Lue keskustelun säännöt.
Minulla oli lapsena äitiä ikävä. siksi kotiäitinä nyt.
24.08.2006 |
ÄItini oli kyllä äiti sanan hyvässä merkityksessä mutta vuorotyö sairaanhoitajana teki kyllä veronsa, eli usein äiti oli illassa töissä tai yötöissä joten seuraavana päivänä nukkui eikä saanut häiritä. Muistan kaivanneeni niin että äiti ehtisi joskus olla vaan kotona, OLLA VAAN. ja voitais vaikka lötköillä sohvalla. Kerran purskahdin itkuun kun olin lähdössä kouluun ja äiti tuli yötöistä kotiin ja olin siis tällöin kouluikäinen. Itse en toki haluaisi olla enää kotona kun lapset on koulussa mutta kieltämättä omat muistot koskettaa. Tosi vaikea päättää mitä tekee :( Ei tämä kotiäitiys ole ainakaan nyt minulle mikään vouhkausjuttu, lähinnä ahdistavaa tuo leikkipuistossa pyöriminen, mutta tosiaan kiireinen työelämä juuri omien muistojen takia ei myöskään vielä kutsu.
Kommentit (12)
Ja täysin samanlaiset muistot omasta lapsuudesta. Äitini kerto että hoitoon piti viedä minut 1,5 kk:n ikäisenä jos halusi työpaikkansa pitää.
Miksi siis nyt ei saisi nauttia tästä hoitovapaasta, kun se kerran on olemassa? Ja tuskin sitä kaikki äidit haluaakaan käyttää, mutta en heitä siitä syyllistä. Minusta vapaus valita pitää olla jatkossakin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmillani oli maatila ja meitä sisaruksia oli paljon. En muista koskaan olleeni äidin sylissä ja isän sylissäkin muistan olleeni kerran. Teini-ikäisenä kaipasin äitiä vaikka hän oli kotona, en vaan ole koskaan osannut oikein olla äidin kanssa. Johtunee siitä että lapsena en saanut häneltä huomiota. Enkä kyllä isältäkään.
Lapsuuteni oli kyllä onnellinen, mutta tuo " äidittömyys" heijastuu vieläkin joihinkin asioihin elämässäni. esim. minun on tosi vaikea luoda kestäviä ihmissuhteita ja ripustaudun mieheeni enkä haluaisin antaa lasta hoitoon edes pieneksi hetkeksi.
Oma lapseni menee hiukan yli 2-vuotiaana päiväkotiin ja kauhulla mietin sitä lapsilaumaa ja sylien vähäistä määrää. Teen vain n. 20h/vk töitä, jolloin jää vielä reilusti aikaa lapsellekin.
Mielenkiintoista nähdä, miten omat tyttömme tulevat ajattelemaan eli onko äiti vai isi tärkeämpi vai yhtä tärkeitä (toivottavasti). Meillä on nyt isi kotona hoitovapaalla.
eli mut on jotenkin aina opetettu olemaan itsenäinen, jo ekan luokan ekasta päivästä olin koko päivän 12 jälkeen yksin kotona kuuteen asti. Menin ite harrastuksiin busseilla jne.
No, on minustakin tullut se tuon yhden ketjun vihaama " normaali" ihminen ja olen ihan tyytyväinen elämääni. Mutta kyllä jotakin, ei nyt ehkä traumoja, mutta sen tapasta on jäänyt. Olin aina tosi peloissani jos vanhemmat oli vähän myöhässä, tokalla olin leirillä kavereiden kanssa ja itkin joka ainoa ilta ikävää. Joskus kun olin koulun jälkeen kotona yksin niin mua pelotti niin hirveesti että en kirjaimellisesti uskaltanut liikahtaa sohvaltani, en edes vessaan tai syömään.
Edelleen mä olen jotenkin pelokas. Jos mies on poissa illalla tai jossain kurssilla useamman päivän niin mulla on epämiellyttävä olo kotona, pelkään pimeetä enkä viihdy yksin. Heti kun hän tulee niin on kuin kivi putois sydämeltä...
Musta on tosi ihanaa esikoisemmekin kannalta että olen nyt kotona kun hän tulee koulusta. Toki tilanne voisi olla ihan toinen jos meillä ei olisi pienempiä lapsia enkä minä kritisoi äitiäni tai muitakaan jotka ovat töissä. Elämäntilanteet on niin erilaisia.
pitkät iltapäivät ja usein illatkin yksin. Sairaanakin olin yksin kotona, ei kai silloin voinut vanhempi jäädä kotiin kuten nykyään. Oman lapsen kohdalla aion toimia toisin. Päivähoidon aloitti 2,5-vuotiaana, mutta päivät ovat lyhyitä ja päällisin puolin näyttää ettei juuri äitiä kerkeä ajattelemaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joka on ollut pienestä asti hoidossa. Hän jankuttaa nyt minulle koko ajan, että minun pitäisi panna lapseni tarhaan, että kotona oleminen ei ole näille hyvästä ja että kotona lapsista tulee epäsosiaalinen, eivätkä nämä pärjää elämässä.
Olen itse kotiäidin lapsi, tosi ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, saan helposti ystäviä ja pärjään myös uusissa tilanteissa. Samanlaisia ovat lapsenikin, heillä on paljon kavereita, paljon harrastuksia ja he sopeutuvat nopeasti uusiin tilanteisiin.
Tämä ystäväni on itse tosi pelokas ja arka, asuu sadan metrin päässä lapsuudenkodistaan ja haluaa tehdä kaikki asiat tosi tarkasti yhdellä tavalla ja ahdistuu heti, jos aikataulu ei päde tai tulee jokin äkillinen muutos. Tapaamiset ja kaikki pitää sopia aina kellolleen monta viikkoa etukäteen. Hänellä ei ole juuri ystäviä työkavereiden lisäksi.
Minua on alkanut naurattaa tämä mantra päiväkodin sosiaalistavasta vaikutuksesta, koska kyllä sillä ihmisen perusluonteellakin on tässä asiassa merkitystä!
ja olin tosin onnellinen kun vihdoin pääsin eskariin. Oli kiva, että äiti oli kotona, mutta vähän virikehoitoa ei olisi ollut pahitteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei meidän lasten kanssa touhuttu mitään, me kasvettiin siinä sivussa. Ei käytetty uimassa, ei puistoissa, ei piirrelty jne. useasti päivässä komennettiin ulos, pois tieltä ;)
Tosin kaikesta huolimatta minusta kasvoi omatoiminen, mielikuvituksen omaava, itsenäinen aikuinen, joka muuten leikkii omien lastensa kanssa
Minä olen läsnä. Mutta uskallan laittaa lapseni hoitoon ja luottaa siihen, että hyvä äiti ja koti on lapsen eduksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jälkeen olin päiväkodissa kouluun saakka.
Varhaisimmat lapsuusmuistot liittyy just mumman kanssa tekemiini juttuihin. %-vuotiaana olikin sitten jo kiva päästä ikäisteni kanssa leikkimään.
Vanhemmat lapset oli 4v ja 2,5v. kun sain töitä puolivahingossa. Lapset hoitoon, kolme eri paikkaa piti läpkäydä huonon tuurin takia. Ensin olivat tilapäishoidossa, sit pph:lla, joka oli karsea ja sit pääsivät päiväkotiin. Tässä vaiheessa kolmas ilmoittelikin jo tulostaan. Lapset ehtivät tutustua hoitoelämään n. vuoden verran. Sit kuljettiin vaan perhekerhoissa yms.
Lapset on sosiaalisia ja tulevat hyvin toimeen muiden lasten kanssa ja luulisin et keksivät paremmin tekemistä myös itse kun eivät ole koko ikäänsä olleet ohjelmoidussa hoidossa.
Esikko aloitti koulun ja keskimmäinen eskarin pari viikkoa sitten. Tosi hyvin on mennyt. Vaikka sukulaiset varoittelivat että voi tulla hankalaa kun ovat olleet kotosalla pääasiassa kuitenkin. Ehkä on luonteistakin kiinni.
Nuorimman kanssa nautiskellaan rauhallisista päivistä kotona kahden ja käydään välillä perhekerhoissa että on ikäistänsä seuraa. Jos sattuu olemaan työpäivä niin iskä ehtii kotiin lasten seuraksi ja äiskä saa rauhassa lähteä töihin.
Pointtini kait oli se että yritän toimia erilailla kuin äitini aikanaan.
Äitini ei edes tehnyt pitkää päivää (oli joutunut joskus kun olin niin pieni etten muista kunnolla, kuulemma aivan hirveä huuto koko ajan) ja työpaikka oli n. 50 m kotoamme siten, että saatoin suunnilleen itse juosta moikkaamaan äitiä kesken päivän. Silti muistan, että kaipasin äitiä joskus ihan hurjasti ja odotin, että äiti tulisi kotiin. Mieheni oli ihan samanlainen, sanoo aina muistavansa kauhulla kun " joutui" joskus päälle parivuotiaana täyspäiväisesti päiväkotiin.
Ihan sen takia teen itsekin vain osa-aikaisesti töitä nyt kun lapsi kohta 3v., ja hän onkin osa-aikaisesti päiväkodissa. Päätimme jo päiväkotiin laitettaessa, että jos ikävöi ja asiat eivät suju, niin päiväkotiura loppuu siihen. Toistaiseksi on mennyt tosi hyvin ja lapsi viihtyy tosi hyvin. Köyhiä kuin kirkonrotat ollaan kaikkien lainojemme kanssa, mutta mitäs siitä. Aamut ilman kiirettä ja kunnolla aikaa iltapäivällä ja illalla ovat sen arvoiset.