Tarve miellyttää vanhempiaan? Miten päästä eroon?

tiedä miten siitä pääsee eroon, mutta tiedän mistä puhut...

mieheni on kohta 40v ja edelleen sidottu vanhempiinsa kaikessa mahdollisessa .... VITUTTAA!

Mitään vinkkejä ei kyllä ole antaa, mutta tunnen täysin samoin kuin sinä. Ikää on kuitenkin jo kolmekymmentä.



Tuntuu, että koskaan en ole saanut kehuja mistään, vain kritiikkiä ja neuvomista. Suhde vanhempiin - ja etenkin äitiin - on jatkuvaa suorittamista. Häpeän sotkuista (äidin mittarilla) kotiani, kroonista saamattomuuttani, perheemme tuhlailevuutta (vanhempien mittarilla) jne. jne. Tuntuu, etten ikinä yllä hänen edellyttämälleen tasolle, vaikka elämässä olenkin pärjännyt ihan mukavasti. Eniten alemmuuskompleksi iskee kaikissa perinteisissä asioissa ja työmoraalissa. Kaikki pitäisi tehdä itse alusta asti, pitäisi jaksaa hoitaa taloutta ilolla, hankkia vain ehdottoman tarpeellista ja käyttää kaikki vapaa-aika tiskaten ja ommellen.



Taidan valitettavasti olla ns. kiltti tyttö, joka ei ole vieläkään päässyt eroon miellyttämisen tarpeesta. Tärkeintä olisi, etten välittäisi tätä samaa omalle tyttärelleni. Yritän osoittaa hänelle mahdollisimman paljon hyväksyntää enkä pelkkiä vaatimuksia, ja toivon, että hän ei ota samanlaisia paineita minusta kuin minä olen ottanut vanhemmistani.

Onko teidän vanhemmilla alkoholiongelmaa tai muuta vastaavaa? Mulla oli pienenä alkoholiongelmainen ja erittäin holhoava ja dominoiva isä. Nyt on virtahepo olohuoneessa eli turha miellyttämisentarve vieläkin päällä....

Vanhempani eivät kyllä suoraan paheksu ratkaisujani, mutta tunnen heidät ja tiedän kyllä, jos sisimmässään näin tekevät. Vastaavasti kehujakin tulee tosi harvoin, vanhempani ennemmin osoittavat ne sukulaisille, naapureille ym. eli eivät saa sanottua suoraan minulle mutta sitten leveilevät muille suorituksillani ym. - mielenkiintoinen toimintamalli.. Tämä kai kaiken taustalla. Itse olen ratkaissut asian niin, että en kerro isoista jutuista vanhemmille kuin vasta jälkikäteen tai joskus en ollenkaan. En vaan jaksa sitä sisäistä pakkoa kuulostella heidän äänensävyään ja miettiä, mitä tuumivat. Omien lasten saamisen myötä asia on onneksi muuttunut parempaan ja minusta on tullut rohkeampi ja itsetunto vahvistunut. En enää välitä niin paljon.

Vierailija:

Onko teidän vanhemmilla alkoholiongelmaa tai muuta vastaavaa? Mulla oli pienenä alkoholiongelmainen ja erittäin holhoava ja dominoiva isä. Nyt on virtahepo olohuoneessa eli turha miellyttämisentarve vieläkin päällä....

Ja tuota toista ketjua lukeneena tajusin olevani läheisriippuvainen. Olen pitkään ihmetellyt miksi masentaa ja ahdistaa. Itsetuntokin nollassa.

Tähän samaan syndroomaan kuuluu se, etten ole koskaan uskaltanut kunnolla suuttua vanhemmilleni. Pari kuukautta sitten oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni panin kunnolla kampoihin äidilleni, kun tunsin, että hän ylitti rajani. Kiljuin ja itkin hänelle puhelimessa, kuinka nöyrä olen aina ollut ja kuinka mikään ei riitä. Lopulta sain hiukan ymmärrystä omalle näkökannalleni, vaikka ensin vastaanotto olikin aika kalsea.



Mainittakoon vielä, että päällisin puolin lapsuudenperheeni oli kiva ja onnellinen, ja pidän vanhemmistani edelleen monin tavoin. Ainoastaan jonkinlainen " täydellisyys" ja (kuviteltu?) täydellisyyden vaatiminen lapsilta oli ja on edelleen todella kuluttavaa. Vanhempani eivät muuten ole koskaan pyytäneet minulta mitään anteeksi. He eivät ilmeisesti tee virheitä, ne ovat lasten heiniä.

Tuntuu, että koskaan en ole saanut kehuja mistään, vain kritiikkiä ja neuvomista. Suhde vanhempiin - ja etenkin äitiin - on jatkuvaa suorittamista. Häpeän sotkuista (äidin mittarilla) kotiani, kroonista saamattomuuttani, perheemme tuhlailevuutta (vanhempien mittarilla) jne. jne. Tuntuu, etten ikinä yllä hänen edellyttämälleen tasolle, vaikka elämässä olenkin pärjännyt ihan mukavasti. Eniten alemmuuskompleksi iskee kaikissa perinteisissä asioissa ja työmoraalissa. Kaikki pitäisi tehdä itse alusta asti, pitäisi jaksaa hoitaa taloutta ilolla, hankkia vain ehdottoman tarpeellista ja käyttää kaikki vapaa-aika tiskaten ja ommellen.



----- tämähän on kuin minun näppikseltäni täysin!!!! Minäkin häpeän (äidin mittarilla) sotkuista kotiani (vaikkei ole sotkuinen!), saamattomuuttani ja tuhlaavaisuuttamme!!!!



-- aina kun vanhempani ovat tulossa, siivoan kuin hullu. Tiedän, kamalaa ja ahdistavaa:(((. Äitini kun tulee tänne hän siivoaa vielä lisää ja kritisoi minua kaikesta mitä olen JÄTTÄNYT TEKEMÄTTÄ. Ei ikinä näe sitä mitä OLEN TEHNYT!



-- jos näkee että olemme ostaneet jotain uutta niin kommentti on " jaa taasko jotain on ostettu!"



-- minun pitäisi heidän mittapuun mukaan jatkuvasti jaksaa tehdä kotitöitä jatkuvalla syötöllä vaikka olen 3 pienen lapsen äiti. Lasten kanssa leikkiminen tai aito kiinnostus heidän puuhiaan kohtaa EI ole tärkeää! Pääasia olisi että puunaisin ja siivoaisin jatkuvasti kotiani.





Taidan valitettavasti olla ns. kiltti tyttö, joka ei ole vieläkään päässyt eroon miellyttämisen tarpeesta. Tärkeintä olisi, etten välittäisi tätä samaa omalle tyttärelleni. Yritän osoittaa hänelle mahdollisimman paljon hyväksyntää enkä pelkkiä vaatimuksia, ja toivon, että hän ei ota samanlaisia paineita minusta kuin minä olen ottanut vanhemmistani





--- tämä onkin tärkeä pointti! Pitääkin muistaa kehua omaa tytärtään huomenna. Pelkään, että muutun samanlaiseksi kuin vanhempani, enkä näe lapsissani ikinä mitään hyvää:(((



Ap

Oma äitini käyttäytyy juuri noin, eli kehua repostelee minua ja elämääni sukulaisille ja tutuille, mutta henkilökohtaisesti saan häneltä vain kritiikkiä, arvostelua ja neuvoja. Mua häiritsee todella, etten pysty ko. tilanteen tullessa sanomaan koskaan suoraan äidilleni mitä ajattelen ja sit jälkeenpäin aina vatvon mielessäni, että olisi pitänyt sanoa niin ja näin ja noin...ärsyttävää! Mies aina sanoo että anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, äläkä välitä, mutta kun en pysty!

Vierailija:

Vanhempani eivät kyllä suoraan paheksu ratkaisujani, mutta tunnen heidät ja tiedän kyllä, jos sisimmässään näin tekevät. Vastaavasti kehujakin tulee tosi harvoin, vanhempani ennemmin osoittavat ne sukulaisille, naapureille ym. eli eivät saa sanottua suoraan minulle mutta sitten leveilevät muille suorituksillani ym. - mielenkiintoinen toimintamalli.. Tämä kai kaiken taustalla. Itse olen ratkaissut asian niin, että en kerro isoista jutuista vanhemmille kuin vasta jälkikäteen tai joskus en ollenkaan. En vaan jaksa sitä sisäistä pakkoa kuulostella heidän äänensävyään ja miettiä, mitä tuumivat. Omien lasten saamisen myötä asia on onneksi muuttunut parempaan ja minusta on tullut rohkeampi ja itsetunto vahvistunut. En enää välitä niin paljon.

Minäkään en kotoa muuttamisen jälkeen ole " uskaltanut" suuttua vanhemmilleni. Oikeastaan varon edes sanomasta rumasti, etten pahoittaisi heidän mieltään.



6

Tajusin, että elän omaa elämääni, enkä aio elää sitä onnettomassa liitossa vanhempieni takia. Siitä alkoi itsenäistymiseni, vasta siis kolmekymppisenä.

Minullekin sanotaan aina: " Taasko on jotain ostettu?" ja aletaan siivota, kun tullaan meille. Tehdyistä asioista ei tule kommenttia, mutta miksi sitä kehuja oikeastaan pitäisi odottaakaan? Se on juuri sitä hyväksynnän hakemista, " huomaa nyt, että olen tehnyt tämänkin näin hienosti" .



nelonen

Tähän samaan syndroomaan kuuluu se, etten ole koskaan uskaltanut kunnolla suuttua vanhemmilleni. Pari kuukautta sitten oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni panin kunnolla kampoihin äidilleni, kun tunsin, että hän ylitti rajani. Kiljuin ja itkin hänelle puhelimessa, kuinka nöyrä olen aina ollut ja kuinka mikään ei riitä. Lopulta sain hiukan ymmärrystä omalle näkökannalleni, vaikka ensin vastaanotto olikin aika kalsea.



--- minä en ole myöskään uskaltanut suuttua, ainakaan viimeiseen 10 vuoteen. MUTTA 19-vuotiaana pistin kunnolla kampoihin, muutin pois ja kävin hädin tuskin kotona milloinkaan. Siitä suhteemme parani vähän. VAlitettavasti suhteemme on taas mennyt siihen " pikkutyttö ja komentelevat vanhemmat" suuntaan sen jälkeen kun olen alkanut heitä tavata enemmän kun sain lapsia ja aloin olemaan kotona. Heillä on nyt nääs mahdollisuus käydä useammin.... Ja paluu vanhoihin rooleihin on alkanut. NOT!





Mainittakoon vielä, että päällisin puolin lapsuudenperheeni oli kiva ja onnellinen, ja pidän vanhemmistani edelleen monin tavoin. Ainoastaan jonkinlainen " täydellisyys" ja (kuviteltu?) täydellisyyden vaatiminen lapsilta oli ja on edelleen todella kuluttavaa. Vanhempani eivät muuten ole koskaan pyytäneet minulta mitään anteeksi. He eivät ilmeisesti tee virheitä, ne ovat lasten heiniä.



-- sama täällä. Koskaan en ole mistään anteeksipyyntöä saanut eivätkä vanhemmat ole koskaan sanoneet tehneensä mitään virheitä. Minusta kummallista kun itsekin vanhempana tiedän tehneeni paljon väärin ja uskallan myös lapsilleni kertoa niistä ja pyytää heiltä anteeksi. Ikinä eivät vanhempani ole kertoneet minusta pitävänsä. Meidänkin perheemme on päällisin puolin kiva ja pidän vanhemmistani ainakin joskus:).

Vierailija:

Minullekin sanotaan aina: " Taasko on jotain ostettu?" ja aletaan siivota, kun tullaan meille. Tehdyistä asioista ei tule kommenttia, mutta miksi sitä kehuja oikeastaan pitäisi odottaakaan? Se on juuri sitä hyväksynnän hakemista, " huomaa nyt, että olen tehnyt tämänkin näin hienosti" .

nelonen

Minullakin on ihan samanlaisia kokemuksia. Arvostelevatko vanhempanne myös muita ihmisiä selän takana? Meillä arvostelevat mm. ulkonäköä (lihavuutta)

Tiedän, että luultavasti puolustaisivat häntä ja näkisivät minussa vain huonoa. EHkä sanoisivat " ajattele nyt miten paljon se on teidän lapsiakin hoitanut" tai " etkö yhtään arvosta sitä että se on sulle rakentanut talon" . No en ole eroamassa kuitenkaan:).



Mutta joo hei, sovittaisko kaikki että yritetään vaan päästä eroon tällaisesta " miellyttämisentarpeesta" ja kasvaa ns. aikuisiksi? Mäkin olen päätöksiä tehdessäni yrittänyt ajatella, että tämä on mun elämäni ja mä tiedän mikä tekee mut onnelliseksi.



Esim. just se, että vanhempani eivät yritäkään ymmärtää miksi olen onneton täällä missä nyt asumme ja miksi haluamme täältä muuttaa. Turha se on niiden hyväksyntää tälle asialle hakea vaan tehdä niin kuin itse haluamme/haluan heistä välittämättä. Ärsyttää vaan kun joka kerta isänikin kehuu tätä nykyistä asuinpaikkaamme ja taas ihmettelee miten voimme haluta muuttaa täältä pois. Ja sitten päätökseni horjuu ja mietin mikä vika mussa taas onkaan... Argghhh!



4, oletko tosiaan varma ettet ole minä:DDD?



Onkohan tapa miten meidät on kasvatettu yleinenkin Suomenmaassa? Ehkä täällä on tapana alistaa ja komennella lapsia.



Ap

laiskuutta, saamattomuutta jne.

t. 11

Vierailija:

Vierailija:

Minullekin sanotaan aina: " Taasko on jotain ostettu?" ja aletaan siivota, kun tullaan meille. Tehdyistä asioista ei tule kommenttia, mutta miksi sitä kehuja oikeastaan pitäisi odottaakaan? Se on juuri sitä hyväksynnän hakemista, " huomaa nyt, että olen tehnyt tämänkin näin hienosti" .

nelonen

Minullakin on ihan samanlaisia kokemuksia. Arvostelevatko vanhempanne myös muita ihmisiä selän takana? Meillä arvostelevat mm. ulkonäköä (lihavuutta)

Kiitos tästä aloituksesta! Eiköhän oteta kunnon ryhtiliike ja itsenäistytä vanhemmistamme.



Pohdin sitä tässä juuri, että miksi en kuitenkaan uskalla tehdä sitä, vaan roikun vanhempien hyväksynnän hakemisessa kiinni. Joissain asioissa ehkä kuitenkin tunnen tarvitsevani heidän tukeaan ja kokemustaan ja sekoitan sen siihen, että heidän pitäisi olla samaa mieltä kaikista tekemisistäni. Lapsen saamisen jälkeen olen sentään uskaltautunut tekemään vähän enemmän itsenäisiä päätöksiä, joten eiköhän aika tee tehtävänsä. Tärkeintä on varmaan, että tiedostaa itse tämän " ongelmansa" ja vanhempiensa puutteet.



nelonen

Minullakin on ihan samanlaisia kokemuksia. Arvostelevatko vanhempanne myös muita ihmisiä selän takana? Meillä arvostelevat mm. ulkonäköä (lihavuutta)



--- kyllä arvostelevat ja minua ärsyttää se, että äitini myös kritisoi sisaruksiani minulle. Siis sanoo tyyliin, että " Tuija" (siskoni) on aina ollut niin huono siivoamaan tai Tuija on aina suosinut toista lapsistaan. Tai veljeäni haukkuu ylipainoiseksi ja ihmettelee miksei laihdu.



-- erityisesti äitini on aina nähnyt vain huonoa toisissa ihmisissä. Hänellä ei ole juurikaan ystäviä, ihmekö? Hän ei ole väleissä sisarustensa kanssa. Heistä hän puhuu pahaa.



-- minua myös kritisoitiin 3 päivää synnytyksen jälkeen kun oli " vielä niin iso maha" !!!



Huh, näiden tekstien perusteella en pitäisi erityisesti äitiäni kovinkaan mukavana ihmisenä:((((.



Ap

joka jatkuu, tunnen vihantunteita, katkeruutta ja välillä syyllinen olo tunteistani vanhempia kohtaan. Onko tämä sitä itsenäistymistä?

että he eivät hauku yleensä ketään selän takana. Okei, joistain rasittavista työkavereista on joskus valiteltu, mutta esim. kenenkään ulkonäköä en muista vanhempieni repostelleen.



Ja omia lapsia kritisoidaan päin näköä tietysti vain kaikella rakkaudella, koska kannetaan huolta. Siitähän siinä pohjimmiltaan on kai kyse, mutta ei se aina siltä tunnu, kun itse on maan matonen ja vanhemmat kaikkivoipia monitaitureita. ;)



nelonen