiliksiäkään. Sitten kun joskus päästään siihen vaiheeseen, että aletaan syömään hormoneja, niin ne tunnelataukset ja mielialamuutokset. Jälkeenpäin ajateltuna, olin varmaan lapsettomuusaikana melkoinen sekopää. Heikompi mies olisi jo jättänyt.

Vierailija:

Onko se niin suuri koettelemus suhteelle, kun lapsia ei siunaannu?

tai menty yhteen siis. Kun miehen kanssa laitettiin hynttyyt yhteen, oli selvää, että olimme perhettä perustamassa. Kaikki valinnat tehtiin siltä kantilta ja sillä asenteella lähdettiin liikkeelle. Jos lasta ei olisi tullut, tai olisin tullut toisiin ajatuksiin, olisi mieskin ollut väärä. Suhde ei koskaan ollutkaan sellainen " me kaksi" -suhde vaan " meidän perhe" -suhde.

onnea vaan sullekin...



t. 9

Olen itse ajatellut vähän samoin. Tunnen, että jos jään mieheni kanssa kahdestaan emmekä saa lapsia, niin elämästäni katoaa merkitys ja mieli täysin. Olen ilman muuta tarkoitettu äidiksi.. siis tämä on toiveeni.

Mitä jos yrittäisi vähän panostaa siihen parisuhteeseen niin ei tarvitse tukehduttaa lapsiaan kun nämä yrittävät itsenäistyä. Näet kyllä sitten mitä tarkoitan kun ne lapsesi muuttavat kotoa ;)

Ensiksi tietty onnittelen viitosta ja aikalailla onnittelut ansaitsee kutonenkin. Se, että pari yhdessä päätyy hoitojen lopettamiseen ja löytää onnen ilman lasta on hienoa.

Yli kymmemen vuotta ja yli kymmenen hoitokieroa riitti meille. Yhteistä säveltä ei löytynyt .. on aika mahdotenta tehdä kompromissia lapsen suhteen: siis joko hoitoja jatkaa tai sitten ei, mutta siltä väliltä on aikasta vaikea toimia.

Meillä vika oli vain tosessa, eikä toinen meistä halunnut evätä hänen mahdollisuuttaa saada lapsia toisessa suhteessa. Ero ei ollut helppoa. Nyt yli kummeen vuotta avioeron jälkeen ja molemmat omilla teillämme " perheellisinä" uskon ratkaisun olleen kuitenkin oikea.

oisko ihan pieni ero näissäkin?!?!? Ihanaa sitten kun itsenäistyvät, sitten minusta tulee anoppi/mummo/se-äiti-joka-odottaa-lapsuudenkodissa. En mitenkään pistä pahakseni roolin muutosta.



t. 9

että lapset ovat hänen elämänsä ainoa sisältö ja merkitys - vaan syy mennä yhteen miehensä kanssa. Minä ymmärrän 9 aivan täysin, ajattelen samoin. Ajattelen, että yksi minun elämäntehtävistäni on tulla äidiksi ja vanhemmaksi ja se tietenkin onnistuu vain miehen kanssa ja miehen avulla. En voi kuvitella, että elämäntehtäväni olisi löytää pari, jonka kanssa sitten kahdestaan elelisimme elämämme loppuun saakka.