oletko vielä hereillä?

jutellaanko? Oletko juovuksissa? mä olen, vaikken saanutkaan enempää häppää

sorry, oli pakko vastata noin =) hereillä olen, äsken tulin vasta kotiin, nyt avasin olutpullon =)

pitkästä pitkästä aikaa olin ystävien luona iltaa istumassa, pienellä naisporukalla kokkailtiin, maisteltiin viinejä ja juteltiin. Oli muuten todella kivaa!

ei vaan, oikeasti olisi todella ihanaa jos olisi ystäviä joiden kanssa viettää iltaa, mutta kaikki " ystävät" katosivat lasten myötä, nyt paras ystäväni on mieheni, jos hän jättäisi minut, minulla ei olisi ketään :(

kun kaikki kaverit jää 500km päähän niin mikäs sen parempaa?!

Kun olin yläasteella mulla oli oikeasti kaksi ystävää ja heitä todella kaipaan. Pelkään, ettei minulla IKINÄ tule olemaan mitään sellaista, mitä he olivat. En unohda heitä ikinä, vaikkeivat he tule ikinä olemaan sitä, mitä olivat.



Todella toivon, että vielä joskus löydän YSTÄVÄN

viinejä kyllä maisteltiin, mutta kivointa oli pitkästa aikaa istua iltaa hyvien ystävien kanssa ja jutella!

Hereillä olen kutakuinkin ja biisinä tällä hetkellä soi Anna Erikssonin Juliet ja Joonatan.

tämä on aika yllättävää ja nolostuttavaakin: olen aina pitänyt melkein itsestään selvyytenä sitä, että ihmisellä on ystäviä, hyviä sellaisia. Ja sitten ketjuun vastaa useampi, jolla ei ole läheisiä ystäviä.

Olen iloinen tästä illasta ja nyt tunnen jopa syyllisyyttä - minulla on ihania, hyviä ja läheisiä ystäviä, ja toisilla taas ei.



Olen hämmentynyt, miksi teillä ei ole ystäviä? Välimatka ei ole syy, asuin vuosia ulkomailla ja silti ystävyyssuhtet säilyivät.



Tänään pöydän (ja hellan ääressä) istui ystäviä, joista muutamaan olen tutustunut vasta aikuisiällä, mutta esim. yhteen olen tutustunut ala-asteella (ja siitä lähtien olemme olleet parhaimmat ystävät, toistemme lasten sylikummit jne). Välillä tapaamme usein (lasten kanssa), mutta näitä " aikuisten iltoja" on harvemmin. Yhteyttä pidämme silti - joskus väliä on kuukausi, joskus soittelemme lähes päivittäin. Oli yhteydenpitoa tai ei, ystävät säilyvät.

Kivaa...

Suomalaisiin ystäviin välit jäi, kun muutin pois Suomesta. Oikeasti siis kumminkaan puolin ei ole vaan ollut mielenkiintoa pitää yhteyttä. Saatetaan tavata joskus, kun käyn Suomessa, mutta se on sellaista etäistä kohteliasta jutustelua silloin - elämämme on ihan erilaisia.



Opiskelukaupungissa sain paljon kivoja kavereita, mutta mitään läheisiä välejä ei syntynyt kuin yhteen, enkä erityisemmin sellaista koettanut pakottaakaan. Kaikkiin muihin kuin yhteen välit siis jäivät, kun opinnot loppuivat. Tuon yhden kanssa meilaillaan edelleen, mutta ei olla tavattu vuosiin, koska asutaan nykyään niin kaukana toisistaan, eikä tapaamisreissuja vaan tule järjestettyä varta vasten.



Sitä tulee vaan muuteltua aika usein, ei ole sellaista mielenkiintoa investoida tuttavuuksiin, ja toisaalta jotenkin olen tottunut siihen, että perheen ulkopuoliset ihmiset pidetään tietyn etäisyyden päässä.



- eräs aika ystävätön -

tämän ketjun ansiosta tajuan, kuinka onnellinen saan olla ystävistäni. Kiitos teille.



Hassua oikeastaan kun mietin läheisimpiä ystäviäni: yksi tosiaan " mukana" jo ala-asteajoilta, viimeisimmät " tarttuneet mukaan" vasta aikuisiän harrastuksista. Ja kaikki yhtä rakkaita. Ja lämmittää kun tiedän, että ajattelevat samoin.

hankala tavata kavereita kun etäisyys on 500km ja kaikki perheellisiä, muuten kyllä pidetään yhteyttä.

osittain myös opiskeluajan. Asuin useamman vuoden ulkomailla ja myös myöhemmin Suomessa aika kaukana kotipaikkakunnalta (700km). Yhteys on säilynyt.

ja tapaamme ainakin kerran kuukaudessa, joskus jopa kerran viikossa ja juttelemme vaikka mistä, mutta samaa ystävyyttä joka oli, tuskin tulee enää ikinä olemaan :( ole oikeasti onnellinen, että sinulla todella on ystäviä...



Ja oikeasti, niin kauhealta kuin se kuulostaakin; olen aidosti iloinen, etten ole ainoa, jolla niitä ei ole.

mihin katoaa ystävyys? Miksi se ei kestä?



Tuon ala-asteelta alkaneen ystävyyden kanssa olemme edelleen kuin silloin joskus, toki jutut ovat aikuisempia (toivottavasti ainakin). Ystävyys on kestänyt pitkän hiljaiselon, pitkän välimatkan, elämäntilanteiden erilaisuuden, perheen perustamisen, lapset, jne. Ja nyt kun istumme saman pöydän ääreen niin sama yhteys kuin mitä oli joskus 10-vuotiaana (kun istuimme koulun jälkeen tuntikausia puhelimessa) on edelleen läsnä. Tottakai se on muuttanut muotoaan, muuttunut vuosien varrella, mutta tietyssä mielessä se on edelleen sama.

Ihan sama on myöhemmin solmittujen ystävyyssuhteiden kanssa, se miten se alkoi on edelleen läsnä vaikka elämäntilanteemme ovat täysin erilaiset.

Ehkä minun pitää arvostaa tätä enemmän kuin olen tähän asti tehnyt. Tähän asti olen aina ajatellut, että ne ystävät ovat aina. Voidaan olla hiljaa kuukausia ja toisaalta voin soittaa vaikka keskellä yötä jos on heikko hetki. Ja sama toisinpäin. Olen pitänyt sitä itsestään selvyytenä. Ilmeisesti se ei ole sitä.